Arkisempaa eloa

Mitä meidän arkeen kuuluu? No sitä samaa minulle ominaista kaaosta, töitä, opiskelua joka toistaiseksi tuntuu vielä suorastaan helpolta ja sitten remonttia.

Me ostimme talon, viime lomamatkan jälkeen syyskuussa. En päässyt ihan maalle, ei ihan riitä nämä neliöt tontilla lampaille, mutta kanoille, kahdelle koiralle ja kissalle kylläkin. Asumme lähellä palveluita, silti maatalossa, pihapiiriä reunustaa navetta, aitta ja puusauna. Luonto on lähellä, metsäpolut, sieni ja mustikkamaastot, Saimaa.

Joten nyt me remontoidaan. Illasta vielä myöhäisempään iltaan. Revitään, koolataan, suoristellaan, mitataan, mitataan vielä vähän lisää, puretaan, tuskaillaan budjettien kanssa ja yritetään uudistaa. Koko talo remontoidaan, aluksi 2 huonetta, pikkuhiljaa loput. Kattopaneelit on koko asuntoon ostettu, nyt työn alla konkreettisesti on keittiö ja olohuone. Paljon on saatu aikaiseksi, aikamäärään nähden tuntuu, että vähän.

Koulussa on töitä töiden perään. Suurin osa vielä mallia ryhmä, joten me 4-6 ihmistä sovitamme aikataulujamme yhteen, keskustelemme what's app:issa, facebookissa, sähköpostin välityksellä. Tehtävät ovat mielenkiintoisia, sisällön tuottaminen helppoa, pilkunviilaus hyvin aikaavievää.

Viime Espanjanlomalla menimme myös kihloihin. Joten nyt olisi aikatauluihin ympätty vielä hääpäivä joka komeilee syksyssä 2017 - luojan kiitos, sinne on vielä 2 vuotta aikaa. Koulu, remontti ja ystäväni häät vievät totaalisesti kaiken ajan.

Sisustuskärpänen ei ole vielä kovin pahasti minua päässyt puraisemaan, ehkä kodin kaoottisuus säästää minut vielä siltä. Jokainen huone pursuaa tavaraa, pahvilaatikoita, nauloja, ruuveja, työkaluja, pukkeja, mittoja, sahoja... Vaikka muutimme kaksiosta jossa tilaa oli reilut 50 neliötä, asuntoon jossa sitä on reilusti tuplat, silti tuntuu tavaramäärä käsittämättömältä. Toki se vaikuttaa asiaan, että juuri mitään ei ole kaapeissa. Keittiötä puretaan parhaillaan ja uusi saadaan reilun kuukauden kuluttua. Astioita, perintöposliineja ja ties mitä ruuanlaittovälineistöä löytyy laatikko laatikon perään.

Puolukoita en ole ehinyt kerätä paria litraa enempää, nyt taitaa olla viimeiset hetket saada puolukoita. Aikaa niiden keräämiseen vaan ei tunnu olevan. Sieniä ei tahdo löytyä lainkaan, ilmeisesti syksy on ollut liian kuiva. Mustikoita miehelle pakkasessa sensijaan on, samoin vadelmia ja metsämansikoita muutama rasiallinen.

Jouluvohellus hirvittää, meillä ei ole yhtään valmista huonetta vielä 1.11 joten voi olla, että joudun siirtämään tänä vuonna perinteistä jouluvohellukseni ajankohtaa myöhäisemmäksi. Myönnän, en edes tällä hetkellä tiedä missä joulukirjani fyysisesti on. Luultavasti laatikossa, joka sijaitsee jossain ruokahuoneen ja makuuhuoneen välisessä tilassa.

Koulumme puolesta meille tarjotaan mahdollisuutta osallistua hiljaisuuden retriittiin Karjalohjalla, Heponiemessä. Retriitti kestää perjantai-illasta sunnuntaihin. Ohessa lyhyt kuvaus viikonlopun ohjelmasta:

Useita kertoja päivän mittaan retriitisttä kokoonnutaan hetkijumalanpalvelukseen, mietiskelyrukoukseen, virikesanoja kuulemaan, aterialle tai muuten vain takkatulen ääreen lueskelemaan. Kontaktia ei tarvitse hakea, eikä vältellä. Hiljaa yhdessä oleminen on yllättävän luontevaa. 
Hetkijumalanpalveluksessa seuraamme kirkon ikivanhoja rukoustekstejä ja näin syntyy yhteys myös menneiden sukupolvien uskoon. Mediaatio eli mietiskelyrukous on kahdenkymmenen minuutin mittainen hiljainen hetki. Siinä voimme luopua kaikesta ponnistelusta ja tahdonalaisesta rukousajatusten tai -sanojen etsimisestä ja jäädä lepäämään Jumalan kasvojen eteen. Siinä aukeaa mahdollisuus antautua Jumalalle, jäädä vain kuulemaan ja katselemaan Häntä. Koin vahvan johdatuksen tunteen lukiessani esitettä retriitistä. 

