Aloitin joogaamisen, haaveiltuani siitä ensin ylä-asteella, vain puoliksi tosissaan, nyt viime keväänä ihan ajatuksella aloin etsiä joogakursseja.
Kansalaisopisto järjesti järkevään hintaan astangajoogan alkeiskurssin ja ensi keväänä alkeisjatko-kurssin.
Ilmoittauduin alkeiskurssille, varasija 1 ja ei peruutuksia. Hemmetti. No keväällä uudestaan. Kurssin pyörittyä 2 viikkoa tuli spostia, että nyt olisi tilaa, tervetuloa jos vielä kiinnostaa. Ummikkona hyppäsin ryhmän sekaan - ilman mitään tietoa joogasta.
Ensimmäinen kerta meni keskittyessä liikeratojen opetteluun, hengityksen muistamiseen ja kavereiden kuikuiluun, joogan opettajaan ei kokoajan ole näköyhteyttä ja toisissa liikkeissä tipuin kärryiltä, että mikä käsi mihin ja mikä jalka, mitä katse seuraa. Pelkissä aurinkotervehdyksissä kädet tärisivät, hiki valui ja jalkoja heikotti. Hammasta purren tein sarjan A 5 kertaa ja sarjan B 4 kertaa, muiden tehdessä senkin viidesti.
Toinen kerta oli tämän viikon keskiviikkona. Oli jo luontevampi olo mennä mukaan, meitä oli tällä kertaa vähemmän kuin viimeksi. Hengityksestä sain paljon paremmin kiinni, bandhat tuottavat vielä hieman vaikeuksia, muistaa pitää ne kokoajan. Tosin eilen kyllä tuntui keskivartalolla, että jotain on tullut tehtyä, joten luulen tehneeni jotain oikein.
Henkistä puolta meillä ei vielä ole juurikaan otettu esiin tai korostettu. Liikeratoja ja hengitystä enemmänkin. En tiedä kuinka joogan opettajamme itse joogaa, henkisen ja fyysisen tasapainossa, vapauttaen sekä henkistä, että fyysistä olotilaa. Toki hän kyllä mainitsee mielen tyhjentymisen liikkeiden lomassa.
Olen ajatellut ottaa tavoitteeksi joogata myös kotona kunhan opin liikesarjat paremmin. Nyt muistan aurinkotervehdykset ja joitain asanoita, en tosiaan kaikkia mitä olemme opetelleeet. Kaikista rankalta tuntuvat yhä aurinkotervehdykset, fyysisesti. Kävin oman joogamaton ostamassa myös, jotta kotona tekeminen on helpompaa. Lattialla saan tosin kaksi karvaista, no hyvällä tuurilla kaikki kolme, karvakaveria mukaan jos en tee selväksi, että tämä on minun tila ja hetki nyt. Toisaalta kun pieni paimenpoika mötkäle ryömii jalkojen viereen ja heittäytyy selälleen, huulet lerpallaan ja korvat sojottaen, ei sitä kyllä raaski pois häätää.
Itse haen joogasta fyysisen suorituksen lisäksi henkisen kanavoinnin löytämistä, yhteyttä fyysisen ja henkisen tekemisen välillä, mielen puhdistamista joogaamisen aikana. Tutkimusmatkoja itseen teen usein ja eri ympäristöissä, pohdin miksi minä teen asiat näin tai noin, vaadin myös samaa mieheltäni. Kuten hän sanoi, on ollut outoa opetella elämään parisuhteessa missä mikään ei voi olla olemassa ilman perusteluja. (Olemme siis kerran saaneet väittelyn aikaiseksi miksi peset hiuksesi näin, jokin syyhän siihenkin on - keskustelun aloituksestani).
Toistaiseksi jooga on minulle fyysinen harjoitus, liikkeiden helpottuessa toivon voivani löytää myös henkisen olemuksen joka olennaisesti joogaan kuuluu. Silmissä siintää myös jo ensi kesä ja toiveissa jooga luonnonhelmassa, vailla häiriötekijöitä, lintujen laulu taustalla, saimaan laineiden liplatus, auringon lämpö ja minä, hiljainen, luonnon rauhaa kunnioittava, keskellä kaikkeutta, pyrkien yhteyteen kaiken olemassaolevan kanssa.
perjantai 10. lokakuuta 2014
maanantai 6. lokakuuta 2014
Erakoituminen
Eilen kun käveltiin mökkitontilla, siellä pohdin taas sisälläni syntynyttä ajatusta, jos meillä olisikin talo täällä. Ryteikkö on luoksepääsemätön, tie 4km matkalta yhden auton levyistä, tosin erittäin hyväkuntoista sora/kivituhka tietä, naapurit ja katuvalot 4km päässä. Kesällä toki mökkinaapureita.
