perjantai 29. tammikuuta 2016

Parisuhde, häät ja ainainen valitus

Luin artikkelin 15 asiaa joita sinun ei tulisi tehdä itsellesi. Käsi pystyyn, kuinka moni myöntää syyllistyvänsä useampaan kuin yhteen? Minä ainakin, enkä vain yhteen, tai kahteen.. Jos totta puhutaan noista kohdista lähes kymmeneen taidan syyllistyä. Ehkä suurimmiksi synneikseni voisin listata kohdat 1, 8 ja 12.
Olen jo aiemmin huomannut sen, että odotan - odotan sitä, että tulee kevät/kesä/syksy/talvi. Sitä että remontti alkaa/etenee/valmistuu. Ja sen jälkeen seuraava remontti. Odotan, että pääsen kouluun, nyt kun olen siellä, odotan että se menee mahdollisimman nopeasti ja valmistun mahdollisimman nopeasti. Tosin olen aina ollut meidän kaveriporukasta se, joka ei koskaan osaa elää hetkessä toisin kuin muut. Se, jolla on vuoden, kahden, viiden ja kymmenen suunnitelmat elämänsä varalle, siinä missä muut ehkä miettivät mitä tekevät seuraavalla viikolla. Toisaalta, reilu varttisata elämästä on kulunut jo, enkä voi sanoa että olisin varsinaisesti tyytymätön. Asioihin joita olen saanut nähdä ja kokea. Elää.
Keskustelimme viime viikonloppuna miehen kanssa johonkin häihin liittyvästä ja mies tokaisi "sama se mitä odottaa, luultavasti siltä osin se menee vituiksi kuitenkin" (puhe taisi olla säästä?). Toruin noin negatiivisesta asenteesta, mies tokaisi siihen: "mitä, minä olen vain realisti, sinulta tämäkin negatiivinen ajattelutapa on opittu". Se kieltämättä pysäytti. Mielestäni en ajattele negatiivisesti, enemmänkin juuri realistisesti. En maalaile pilvilinnoja tai ole yltiö optimistinen. Enemmänkin realisti, joskin hieman negatiivisuuteen taipuva. Miehen kommentti pakotti kuitenkin ajattelemaan, olenko muuttunut negatiiviseksi, kaikesta valittavaksi? Missä on se normaali, nuori, hyväntuulinen elämästä nauttiva avopuoliso? Huomasin eilen ruokajonossa koululla ärsyyntyväni suunnattomasti ylä-aste ikäisten typerän huulenheiton vuoksi. Sekin pohditutti, miksi heidän ilonsa - oli syy miten tyhmä tahansa, - olisi minulta pois?

Kun ystäväni jäi leskeksi ymmärsin, miten pienestä kaikki on kiinni. Siitä, että ajattelet viettäväsi sen romanttisen kahdenkeskeisen viikonlopun ensi viikolla. Entä jos toista ei enää ole, ensi viikolla? Tulevaisuudessa eläminen on typerää. Todella. Koska tulevaisuus voi muuttua silmänräpäyksessä. Jälleen yritän pudottaa itseni tähän hetkeen, löytää sen onnen ja kiitollisuuden tästä hetkestä.

Toinen artikkeli joka koski valittamista oli mielestäni myös lukemisen arvoinen. Miten monelle valittaminen todella on automaatio? Itse en ajatellut rynnätä viikon valituslakkoon sillä tiedän epäonnistuvani siinä. Kenties pienin askelein saan parempia tuloksia. Seuraavan kerran kun aion valittaa toivon pysäyttäväni itseni ja pohtivani, kannattaako kyseisestä asiasta oikeasti valittaa?

Häät ovat olleet myös tämän viikon pinnalla, stressiä ja kolotuksia kropassa, sitä maagista valitusta ja vielä ne häät. Kun olen haaveillut aiemmin häistäni, olen halunnut kaksi vuotta niiden suunnitteluun. Kahdessa vuodessa uskoin voivani valmistella täydelliset häät, en alle sen. Nyt kun häihimme on reilu vuosi aikaa ahdistun. Siksi, että aikaa on niin paljon. Vuosi häästressiä on pitkä aika. Muutoinkin toisinaan pohdin mikä järki on maksaa tuhansia euroja yhdestä päivästä? Siitä, että saa olla huomion keskipiste? Todellisuudessa häät ovat kohokohta luultavimmin vain morsiusparille sekä näiden vanhemmille. En hetkeäkään usko, että omat hääni ovat yhdenkään ystäväni vuoden kohokohta. Minä, prinsessahäistä aina haaveillut, alan pohtia miten ihana olisi mennä kahden miehen kanssa jossain kaukomailla, rannalla, palmujen alla naimisiin. llman turhaa stressiä ja rahanmenoa. Minä, joka olen halunnut sen prinsessapäivän ja luvan olla keskipiste mieheni kanssa, en sitä osaa enää kaivata. Olla muiden huomion keskipisteenä? Enemmänkin ahdistava ajatus. Silti, meidän häät ovat suuret, ja me olemme sen yhden päivän huomion keskipiste. Sillä en halua sukulaisilta ja mieheltä viedä sitä iloa saada "perinteiset" (ilmaisen viinan bileet) häät.

tiistai 26. tammikuuta 2016

361 päivää helvetissä ja kaikki muut

Kuten olen aiemminkin tuonut blogissani esille, viime vuosien lukeminen on painottunut elämänkertoihin, rankkoihin sellaisiin. Ihmisten, eritoten naisten asemaan Lähi-idän maissa. Alkunsa tämä "pakko saada tietää" on saanut noin 11 vuotta sitten äitin kannustaessa minua lukemaan kirjan Se koskee myös sinua, joka kertoo Auschwitzista selvinneen Hermanin tarinan. Sen jälkeen luin maakuntakirjastomme joka ainoan keskitysleireistä ja juutalaisvainoista kertovan kirjan.