Olen tuntenut jo jokusen viikon sisäistä levottomuutta, intuitio, jonkin asian tulemisesta, muuttumisesta, jotain on tapahtumassa. Sen aistii. Se ei kuitenkaan ole negatiivinen tunne, päinvastoin. Haluaisin jo kurkkia mitä nurkan takana odottaa. Ehkä saan vastauksen, ehkä tämä on askel muutoksen polulla, yksi pysäkki.

Positiivinen kriisi ja omanapaisuus

Puhuin työkaverini kanssa, joka on minua puolet vanhempi, sukupolvesta ja ihmisen vastuusta. Minä-keskeisyys ja oman hyvinvoinnin edistäminen muiden kustannuksella on aiheuttanut minussa pohdintaa jo pitkään.

Me puhumme Suomalaisesta yhteiskunnasta, heikompien asemasta ja hyvinvoinnista, silti se vanha ns. talkoohenki, me-henki on täysin kuollut. Facebookin keräyksissä ollaan valmiit osallistumaan, mutta jos se naapurin talo palaa kuinka moni ottaa naapurin ja 6 lasta omiin nurkkiin ja vapaa-ajalla vielä auttaa palojälkien siivoamisessa? Tai kasvatus, on helpompaa osoittaa sormella ”katso miten tuo teki! Ei noin voi tehdä” ja nostaa itsensä jalustalle, en minä ainakaan noin… sen keskustelevan asenteen sijaan, avun tarjoaminen ja ymmärrys, mutta siitä ei saakaan itse pisteitä, joten ei kannata.

Valtio ajaa meitä teuraaksi kuin lampaita ja me sokeana tottelemme. Säädökset, säännökset ja erilaiset kiristävät toimenpiteet ”yhteiseksi hyväksi” ja silti jokainen on valmis tuijottamaan vain sitä omaa hyvinvointia, omaa perhettä, omaa napaansa.

Sitten, kun on meitä erilaisia ihmisiä, jotka haluaisimme muutosta. Kuten uutinen rouvasta joka myi lähituotteita omassa kaupassa, mutta ehhei etpäs saa myydä koska pullasta voi saada ruokamyrkytyksen! Viis siitä, että vuosituhansia ihmiset ovat selvinneet hengissä ilman maidon käsittelyä ja pästorointia, mutta kas, valtio menettäisi tässäkin rahaa joten kyllä me joku porsaanreikä löydetään jotta lappu luukulle vaan!  Pullan myyntikielto

Jos yrittää elää luonnonvaroja säästämällä valtio iskee lusikkansa soppaan saman tien, koska se raha on heiltä pois. Maalämpö, edullinen, luontoa ja ihmisen kukkaroa säästävä lämmitysmuoto. Mitä vielä, hallitus pani sille veron, koska täytyy heidänkin saada osansa siitä. Puun pienpolttoa yritetään kriminalisoida kuten olen jo aiemmin kirjoittanut. Eihän valtio saa puulämmitteisestä talosta rahaa, muutoin kuin kiinteistö-, ja metsäveron osalta. Verrattuna vaikka sähkö-, tai kaukolämmitykseen. Lisäksi sähkö-, ja kaukolämpöä voi ulkopuolinen taho kontrolloida.

Miksi ihmiset eivät kyseenalaista näitä päätöksiä joissa selvästi on jokin taka-ajatus? Miksi ylipäänsä ihmiset ovat lopettaneet kyseenalaistamisen, sulkeneet silmänsä ja tyytyneet siihen, että se keisari koreissa olemattomissa vaatteissaan hoitaa kaiken pilvilinnansa huipulta?

Työkaverini sanoi, että me olemme nyt se sukupolvi joka alkaa päättää. Meillä on vastuu muutoksesta jos sitä haluamme. Tämän päivän + 50 vuotiaat sanovat vain, että ei meidän nuoruudessa, ei meidän aikana.. Vaan he ovat vastuussa oman aikakautensa päätöksistä, kuinka moni heistä sanoo, että toisaalta, me olimme silloin vaikuttamassa ja osasyyllisiä vallitsevaan tilanteeseen, olisiko peiliin katsomisen paikka?

Me emme uskalla tai halua vaatia nuorilta mitään. Ei tarvitse kunnioittaa vanhempia, omia tai vanhempia ihmisiä, ei opettajia… Opetamme kyllä nuoret pitämään puoliaan ja vaatimaan omansa. Vaadimme myös omat oikeutemme kynsin ja hampain kiinni pitäen, viis muiden omasta ja oikeuksista. Valtio vaatii meiltä, työnantaja…

Itse toivon ihmisten heräävän kyseenalaistamaan asioita ja päätöksiä. Vaikka meillä on 200 kansanedustajaa, meitä on yli 5 miljoonaa. Jos me haluamme muutosta, me saamme sitä.

Lasten tekemistä lykätään vuosi vuodelta, koska raha, asunnot sitä ja tätä. Mistä lähtien lapsista on kasvanut onnellisempia 300t euron omistusasunnossa verrattuna 150t euron omistusasuntoihin, tai vuokra-asuntoihin? Mistä lähtien työ on ollut arvo numero 1? Tuleeko se talo katsomaan sinua kun makaat vanhainkodissa? Entä se työpaikka, tai ne työkaverit, pomo? Pankkitilin saldo? Se uusi auto joka on viimeistään 10 vuoden päästä vanha?