Mutta silti.
Jos.
Miltä tuntuisi haastaa itsensä, miehen ollessa poissa kotoa, olla yksin keskellä metsää, lahdenpoukamassa syksyn pimeällä, koirien (lasten?) kanssa tietäen, että on luonnon armoilla. Että se auto on toki pihassa mutta ihmisiä, ei lähimaillakaan. Miltä tuntuisi kesällä pulahtaa omassa rannassa järveen saunan jälkeen. Syksyllä kiertää koirat (ja lapset) kannoilla metsässä kuin hamsteri ja hamstrata talven varalle marjoja ja sieniä. Nähdä aamukahvia juodessa kettu/hirvi (karhuja - ei tietääkseni ja toivottavasti ei) oman pihan poikki kulkemassa.
Ajaa töistä kotiin ja kääntyä tutulle hiekkatielle, tietäen että kaikki turha jäi juuri selän taa. Ihmisten pinnallisuus, materian tavoittelun tarve, turhat riidat, oman egon nostatus, kilpailu paremmasta autosta /työstä /ulkonäköpaineet jne.
Voisi palata sinne juurille, todellisten perusasioiden äärelle. Missä oma henkisyys voittaa järjen ja turhamaisuuden, palaa siihen symbioosiin jossa ihminen ja luonto joskus elivät, toisiaan kunnioittaen ja suojellen.
Onko se tarve, henkinen tarve joka ajaa pois ihmisten parista luonnon keskelle, missä voit milloin vain pysähtyä omaan laiturin nokkaan onkimaan illallisen savustuspönttöön. Talvella opettaa jälkikasvun hiihtämään/luistelemaan/pilkkimään/ omassa rannassa koirien riekkuessa jaloissa. Voit kesällä nauttia vehreydestä, naapureista jotka ovat mökeillään, elämän äänistä, lämpimästä vedestä ja säästä, luonnon heräämisestä eloon ja kukoistukseen. Syksystä kun kaikki käpertyvät itseensä, kuin siilit kuoreen, viimeiset valmistelut ennen talvea, sadonkorjuu heti oman pihan reunalta alkavasta metsästä, polttopuut jotka itse on tehty taloa rakentaessa viedään sisälle takkaan palamaan, puhdasta, luonnon tuottamaa lämpöä.
Vai onko se tarve. Todistaa muulle maailmalle että kyllä minä, pystyn tottakai. Elämään erakkona ja kaukana. Olemaan mahdollisimman sopusoinnussa luonnon kanssa. Turhamaisuuden riemuvoitto korvien välissä johdattamassa väärälle tielle.
Sisintäni kuunnellessani uskon ensimmäiseen vaihtoehtoon. Että se on se tarve päästä kauemmas turhasta. Siitä merkityksettömästä kulutushysteriasta, euroviidakosta joka huutaa tienaamaan ja ostamaan kaiken turhan, uutta ja lisää mitä enemmän sen parempi. Ajaa ihmiset puukottamaan toisiaan selkään, kyräilemään, uhraamaan kaiken rahan alttarille ystävistä/perheestä/maailmasta ja kestään muusta kuin itsestä välittämättä.
Henkinen kasvu, matka itseensä kerta toisensa jälkeen uudestaa ja uudestaan, uuden tiedon etsiminen, omaksuminen ja sisäistäminen. Nostaa omaa henkistä minää ylös ja painaa sitä turhamaisuudessa, massassa vellovaa minää alas joka katsoo näkevillä silmillä. Se myös työntää kauemmas ihmisistä jotka eivät näin tee, kelluvat massahysterian mukana, hamuten uutta ja parempaa, kyräillen naapurin uudempaa autoa, naapurin lapsen parempaa koulumenestystä, unohtamalla sen, että ruumis ja ajatukset ovat ohikiitävän hetken tämän maailman vankeina, unohtaen sen, että henkinen virta, energia on loputon ja aina olemassaoleva vaikka ruumis ei ole. Siinä ei paina mersun tai ladan rahallinen arvo, ei koulutodistukset, ei työpaikka tai potkut, ei kauneus tai rumuus. Se on jotain mikä meistä kumpuaa sisältä ja yrittää saada näkemään asiat henkisen tason kautta, ymmärtäen meidän olevan muutakin kuin yksilö joka korostaa eroavaisuuttaan muista.