Olen lukenut Iranista, Afganistanista, Sudanista, eri Afrikan maista ja lukemattomista muista, omaelämänkertoja jotka kertovat jonkinlaisista vainoista. Olen listannut blogini oikeaan laitaan useita kirjoja joita suosittelen lukemaan. Lukemaan siksi, että mielestäni meidän velvollisuutemme on tietää mitä meidän maamme rajojen ulkopuolella on tapahtunut ja tapahtuu yhä. Jotta osaisimme arvostaa sitä mitä meillä on, millaiset elinolosuhteet ja mahdollisuudet. Jotta voisimme viedä tietoa eteenpäin, sopivissa tilanteissa, siitä, millaisia raakuuksia maailmassa tapahtuu.

Olen tehnyt työtä eräällä tavalla ruumiiden parissa joitain vuosia sitten. Vapaa-ajalla lukenut, nähnyt kuvia, etsinyt kaikkia hirveyksiä jota tämä maa päällään kantaa. En hätkähdä juuri mistään. Silpomisia, raiskauksia, insestiä, erilaisia vammoja, henkistä ja fyysistä kidutusta. Mielikuvituksen ansiosta en useinkaan tarvitse minkäänlaisia valokuvia luodakseni kirjailijan kuvailemasta tilanteesta valokuvamaista otosta päähäni. Toisinaan se ei ole hyvä asia, sillä liiallinen mielikuvituskin on toisinaan noh liikaa.

Nyt tunnen, että raja osin alkaa tulla vastaan. Liikaa raakuuksia. Viimeiset kaksi kirjaa jotka luin olivat otsikossa mainittu 361 päivää helvetissä jonka on kirjoittanut Hussein Al-Maadidi. Tätä ennen luin kirjan Silmä silmästä jonka on kirjoittanut Amaneh Bahrami.

Amaneh kertoo happohyökkäyksen taustat, siitä kuinka yksi rukkaset saanut sinnikäs kosija päätti ottaa naisen elämän omiin käsiinsä ja tuhosi sen heittämällä Amanehin päälle happoa, syövyttävintä rikkihappoa. Happoa joka voi syövyttää vielä vuosia, nimenomaan, vuosia kehossa. Amanehin kohdalla se tarkoitti kasvoja, silmiä ja näkökyvyn menetystä, silmäluomia, käsiä, kaulaa, ruoka-, ja henkitorvea...
Amaneh kävi oikeustaistelun hyökkäyksen tehnyttä miestä Majidia vastaan. Miestä, joka ei kadu, ei vankilassa, ei oikeudessa. Miestä, jonka vanhemmat syyttävät Amanehia ja tämän käyttämää huulipunaa siitä, mitä hänelle tehtiin.
Oikeustaistelun myötä Amaneh sai lopulta tahtonsa läpi, oikeuden sokaista Majidin. Tiputtamalla happoa tämän silmiin. Ei pelkästään henkilökohtaisen koston vuoksi, vaan siksi, että jokainen mies joka Iranissa kuvittelee voivansa tehdä jollekin naiselle saman, syystä tai toisesta, mitä Amanehille tehtiin, ymmärtäisi, että hänelle voidaan tehdä samoin. Viedä se, mitä hän vei uhriltaan. Majidin tapauksessa kyseessä oli hänen silmänsä, näkökykynsä. Kirjassa kuitenkaan ei kerrottu, paniko Amaneh tuomion täytäntöön. Google antoi vastauksen, ei, hän armahti Majidin tunteja ennen tuomion täytäntöönpanoa.



Mitä en voi ymmärtää. Juuri siksi, että me elämme yhteiskunnassa jossa rikoksesta rangaistaan. Iranissa, jossa nainen on puolet arvoltaan siitä mistä mies, vankeusrangaistus on lähinnä naurettava. Mielestäni Amaneh ajoi kirjassaan arvokasta asiaa. Hän halusi saada naisille oikeutta ja näyttää miehille jotka eivät kestä pettymystä, torjutuksi tulemista, etteivät he voi tehdä kuten hänelle tehtiin. Tai he maksavat siitä.
Huomasin, että olen samaan asiaan ottanut kantaa, tosin eri tapauksen kohdalla, jo tässä blogitekstissä.