Ravistelkaa ihmisiä ympärillänne, herättäkää ajatuksia jotta saisimme tähän todellisuuteen taas tervettä, maalaisjärkeä!

Elämän epäreiluus

Löysin Jennasta tehdyn blogin, Jennasta, joka sairastui alle 30 vuotiaana, vaimona, kahden lapsen äitinä rintasyöpään ja menehtyi siihen hyvinkin pian. Linkki toimittajan kirjoittamaan tarinaan Jennasta: Jennan tarina

Työskentelen itse sosiaali- ja terveysalalla, samoin opiskelen sitä myös työn ohessa. Olen syövän kanssa tekemisissä työni puolesta ja olen kohdannut kaksi syöpään menetynyttä läheisteni lähipiiristä kahden vuoden sisällä. Tiedän pitkälti faktat eri syöpiin, ennusteisiin, hoitoihin ja diagnooseihin liittyen. Pitkään seuraamani bloggaaja Camilla sairastui myös tänä vuonna.

Se pysäyttää. Kun Jennan, tai Camillan kaltaiset tarinat tulevat lähelle. Työssäni voin myöntää, se ei juurikaan pysäytä. Työtäni tarkemmin avaamatta (tai työnkuvaani) töissä en ole tekemisissä "ihmisten kanssa" vaan diagnoosien, oireiden, ennusteiden. Töissä ei ole 27-v. rintasyöpää sairastavaa vaimoa, lasten äitiä, vaan ICD koodi, sairauden kesto, syöpärekisteri ilmoitukset, verikoearvot. Työssäni asiat eivät tule iholle, enkä toivokaan niiden tulevan.

Silti, omassa elämässäni pohdin. Pohdin, miten suurella todennäköisyydellä arpaonni iskee minuun tai johonkin läheisistäni, äitiin, mummoon, kummiin? Mieheen? Johonkin heistä 6 läheisimmästä ystävästäni? Eritoten rintasyöpä yleistyy yleistymistään ja fakta on se, että erittäin pienellä todennäköisyydellä lähipiiristäni kukaan ei sairastuisi mihinkään syöpään vuosien saatossa, niin tulee epäilemättä jollekulle käymään, se on pelottavaa.

Se on pelottavaa siksi, että syövät lisääntyvät, ovat jo lisääntyneet, räjähdysmäisesti. Toiset sanovat, että nykyään tutkitaan paremmin, voi olla totta. Itse en silti usko siihen. Minä pidän todennäköisimpänä ilmansaasteita, ruuan tai veden "puhtautta", säteilyä, laskeumia... Ihminen on luonut niin paljon uutta, tuhonnut hyvää, ettemme millään voi ymmärtää kaiken seurauksia. Tsernobyl, Fukusima, Hiroshima, Nagasaki, Bikini-atollin ydinkokeet... Merten, ilmaston ja järvien saastuminen, maaperän saastuminen, me syömme kuitenkin ruokaa suoraan maasta. Viljat, perunat, juurekset, kasvikset, liha joka laiduntaa maasta kasvavaa ravintoa.

Elektroniikka, muovi, internet, kännykät, langattomuus... Miten paljon teknologia kehittyy, jo evoluution takia ihmisen on vaikea käsittää näin nopean kehityksen seurauksia pitkällä aikavälillä.

Minä en pelkää, en halua pelätä, syöpää tai kuolemaa. Minä haluan uskossani luottaa Jumalaan, Raamatun lupaukseen lunastuksesta. Luottaa uskooni, siihen, että se kantaa jos ja kun jonain päivänä se diagnoosi osuu maaliin, tai ainakin hyvin lähelle. Minä haluan uskoa Jumalan suunnitelmaan, siihen, että meidän jokaisen elinpäivät on ennalta määrätty ja ne jotka jäljelle jäävät, selviävät, Jumala pitää huolen heistä, heidän elinpäivien loppuun asti.

Minä pelkään silti meidän, ihmisten, luonnon, eritoten luonnon ja eläinten puolesta. Miten pitkään tämä tuhoaminen ja saastutus voi jatkua. Miten pitkään ihmiset sulkevat silmänsä tältä kaikelta, yhteyksiltä sairauksiin ja syöpiin, miten pitkään me menemme kuin lampaat teuraaksi. Minä toivon, että minä en näe tämän kaiken loppua omana elinaikanani, toisaalta minä toivon, että ihmiskunta herää ja meillä on vielä maailma, elinkelpoinen, terve maailma jälkipolville, meidän lapsille, heidän lapsille. Silti, se näyttää vuosi vuodelta epätodennäköisemmältä.

Minä haluan osoittaa rukoukseni Jennan läheisille, Fuulialle ja hänen läheisilleen ja jokaiselle, jotka syöpä koskettaa jollain tavalla.

"Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. 
Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole" - Aamen.