Mutta silti.
Jos.
Miltä tuntuisi haastaa itsensä, miehen ollessa poissa kotoa, olla yksin keskellä metsää, lahdenpoukamassa syksyn pimeällä, koirien (lasten?) kanssa tietäen, että on luonnon armoilla. Että se auto on toki pihassa mutta ihmisiä, ei lähimaillakaan. Miltä tuntuisi kesällä pulahtaa omassa rannassa järveen saunan jälkeen. Syksyllä kiertää koirat (ja lapset) kannoilla metsässä kuin hamsteri ja hamstrata talven varalle marjoja ja sieniä. Nähdä aamukahvia juodessa kettu/hirvi (karhuja - ei tietääkseni ja toivottavasti ei) oman pihan poikki kulkemassa.
Ajaa töistä kotiin ja kääntyä tutulle hiekkatielle, tietäen että kaikki turha jäi juuri selän taa. Ihmisten pinnallisuus, materian tavoittelun tarve, turhat riidat, oman egon nostatus, kilpailu paremmasta autosta /työstä /ulkonäköpaineet jne.
Voisi palata sinne juurille, todellisten perusasioiden äärelle. Missä oma henkisyys voittaa järjen ja turhamaisuuden, palaa siihen symbioosiin jossa ihminen ja luonto joskus elivät, toisiaan kunnioittaen ja suojellen.
Onko se tarve, henkinen tarve joka ajaa pois ihmisten parista luonnon keskelle, missä voit milloin vain pysähtyä omaan laiturin nokkaan onkimaan illallisen savustuspönttöön. Talvella opettaa jälkikasvun hiihtämään/luistelemaan/pilkkimään/ omassa rannassa koirien riekkuessa jaloissa. Voit kesällä nauttia vehreydestä, naapureista jotka ovat mökeillään, elämän äänistä, lämpimästä vedestä ja säästä, luonnon heräämisestä eloon ja kukoistukseen. Syksystä kun kaikki käpertyvät itseensä, kuin siilit kuoreen, viimeiset valmistelut ennen talvea, sadonkorjuu heti oman pihan reunalta alkavasta metsästä, polttopuut jotka itse on tehty taloa rakentaessa viedään sisälle takkaan palamaan, puhdasta, luonnon tuottamaa lämpöä.
Vai onko se tarve. Todistaa muulle maailmalle että kyllä minä, pystyn tottakai. Elämään erakkona ja kaukana. Olemaan mahdollisimman sopusoinnussa luonnon kanssa. Turhamaisuuden riemuvoitto korvien välissä johdattamassa väärälle tielle.
Sisintäni kuunnellessani uskon ensimmäiseen vaihtoehtoon. Että se on se tarve päästä kauemmas turhasta. Siitä merkityksettömästä kulutushysteriasta, euroviidakosta joka huutaa tienaamaan ja ostamaan kaiken turhan, uutta ja lisää mitä enemmän sen parempi. Ajaa ihmiset puukottamaan toisiaan selkään, kyräilemään, uhraamaan kaiken rahan alttarille ystävistä/perheestä/maailmasta ja kestään muusta kuin itsestä välittämättä.
Henkinen kasvu, matka itseensä kerta toisensa jälkeen uudestaa ja uudestaan, uuden tiedon etsiminen, omaksuminen ja sisäistäminen. Nostaa omaa henkistä minää ylös ja painaa sitä turhamaisuudessa, massassa vellovaa minää alas joka katsoo näkevillä silmillä. Se myös työntää kauemmas ihmisistä jotka eivät näin tee, kelluvat massahysterian mukana, hamuten uutta ja parempaa, kyräillen naapurin uudempaa autoa, naapurin lapsen parempaa koulumenestystä, unohtamalla sen, että ruumis ja ajatukset ovat ohikiitävän hetken tämän maailman vankeina, unohtaen sen, että henkinen virta, energia on loputon ja aina olemassaoleva vaikka ruumis ei ole. Siinä ei paina mersun tai ladan rahallinen arvo, ei koulutodistukset, ei työpaikka tai potkut, ei kauneus tai rumuus. Se on jotain mikä meistä kumpuaa sisältä ja yrittää saada näkemään asiat henkisen tason kautta, ymmärtäen meidän olevan muutakin kuin yksilö joka korostaa eroavaisuuttaan muista.