Kirja 361 päivää helvetissä oli myös pysäyttävä. Ja silmiä avaava. Toimittaja, Hussein, pidätettiin radikaalien kannanottojensa vuoksi. Kauheudet joita hän kertoo vankeudessa kokeneensa ja eritoten nähneensä ovat kammottavaa luettavaa. Kammottavaa siksi, että me panivat toteen amerikkalaiset sotilaat, miehittäjät. Jotka pyyhkivät kuvainnollisesti hanurinsa ihmisoikeuksilla.
Isä ja poika, aseella uhaten pakotetaan harrastamaan anaaliseksiä vartijoiden nauraessa vieressä.
Ruuan sekaan sekoitetaan ulosteita, heidän ruokaan sekoitetaan sianlihaa ja alkoholia jotka kumpikin on muslimeiltä kielletty.
Naisia raiskataan, sekä lapsia. Äiti ja tytär, vuoronperää toisen katsoessa vieressä, usean vartijan toimesta.
Satoja lapsia 10 ikävuodesta ylöspäin pidätetään ja kidutetaan, raiskataan.
Entä syytteet?
Heille annettiin paperi. Usein tyhjä sellainen. Allekirjoita. Syytteet lisäämme myöhemmin paperiin.
Onko ihme, että tämän kaiken jälkeen Hussein toteaa kirjassaan, että monet monet syyttömät Irakilaiset vankiloissa kidutetut miehet vannoivat tekevänsä mitä tahansa kostaakseen Amerikkalaisille ei yksin heidän kokemansa kohtelun, vaan sen, miten he häpäisivät naiset, lapset, tyttäret, vaimot, äidit... Syyttömät miehet. Jotka vapauduttuaan tai karattuaan vankilasta liiyyivät vastarintajoukkoihin kostaakseen Amerikkalaisille.


Mitä me tekisimme, jos meidän maamme miehitettäisiin, meidät omaiset raiskattaisiin meidän katsoessamme voimattomina vierestä? Kidutettaisiin, tapettaisiin? Antaisimme anteeksi ja jatkaisimme elämää kun miehittäjät suvaitsisivat poistua? Vai kuten Hussein, vannoisimme kostavamme, vaikka oma henki menisi? Alan paremmin ymmärtää oravanpyörää joka pyörii Lähi-idän maissa. Ei yksin viha Amerikkalaisia kohtaan, vaan ylipäänsä sodat jotka jatkuvat jatkumistaan. Toistavat mitä luultavammin juuri tätä samaa kaavaa.

Kun kirjan lopussa yllättäen tuli eteen kuva vankileiriltä, tai kaksi allekain, mietin, haluanko katsoa muita kuvia. Huomasin, että niitä on siitä muutama. Pohdin ennen sivun kääntämistä, haluanko todella katsoa. Katsoin kuitenkin. Pahimmat kuvat olivat kuitenkin ne kaksi ensimmäistä.

Koen, että oma kapasiteetti alkaa olla toistaiseksi käytetty. Liika informaatio on tosiaan joskus liikaa informaatiota. Koen kuitenkin yhä haluavani tietää, löytää vastaavia kirjoja kuin yllä olevat. Sillä jos tieto ei kulje, jos ihmisiä lakkaa kiinnostamasta ihmisoikeusrikokset, joita ihmiset, valtiot, Bushin kaltaiset "jumalasta seuraavat" kuvittelevat voivansa tehdä mielihalujen perusteella, jokainen kuollut, kärsinyt, raiskauksen kokenut, on kärsinyt turhaan.

Kolmas kirja jonka myös luin oli 40 raipaniskua. Mielivaltaista lakien ja säännösten luomista uskonnon varjolla, lakien, joille ei ole uskonnossa tai Koraanissa mitään pohjaa. Vaan kun (mies)päättäjät haluavat, heitä häiritsee, he haluavat määrätä. He haluavat nostaa itsensä asemaan jumalasta seuraavaksi.


Mielenkiintoista monissa kirjoissa jotka Lähi-itää käsittelevät on se, että ne ovat olleet eräänlaisia hyvinvointiyhteiskuntia. Eivät ehkä sellaisia kuin me olemme käsitteen tottuneet ymmärtämään, mutta eräänlaisia. Jossa on ollut koti, turvallinen sellainen. Ystävät, naapurit, perhesuhteet, työpaikat, kouluja, arkkitehtuurillisesti merkittäviä rakennuksia, puistoja, ravintoloita, ostoskeskuksia... Ja mitä ne ovat nyt. Raunio menneistä vuosista, kuten yllämainitussa kirjassa loistavasti tulee esille.

Raakuuksista huolimatta suosittelen lukemaan, sivistämään itseään, avaamaan silmät sille, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Sillä kirjoja on, lukemattomasti. Jotka käsittelevät erilaisia vainoja ja ihmisoikeusrikoksia. Kaikesta huolimatta koen, että olen vasta raapaissut pintaa.

Silti, nyt taidan itse kaivata jotain kevyempää lukemista toviksi.

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Messuilua

Kävimme eilen miehen kanssa Love Me Do messuilla Helsingin kaapelitehtaalla. Poikkeuksellisesti auton sijaan käytimme VR:n palveluja, joten matkustus sujui sujuvasti ja leppoisasti sekä ripeällä vauhdilla.
Messuilla oli ihmisiä suhteellisen paljon, aivan mielettömän hyvää lattea sekä paljon ständejä. Toki hieman harmitti, että suuri osa oli palveluja jotka siis palvelevat pk-seudulla asuvia, itse muutaman sadan kilometrin päässä Helsingistä asuvana en juuri hyödy pk-seudun pitopalveluista tai kukkaliikkeistä.
Kuitenkin, saimme muutamia loistavia vinkkejä mm. kutsukorttien suhteen omiin häihimme. Rikoin myös ensimmäisen kerran tipattoman tammikuuni ja antauduin houkuttelevan skumppapöydän edessä juomaan lasin skumppaa. Osin sillä ajatuksella, josko meidän alkumaljoina tarjottaisiin ko. skumppaa noh, skumppa oli ihan hyvää, mutta ei meidän häihin. Meillä on yksi suosikki kyllä jo kiikarissa, täytyy selvitellä löytyykö sitä tuolta hieman etelämmästä :)

Messuilua

Olen myös Pinterestiin yrittänyt ahkerasti etsiä ideoita, vaan tuntuu, että sekin on haastavaa sillä vähän joka kuvassa on jokin asia joka ei miellytä. Siksi taulussa taitaa olla kuvia kymmenisen kappaletta. Aikaa onneksi on yhä.

Yksi idea pöytäkoristeiksi, tosin erivärisillä kukilla kiitos
Juhlapaikan suhteen olemme päässeet kahteen eri vaihtoehtoon joista toista täytyisi päästä katsomaan niin juhlapaikka ongelmakin ratkeaisi sitten sen suhteen. Toisessa olemme olleet vieraina useammissa häissä ja tiedämme paikan toimivuuden yms. Toisessa mies on ollut useasti minä en ole sisällä käynyt koskaan. Kirkon vieressä olevan juhlapaikan hylkäsimme sillä se toimii myös liikuntasalina joten ikkunoissa on kalterit... Ja tila on turhan pieni, pääsaliin mahtuu noin 80 henkeä ja meidän vieraslistalla on tällä hetkellä 84 nimeä (+bändi ja kuvaaja) joten pyrimme löytämään tilan johon mahtuu noin 100 henkeä, jottei tarvitse istua kuin sillit suolassa :)

Seuraavaksi täytyisi alkaa kilpailuttaa pitopalveluja tällä seudulla, olen budjetoinut tarjoilijoineen noin 2500e pitopalveluun ja hääkakku vielä erikseen. Täällä on kaksi loistavaa konditoriaa joista ajattelin kummastakin pyytää tarjouksen hääkakusta. Eilen messuilla oli muutamia kakkuja esillä ja mitä luultavimmin haluamme yhden, suuren "silinterikakun" kuten rakas kälyni ko. kakkuja nimittää. Millaisen värisellä kuorutteella ja koristeilla sitten on vielä aivan hämärän peitossa.

Aloitimme myös häämuistilistan täyttämisen ja tarkemman tarkastelun ja totesimme, että suuri osa "12kk ennen häitä" listasta on joko pohdittu tai tehty jo. Joten sikäli olemme hyvässä tilanteessa. Toki mielekkyyttä tähän tuo ehdottomasti myös se, että olen kaasona ystäväni toukokuisissa häissä, toinen ystäväni vihitään heinäkuussa ja kolmas tämän vuoden elokuussa joten ehdimme olla kolmissa eri juhlissa ennen omia häitämme, saamme varmasti sieltä myös hyviä ideoita ohjelman, koristeiden ja yleisesti koko hääjuhlan suhteen.

Muutoin kevään osalta alkaa kalenteri täyttyä, on koiranäyttelyitä, opiskeluviikkoja ja ohjelmaa enemmän ja vähemmän, kuten aina kesää kohti mentäessä. Pakkasetkin alkoivat lauhutua ja kotona on taas hieman mielekkäämpää olla, viime keskiviikkona keittiön sisälämpötila oli 14 astetta joka tarkoittaa siis useamman tunnin ahkeraa lämmitystä ja seuraavana aamuna lämpötila ei lämmityksestä huolimatta ollu 17 enempää. Nyt koko talon sisälämpötila on 21 asteen tuntumassa ja ulkona vain 4 astetta pakkasta. Perjantain -29 ihan kiitettävä lämpeneminen tapahtunut. Silti toivon, että pakkanen pysyisi 10 asteen tuntumassa, nämä nuoskaa/liukasta/räntää +2 kelit kuuluvat mielestäni enemmän maalis-huhtikuulle kuin tammikuun loppupuolelle.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Miksi minä kirjoitan?

Pohdin tuossa eilen suihkussa ollessani bloggaamista ja somen käyttöä omalla sekä yleisellä tasolla. Netistä bloggaamisen aikakaudella löytyy blogeja joka lähtöön lukemattomia määriä ja monia, joiden seuraajamäärät ovat huikeita. Eräässä fitness blogissa bloggaaja kertoi miten hän sai kävijät kiinnostumaan ja mitä kaikkea se vaatii, että seuraajia löytää. Tärkeimmäksi taisi nousta kohde, kenelle ja miksi blogia kirjoitat?
Tästä lähdin pohtimaan omaa bloggaamistani. En ole koskaan varsinaisesti pohtinut, että kirjoittaisin jollekin tietylle kohderyhmälle tätä. Minä pidän tätä paikkana jossa otan kantaa - mielestäni - yhteiskunnan ilmiöihin ja epäkohtiin. Paikkana, jossa tuon ilmi eriävät näkemykseni ja kritisoin, sekä kyseenalaistan useita asioita. En ole ehkä koskaan ajatellut, että tavoittelen seuraajia tai lukijoita, toisaalta, eikö sen luulisi olevan jokaisen blogin ajatuksena? Olen enemmänkin mieltänyt sen niin, että jos joku joka haluaa löytää toisenlaista näkökulmaa asioihin joista olen kirjoittanut, törmää tähän esim. googlen avulla, tämä blogi täyttää tarkoituksensa. Minulle tämä on hyvä näin. Jos tämä tavoittaa yhdenkin lukijan, olen enemmän kuin tyytyväinen.