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Ihmisen mitättömyys, pienuus
Olimme lomalla, parisen viikkoa sitten. Nautittiin
Espanjan lämmöstä, lämpimästä, mutta suolaisesta merivedestä, hyvästä ruuasta
ja uusista maisemista. Lentokoneessa, pois tullessamme istuin ikkunapaikalla.
Katselin alla olevia vuoria, järviä, taloja, teitä. Mietin, kuinka mitätön
ihminen on maailmankaikkeuden rinnalla. Mitä merkitsee yhden pariskunnan
lomamatka maan, meren, ilman, tulen, luonnonvoimien rinnalla? Ihminen on
luonnostaan liian ylväs, luulee olevansa paljon ja saavansa aikaan vielä enemmän.
Toki meillä on välineitä tuhota luontoa, maata, vettä, tulta. Meillä on
välineitä nujertaa sairauksia, parantaa sairaita. Mutta maailma, kaikki missä
me olemme on ollut – ja tulee olemaan, ennen ihmistä ja ihmisen jälkeen. Sen
rinnalla yhden pienen ihmisen elämä on pieni ja mitätön.
Yhtenä päivänä aallot olivat suuria, kun
oltiin uimassa. Oli hauskaa koittaa rämpiä vellovassa vedessä eteenpäin,
poskiontelot, suu, nenä ja korvat täynnä suolavettä. Uiminen tuntui huimalta,
siinä kellui kuin korkki. Rantaa pääseminen oli suuremman työn takana, aalto
tuli ja heitti vettä päälle, kaatoi mahalleen, veti mukanaan takaisin ulapan
suuntaan ja työnsi taas uuden aallon mukana rantaa kohden. Mietin, miten suuri
voima meressä on. Ja kuinka suuri osa maapallon pinta-alasta on juomakelvotonta
vettä. Ja miten me, ihmisrotu, olemme kipanneet vuosikymmenien, satojen,
saastat mereen yrittäen tahrata sen. Ydinjätettä, pommeja, laivanraatoja,
muoviroskaa, turhaa ja vielä turhempaa, ihmisen keksimää, ostamaa ja sitten
taas pois heittämää. Ja kuka siitä kärsii, luonto, eläimet, joilla on yhtä
suuri oikeus elää täällä kuin meillä, tätä ei ole luotu vain meidän
asuttavaksi.
Siihen liittyen silmään pisti tänään
otsikko lehdessä, kuinka selkärangallisten nisäkkäiden määrä on puolittunut.
Sarvikuonot ja Saimaan norppa oli nostettu eritoten esille. Potenssilääkkeenä
käytettävä sarvikuonon sarvesta saatava jauhe on ajanut ne salametsästyksen
piiriin. Niin, elikkäs siksi, että mies haluaa säilyttää potenssinsa, saada
halunsa tyydytettyä vaikka ehkä ikä sitä ei enää sallisi, on ok ajaa sukupuuton
partaalle mahtava eläinlaji joka on ollut olemassa miljoonia vuosia. Seksi,
miehisyys, typerän ihmisen typerä tarve, halu sotia luonnonvalintaa vastaan
oikeuttaa tappamaan sarvikuonot sukupuuton partaalle. Näinköhän.
Olen lukenut kirjaa ”Ettemme menettäisi yhtäkään”, kirja on
avannut omia silmiä taas erittäin tehokkaasti. Toki, vaikka uskon Jumalaan ja
elän uskossa omalla tavallani, koen jotkut kirjan asiat ehkä liiallisena
tuputuksena. Mutta toisaalta, yleisen ajatusten herättämisen kannalta, kirjan
voisi luetuttaa joka ainoalla ylä-aste ikäisellä nuorella. Kuinka me emme
suostu heräämään siihen, että maailma todellakin kulkee kuin juna raiteillaan,
luulen vain, kuten monet muutkin epäilemättä lisäkseni, että tämä raide ei
jatku päätepysäkille asti, ne kiskot vain loppuvat yllättäen. Ei ole arvoja
joita periyttää lapsille, ei ole moraalia. On ahneus ja tarve, ostovoiman
lisäys sen sijaan, että pyrittäisiin vähentämään kulutushysteriaa ja
varjelemaan jo olemassa olevia asioita, tukemaan kestävämpää suunnittelua,
eritoten atk-, ja tietoteknisissä laitteissa.