Somen käytössä olen myös pohtinut sitä, mitä ihmiset haluavat somen käytöllä viestiä. Otetaan vaikka facebook. Henkilö A joka päivittää joka päivä jotain, menin vessaan, katsoin telkkaria, tein sitä ja en tehnyt tätä. En jaksa uskoa, että kovinkaan moni henkiön A kavereista noteeraa hänen päivityksiä. Otetaan sitten henkilö B joka kirjoittaa päivityksen, ehkä kerran kuussa jos silloinkaan. Se varmasti herättää enemmän huomiota, koska sitä ei tapahdu usein, päivittelyä. Mitä ihmiset odottavat päivityksillä? Yksi valittaa huonoa arkea, toinen julkaisee pelkkää positiivisuutta, hypetystä ja onnistumisia. Kolmas niitä maagisia koiran/kissan/lapsen kuvia. Neljän päivittää kaiken mitä tekee... Mitä he odottavat, tykkäyksiä? Kommentteja? Huomiota, millaista huomiota? Kenen he haluavat näkevän raportointinsa vaikka siitä, että katsoivat surkean elokuvan? Tai sen, että nyt on kaikki perkeleen loistavasti ette muuten usko? Onko meillä tässä maailmassa tarve tulla nähdyksi arkisissakin asioissa, ja kuulluksi, tarve saada tuntea olevamme kiinnostavia niiden kymmenten/satojen some-kavereiden ja tuttujen mielestä? Saada tuntea, että jotakuta kiinnostaa meidän elämä, tekemiset, menemiset? Vai kilpailuhenkisyys, minullapa on tätä ja tätä, näin upeita juttuja, onkos muuten teillä? Tarve osoittaa olevansa parempi kuin muut?
Itse pohdin tätä, miksi päivitän somea, mitä haen sillä? Tarvitseeko niiden 200 ihmisen jotka kaverilistalta löytyy, todella tietää se asia jonka päivitän? Miksi?

Ehkä jonkinlainen mediakriittisyys nostaa päätään. Ne asiat jotka haluan ystävieni tietävän, voin kertoa heille kasvotusten tai puhelimella. Toisinaan otan kyllä somessakin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin - ja epäkohtiin, jolloin pyrin nostamaan niitä julkisen päivityksen avulla suuremmankin yleisön tietoon.

No päivän pohdintaa ilman sen suurempaa lopputulosta. Olen myös pohtinut facebookin tarpeellisuutta, toisaalta käytän sitä ehdottomasti tarpeellisena lähiruokraringin tilausten tekemiseen joten en usko siitä luopuvani. Lisäksi se on oiva kanava ottaa kantaa erilaisiin asioihin, jos kannanottoja ei tee turhan usein, sillä kukaan ei jaksa lukea niitäkään joka ainoa päivä.

Huomenna tie vie häämessuille hakemaan ideoita, jos vaikka saisimme viimein lyötyä hääpäivän lukkoon :)

perjantai 15. tammikuuta 2016

Asiaa tahtomisesta ja avioehdosta

Olen mielenkiinnolla seurannut häät ryhmän keskusteluja vähän joka aiheesta. Luonnollisesti myös avioehto herättää ajatuksia. Monet pitävät avioehtoa hyvänä asiana joko kokonaan tehtynä tai sitten osittain olemassa olevana, esimerkiksi perintöä koskien. Itse olen miettinyt, että perinnön kohdalla avioehto voi olla hyvä ajatus. Eritoten jos on tiedossa, että toinen tulee perimään suuren omaisuuden, rahallisesti tai vaikka tunnearvoltaan, kotitalon esimerkiksi.

Lähtökohtaisesti olen kuitenkin avioehtoa vastaan, pitkälti hyvinkin ehdottomasti omaan mustavalkoiseen tapaani. Toiset haluavat kommenttiensa perusteella avioehdon, että on ns. takaportti ja voi olla luottavaisempi avioliitossa, koska tietää, että tulevaisuus on turvattu jos tuleekin ero.
Minusta tuo on täysin käsittämätön ajatus. Jos mennään naimisiin suljetaan joka ainoa takaportti joka mahdollisessa seurustelu/kihlaus vaiheessa on ollut. Vihkitilaisuudessa luvataan niin paljon toiselle, etten voi tosiaankaan ymmärtää moista takaportti ajatusta millään tasolla. Koen, että tuo ajatus tekee myös eroajatusten toteuttamisesta helpompaa. Jos jonain päivänä ero alkaa tuntua hyvältä ajatukselta, sen voi helpommin toteuttaa, kun ei ole taloudellisesta puolesta huolta. Nykyään monet myöntävät, etteivät eroa koska se olisi liian raskasta kaiken avioeron vaatiman prosessin ja taloudellisen tilanteen vuoksi. Sellaisessa tapauksessa toivon, että olosuhteiden pakosta yhdessä olevat löytäisivät ajan myötä myös motivaation korjata suhdettaan ja saisivat roihuamaan sen kipinän, joka on luultavimmin lähes tukahdutettu jo.

Jos tahtoo, haluaa solmia pyhän avioliiton toisen kanssa, mutta ei luota tähän, esimerkiksi raha-asioissa, kokee, että kummallakin tulee olla oikeus omaan siihen ja omaan tähän kuinka sitoutunut on sen avioliiton vaatimiin asioihin? Eikö avioliiton tulisi olla Se joka viimeisenä taipaleena tekee kahdesta yhden. Poistaa minun autot, sinun koirat, minun sohvan, sinun pesukoneen ja luo yhden yksikön jossa on meidän autot, meidän pesukoneet, meidän sohva, meidän koirat.... Meidän Elämä. Meidän, ei minun, ei sinun, Meidän. 

Mietin, kuinka vakavasti ”takaportti” ajatuksen omaavat ihmiset lopulta suhtautuvat avioliittoon, jos mietitään sitä vaihtoehtoa erokin? Luin eilen kirjaa Pitkä Paahteinen Polku. Siinä islamin-uskossa oleva mies sanoi, että järjestetyt avioliitot kestävät paremmin kuin rakkausavioliitot. Siksi, että ne unelmat syntyvät vasta avioliitossa jolloin ne ovat yhteisiä ja yhdistäviä. Kun mennään naimisiin järjestelyn seurauksena on pakko tulla toimeen toisen kanssa. Vrt. länsimaat, rakkaudesta, jos ei huvita voi ottaa eron. Tai näin hyvin suuri on valitettavasti ajattelee.

Vihkivalasta oli myös samassa yhteydessä keskustelua. Vihkivalassa kun kysytään tahdotko, ei lupaatko. Ei luvata rakastaa joka ainoa päivä, ei luvata olla uskollisia. Totta, ei luvata. Mutta luvataan tahtoa. Ja minä koen, että se on se maaginen sana. Tahdon. Tahdon rakastaa, tahdon olla uskollinen, tahdon elää sinun kanssasi kunnes kuolema meidät erottaa. Tahdon vaikka toisina päivinä se toisen naama kiinnostaa saman verran kuin kilo norsun sontaa. Tahdon, vaikka mikä kriisi meitä koskettaisi. Tahdon, jokaisena hyvänä, jokaisena huonona, ilon, surun ja onnen hetkenä minä tahdon elää sinun kanssasi. Ja sitä tahtoa en salli minkään muuttaa.

Tuossa yllä olevassa kappaleessa, kuten minun elämässänikään ei ole sijaa erolle joka lopettaisi sen tahdon. Tahto ei ole kiinni tunteista, tahto ei ole kiinni ulkoisista tekijöistä, rahasta, onnesta, mistään minkä voit mitata. Tahto on kiinni ihmisen omasta selkärangasta voiko seistä lupauksensa takana siihen asti, kunnes kuolema viimein puolisot erottaa. 

torstai 7. tammikuuta 2016

Oikea talvi

Ainakin kun katsoo pakkaslukemia. Mittari näyttää tasaisesti lukemia -26 alaspäin. Koirat, tai noh koira nostelee lenkillä tassujaan palttoosta huolimatta. Ilmalämpöpumppu alkoi tarjota lämmön sijaan ei-oo-ta ja toimii nyt vain ilman kierrättäjänä. Onnea on takkatoiminto (FAN). Miinus taas rintamamiestalo, sokkelot ja lämmönlähteet keittiössä sekä uuden puolen takkahuoneessa. Olohuoneessa tahi ruokatilassa ei ole pattereita ja lämpö on sitten sen mukainen, noin +17. Teimme remontin yhteydessä oviaukkojen päälle ilmaraot jotta lämmin ilma pääsee paremmin kiertämään. Kiertäähän se kun lämpiää, töistä kotiutuessa keittiönkin mittari näytti +17. Puuhella nosti lämmön +20 ja nyt on leivinuunissa jälleen tulet. Ja lauantaiksi lauhtuu sen verran, että sopii laittaa ilmalämpöpumppu taas tuottamaan lämpöä.

No nämäkin pakkaset loppuvat ajallaan. Sohvalla tarkenee hyvin viltin alla ja höyryävä teemuki kädessä, sormet pysyy neulomalla lämpiminä. Ja aina voi mennä puuhellan eteen keräämään extra lämpöä.

Alla kuvakollaasi toistaiseksi yhdestä suurimmista investoinneistamme. Puuhella+leivinuuni mallia Tiileri, Heikki hellatakka ja Lyydia (iso) leivinuuni. Hintavertailussa päihitti Tulikiven, hintaero noin 3000e ja muuraus oli puoli-ilmainen kun oli tuttu muurari sukulaisten kautta, selvisimme alle 1000e.  Joten investointi kannatti ehdottomasti ja lopputulos miellyttää silmää. Olen asunut rintamamiestalossa jossa oli 4 vuotta vanha Tulikiven leivinuuni ja puuhella ja ne eivät varanneet läheskään yhtä hyvin lämpöä kuin Tiilerin mallit varaavat. Olin ehdottoman skeptinen Tiiliuuneja kohtaan kun luin keskusteluja ja perehdyin asiaan, mutta otimme riskin. Osin hinnan perusteella, osin takkahuoneessa olevan tiilitakan perusteella. Se nimittäin varaa lämpöä ja lämmittää uskomattoman hyvin. Vaikka onkin 20 vuotta vanha. Joten ehdottomasti voin suositella kaikille Tiileriä :)

Mutta alla niitä luvattuja kuvia, vanhan uunin matka purkamisen kautta, uusiin betonivaluihin, tiilikuormaan joka lihasvoimin x4 ihmistä kannettiin sisälle, muurari joka kasasi koko komeuden ja lopputulos.