Olen toisinaan turhautunut siihen,
mikseivät ihmiset suostu näkemään asioiden oikeaa laitaa. Miksi viitataan
kintaalla eläinten katoamiseen, mystisiin sairastumisiin, meren saastumiseen,
saarten mereen vajoamisiin, otsonikatoon, ilmastonmuutokseen, ydinaseisiin,
sotiin…
Tosin pohdin tätä ebolaakin tässä,
aikani kuluksi. Afrikka, missä syntyvyys on hurjaa, luonto ei voi tarjota sille
ihmismäärälle ravintoa saati eväitä elämiseen, ehkäisyä ei ole saatavilla tai
sitä ei haluta, ei ole terveydenhuoltoa, on nälänhätää, puute ravinnosta
/vedestä, no kaikesta. Sinne iskee ebola. Sairaus jota ei voida pysäyttää. Joka
niittää ihmisiä kuin heinää. Sinne iskee luonto. Ebolan muodossa, joka iskee
takaisin ihmiskuntaan, hillitsee ja säätelee meidän ylikansoittumista.
Miettikää hetki, tsunamit, tulivuoren purkaukset, hirmumyrskyt/tulvat/sateet,
maasto/metsäpalot, tajuttomat helteet, ja kaikesta niistä lopputuloksena on
kuolleita. Enemmän tai vähemmän. Koska ihminen ei pysty, osaa saati halua
rajoittaa omaa ahneuttaan, sen tekee kyllä luonto. Vaikka ihminen yrittää
tuhota maapallon, se iskee takaisin, tavalla tai toisella ja ennemmin tai myöhemmin.
En ole mikään 1 lapsen politiikan kannattaja, hittolainen minäkin haluan lapsia
ja useamman. Mutta en halua asettua mihinkään lähiöön, kaupungin lähelle, missä
on kaukolämpö ja katuvalot. Haluan maalle. Mutta mielenkiintoista oli lukea ELY
keskuksen perustelu, miksei saareen saa vakituista asuntoa, ei ole tarpeeksi
lähellä muuta asutusta. Tervetuloa meidän omien lakien, asetusten ja säädösten
perusteella autioittamaan Suomi kehä III ulkopuolelta. Me olemme liian tottuneet
poliisiin, palokuntaan, koulukyyteihin, lansseihin, u name it. Me vaadimme,
että joka perkeleen syrjätielle pitää tulla poliisi/palokunta/lanssi 5
minuutissa kun meillä on hätä. Asuinpaikan valintakysymys sanon minä. Jos
eläkeläinen haluaa vanhoilla päivillä muuttaa kesämökkinsä vakituiseksi
asunnokseen huolimatta siitä, että sinne ei sitten ihan oikeasti tule lanssi
kun ehkä tunnissa tai kahdessa, muusta puhumattakaan ja hän tietää sen riskin,
niin antaisi hänen tehdä niin. Itsekin mielellän asuisin saaressa josta on
lossiyhteys, lähellä luontoa ja sen antimia. Mutta kun me halutaan, että lapset
haetaan kotiovelta taksilla 2km matkan päähän kouluun ja ihmetellään miksi ne
lihoaa, miettien aikaa kun kouluun mentiin ympäri vuoden miten taidettiin, hiihtäen,
pyöräillen, kävellen, matkat olivat 5km ylöspäin. Jos silloin lapset jaksoivat,
ne jaksavat tänäkin päivänä, se on vanhempien korvien väissä se jaksamattomuus,
ei lasten kunnossa. Joten tuskin, koskaan, voin muuttaa lossilliseen saareen
perheellisenä, sillä eihän minun lapset nyt voi sieltä kouluun päästä kun ei
sinne tule koulutaksia. Koska ELY keskus – joka noudattaa ylemmältä taholta
tulevaa käskyä, ilmoittaa näin.
Asiasta kevyempään, luonnon antimiin. Kävin
poimimassa puolukoita talven varalle. Pakkasessa on jo luumusosetta,
omenasosetta, pensaspapuja, raparperia, mustikoita vajaa 10l, metsämansikoita
ja sieniä olen poiminut mummolle säilöttäväksi, koska en itse tunnista
tarpeeksi hyvin sieniä. Kanttarelleja löysin, puolukoita vain nimeksi. Jostain
metsistä pitäisi se 9l käydä keräämässä talvea varten. Ensimmäiset yöpakkaset
olivat viimeyönä, nyt puolukat ovat maukkaimmillaan. Kanttarelleista tein
juureslaatikkoa, en oikein osaa syödä kuin etikkaan säilöttyjä sieniä, mutta
yritän opetella. Kalastuksen suhteen tämä kesä meni no lokeille, ongella en
käynyt kai kun 1-2 kertaa. Vielä Saimaa olisi auki joten sikäli mikään ei kyllä
estä kalastamasta yhä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)