Yllä vasemmalla vanha uuni kun kävimme taloa katsomassa, viereinen kuva uunin purkuvaiheesta sekä yllätys tuhkan seassa, alhaalla vasemmalla uusi valu ja alhaalla oikealla uuden leivinuunin muuraus aloitettu

Vasemmalla lähtötilanne, keskellä meidän toinen karvapallero ja tiilikuorma ja viimein lopputulos ^_^

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Joka vuotinen elämäntapamuutos

Bongasin eilen kaupassa loppiaisen lööppi extroissa lähinnä laihdutus, elämäntapamuutos, liikunta ja kaikkeen siihen liittyen otsikoita. Joka ainoa vuosi löytyy näitä "nyt aloitan uuden elämän" tapauksia joiden elämänmuutos kestää tammikuun loppuun - jos sinnekään. Joka vuosi otsikoidaan miten vältät ne romahdukset ja sudenkuopat, miten teet elämänmuutoksesta pysyvän...

Liityin Sokeriton tammikuu 2016 facebook ryhmään. Sokerin vaaroista olen täällä jo aiemmin luennoinut, nyt ajattelin pyrkiä taas palaamaan tasapainoon oman sokerin käytön kanssa. Eli sokeri mitä tähän elimistöön menee tulee lähinnä kahvin sekaan laitettavasti sokerista, piilosokeri (leivät). Rahkan olen ostanut jo vuoden verran vähäsokerisempana eli pyrin valitsemaan vaihtoehdon jossa on max. 10g/100g sokeria. Sekin on hankalaa, sillä lähtökohtaisesti arvot ovat siellä 13-15g/100g sokeria. Tai sitten maustamattomat versiot jotka eivät oikein uppoa joiden sokerimäärä on toki optimaalinen, alle 5g/100g. Joulun aikaan sallin itselleni normaalin herkuttelun, suklaata, leivonnaisia, tuli leivottua useamman kerran välipäivien aikana. Makeutusaineita en itse pidä lainkaan hyvänä vaihtoehtona sokerille, sillä kaikki teollinen ja käsitelty on mielestäni elimistölle kovempi rasite kuin puhdas. Joten sokerittomuus tuskin tulee tuottamaan ongelmia tässä(kään) kuussa. Sen lisäksi vietän 6 vai 7 vuotta putkeen tipatonta tammikuuta. Viime vuonna se tosin taisi jatkua suht huomaamatta sinne maaliskuun alkuun asti :) Lopulta sokerin vähentäminen on helppoa, jos luopuu herkuista ja lukee normaaliin ruokavalioon kuuluvien tuotteiden tuoteselosteet ja kiinnittää sitä kautta huomiota sokerin määrään, suosittelen :)

Itse mietin mikä on se muutos mitä ihmiset lähtevät hakemaan sillä elämäntapamuutoksella? Vähemmän painoa vaa'alla? Hoikempi vartalo? Parempi olo? Oma motivaatio on terveellisyydessä, haluan kroppani voivan hyvin ja terveellisesti. Haluan vähentää siltä osalta mikä minun vaikutusvallassa on, metabolisen oireyhtymän, sydän-, ja verisuonisairauksien sekä syövän riskiä. Ulkonäkö on myös vaikuttava tekijä itsellä. En kaipaa täydellistä vartaloa eikä tästä sellaista saa noh omasta mielestäni ainakaan. Sisäinen ja ulkoinen hyvinvointi, joka paikassa sopivasti kaikkea, ei liioittelua lihasten tai rasvan määrän suhteen.

Liahn syöntikin lisää syöpäriskiä ja kiihdyttää ilmastonmuutosta. Sen varmaan kaikki tietävätkin. Itse syön lihaa ja meillä sitä syödään viikossa reilusti yli suositusten, mutta suurin osa lihasta jota meillä syödään on lähiruokaa. Me tiedämme missä liha on kasvanut, miten se on kasvanut, missä se on teurastettu ja mitä sille on tapahtunut koko siinä välissä syntymästä lautaselle. Sen lisäksi liha tulee läheltä fyysisesti eikä kuljetuskulut ole mahdottoman suuret, tuetaan pientilallisia ja raha menee suoraan tuottajalle ilman välikäsiä. Win-win tilanne. Toiseksi niin kauan kun USA, Kiina, Venäjä ja muut suuret valtiot jotka viis veisaavat ilmastonmuutoksesta saastuttamalla tehtailla, autoilla ja ties millä ilmastoa minä en laita niin paljoa painoarvoa lihalle ilmastonmuutoksessa, eritoten jos se tulee Suomesta ja on täällä kasvatettu ja teurastettu.

Uusi vuosi on kai aina uuden alku ja halu muuttaa omassa elämässä jotain. Jokaisella jokin motivaatio ajaa muutokseen, se, onko motivaatio riittävä kertoo eittämättä muutoksen pysyvyydestä. Siksi kannustan pohtimaan mikä on halu muutokseen. Onko se motivaatio halun takana riittävä vai eräänlainen hetken huuma.

Alla mielestäni kaksi hyvää linkkiä aiheeseen liittyen, suosittelen vilkaisemaan.
Sokerin vaikutuksia
Terveellinen ruoka voi lihottaa, vika korvien välissä?

lauantai 2. tammikuuta 2016

Vuoden eka kuvapläjäys

Olkaa hyvät - tällä kertaa ilman pidempiä romaaneja ^_^
Olohuone 3.1.2015 vanhan omistajan aikaan

Olohuone aika tarkkaan samasta kohtaa kuvattuna 2.1.2016

Olohuone toisesta kulmasta 3.1.2015

Jaaaa remontin jälkeen 2.1.2016
Mallia lumihiutale enkelikello

Tuttu lyhty löysi paikkansa pianon päältä

Amaryllis suvaitsee aueta viimein
Joululahja, kabinetin valaistus - ruokatilassa toistaiseksi ei sähköjä

Keittiön välitilan laatat ja vadelmaglögi pullo jota en kyllä upean ulkomuodon vuoksi raaski hävittää

Pieni yksityiskohta keittiön verhotangossa

Vaimomatskua leipoo vieraille, uuni ja keittiön laatat

Tapaninpäivän jälkeen meillä kävi myös vieraita tuhoamassa viimeiset kakkupalat :)

 Tänään olen siis purkanut vaatteita, hakenut yläkerrasta tavaraa alas joka viimein alkaa löytää paikkaansa. Siirtänyt yöpöytäni romujen alta sängyn viereen, sillä majailemme mitä luultavimmin vielä usean kuukauden takkahuoneessa. Tosin, en valita, mittarin näyttäessä -16 ulkona on takkahuoneessa kivan lämmin, tulen loimutessa ja levittäessä lämpöä. Leivoin pikaisen marjapiirakan kotikokin ohjeen mukaan, sitä mitä siitä tuli, en osaa vielä sanoa. Lisäksi lämmitin, pesin pyykkiä, kohta laitan puuhellaan tulet jotta sopii sitten isännän ja vieraiden saapuessa keitellä pannukahvit. Puuhella nimittäin viimein vetää, kohisemalla. Ehtihän se melkein 2kk toimittaa koristeen virkaa, mutta isäntä 1- hormi 0 lopulta!
Nyt oikaisen jumiutuneen selkäni hetkeksi sohvalle ja jatkan isännän villasukkien neulomista. Loppuun vielä yllä kuvatun browniepohjaisen hyydykekakun resepti, olkaa hyvät :) 

Brownie-pohja:
150g tummaa suklaata
100g voita
2,5dl sokeria
2 kananmunaa
2rkl kaakaota
1tl vaniliinisokeria
2,5dl vehnäjauhoja

Sulata suklaa vesihauteessa tai mikroaaltouunissa. Sekoita keskenään voi ja sokeri. Sekoita joukkoon munat yksi kerrallaan ja lisää mukaan sula suklaa. Sekoita seuraavaksi keskenään siivilöity kaakao, vaniljasokeri ja jauhot ja yhdistä jauhoseos taikinaan. Kaada taikina irtopohjavuokaan ja paista uunin alaosassa noin 30 minuuttia. Anna kakun jäähtyä.
HUOM: minulla 30min ei ole koskaan riittänyt sellaiseen lopputulokseen, että olisin tyytyväinen, joten oman uunin ja kypsyysasteen mukaan kannattaa ottaa minuutteja sinne-tänne muutama.

Mousse (mustikoista tai metsämansikoista, yllä oleva kakku on tehty metsämansikoista)  
6 liivatelehteä
3 kananmunan keltuaista
n. 4dl /250g metsämansikoita
1dl tomusokeria
1prk valkosuklaa-lime rahkaa /kermaviiliä maun mukaan
2dl vispikermaa

Liota liivatelehtiä kylmässä vedessä 5 minuuttia. Sekoita metsämansikat hienoksi soseeksi esim. tehosekoittimessa. Vatkaa keltuaiset ja tomusokeri hienoksi vaahdoksi ja lisää seokseen mansikat. Purista liivatelehdistä liika vesi pois ja liuota ne pieneen määrään kuumaa vettä. Sekoita seos muna-sokeri-mansikkavaahtoon. Sekoita joukkoon rahka (tai kermaviili). Vaahdota lopuksi kerma ja sekoita taikinaan. Kaada seos jäähtyneen brownie-pohjan päälle. Anna jähmettyä jääkaapissa noin 5 tuntia. (Itse olen aina pitänyt yön yli kakkua jääkaapissa jähmettymässä).

Olen tehnyt saman kakun myös mustikoilla ja kermaviilillä ja se on täysin toimiva yhdistelmä. Joulun vuoksi halusin kokeilla hieman sovellettuna joten korvasin kermaviilin valkosuklaa-lime rahkalla ja mustikat metsämansikoilla joita laitoin yhden 0,4l orthex-rasiallisen, saman verran olen yleensä mustikoita laittanut sen tarkemmin määrää mittailematta.