Vuoden viimeisiä päiviä

Ajoin perjantai aamuna normaalisti töihin. Jätin auton työpaikan pihaan ja laitoin lämmitysjohdon paikalleen. Lukitsin ovet ja kävelemään kohti alaovea, samasta ovesta kulkevat myös synnyttämään tulijat. Kävellessäni ovea kohti näen sen, tutun näköisen auton perän. Sydän lyö vähän kovempaa, nytkö? Kiiruhdan, kyllä. Tuttu rekisterinumero, leveä hymy nousee kasvoille välittömästi, päässä pieni ääni huutaa äääääkkkäääääkäääää <3 Ystäväni on synnyttämässä. Kävelen vauhdilla kohti pukukaappeja ja naputan samalla ystävälleni viestiä, onnea koitokseen. Päästessäni työpisteelle vilkuilen puhelinta ja hymyilen typerästi. Tänään heistä tulee perhe, kahdesta kolme.
Ennen puolta päivää saan viesti, pieni poika on syntynyt aamulla. Työpäivä suurilta osin meni aivan harakoille, olin vilpittömän iloinen ystäväni puolesta. Poika, uusi pieni ihminen.

Perjantai oli myös meille yksi käännekohta. Kulunut vuosi on ollut raskas joka kannalta. Parisuhdetta on koeteltu enemmän kuin kaikkien näiden vuosien aikana yhteensä. Odottelin normaalia kuukautiskiertoa alkavaksi ja ajattelin, että perjantaina, hyvä päivä. Ei harmita niin kovin ystävän iloisten uutisten myötä, ehkä meistäkin joskus tulee perhe.

Taustalla on nuoren, sen parikymppisen naisen toive, palava haave saada perhe. Muut kaverit elivät nuoruutta täysillä, minä kaipasin perhettä. Sitä kaikkea, mistä jäin itse joskus paitsi. Sitä yritettiin. Yritettiin yhdessä. Syötiin vitamiineja, koitettiin poppakonsteja, seurattiin kiertoa. Juotiin greippimehua, välteltiin alkoholia, tupakkaa, kaikkea vaarallista. Harrastettiin kalenteriseksiä ja lopulta päädyttiin lääkäriin. Sitten yritettiin lääkäreiden avulla. Kolmen vuoden jälkeen uskoin, että meitä ei ole tarkoitettu yhteen. Lääkärit olivat kannustavia, ei mitään syytä miksi en lasta saisi. En saanut. Tuli ero. Uskoin, että kaikella on tarkoituksensa. Jos kaikki on enemmän kuin hyvin, ja mikään ei tuota tulosta, me emme kuulu yhteen. Emme solutasolla, emme lainkaan. Meistä ei tule perhe. Vuotta myöhemmin kuulin ex-mieheni tyttöystävän olevan raskaana. Katkeruus oli sanoinkuvaamatonta. Silti ymmärsin, näin oli tarkoitettu. Ilman päätöstäni rikkoa suhde, hänestä ei olisi tullut isää.

Omassa elämässä surin. Vihasin. Ystävät saivat lapsia. Meillä oli tuore suhde, minulla yhä se polttava halu saada perhe. Miehellä ei. Silti salaa toivoin ihmettä. Mitä tahansa, ihan mitä tahansa ihmettä. Viimein, vuosien ja keskusteluiden jälkeen annettiin lupa perheelle kasvaa. Pelko oli valtava. Usko siihen, että raskaudun koskaan oli olematon. Luonto oli sen minulle jo osoittanut, muut kyllä - sinä, et. Kuukaudet kuluivat, en kokenut enää surua, en vihaa. Hyväksyin osani. Usko antoi voimaa hetkittäin, Luoja hoitaa kuten parhaaksi näkee. Hetkittäin toivoin silti ihmettä, jota ei tullut. En kuitenkaan stressannut enää. Opiskelin, suunnittelin kaasona ystäväni häitä, siinä ohessa omiani myös. Kuukaudet vierivät.

Tuli perjantai. 30.12.2016. Töiden jälkeen etsin puhdasta muoviastiaa kaapista. Mies menee yläkertaan, minä vessaan. Lukitsen oven. Kaivan testin kaapista, kymmenettä ja taas kymmenettä kertaa. Voin juoda saunan jälkeen iltalonkeron kun saan mielenrauhan. Kusen purkkiin ja testi sinne. 10s ja testi lavuaarin reunalle. Pyykkejä koneeseen. Muuta tekemistä, mielenrauha. Vilkaisen testiä ja olen heittämässä sitä pois. Siinä on kaksi viivaa. Kaksi. Pysähdyn. Kädet alkavat täristä. Koko keho tärisee. Nostan sen käteen. Ei, en minä. Kaikki muut, mutta en minä. Silti niitä on kaksi, tasavahvoja. Kyyneleet alkavat valua, alan itkeä hysteerisesti kaikkien niiden vuosien edestä jotka toivoin. Siinä se on, todiste, että nyt on minun vuoroni.  Kiistaton todiste. Saadessani itseni rauhoittumaan hiukan huudan miehen alas.

Mies tulee, vastahakoisesti. "No, mikä nyt on hätänä?" Mies pysähtyy portaisiin nähdessään kasvoni. Otan karmista tukea. "Meille tulee vauva". Ja alan taas itkeä. Mies harppaa luokseni ja halaa tiukasti. "Tuleeko, oikeasti?" Minä nyökytän ja itken hysteerisenä testi kädessä ja tärisen. Illan pohdimme voiko testitulos olla väärä. Ei voi. En usko. Silti perjantaina vallitsee yksin epäusko ja orastava toivo. Lauantaina lupaan tehdä heti aamulla uuden testin. Herään ennen 07 aamulla, vessaan. Sama kuvio toistuu, nyt en laske testiä kädestäni. Väriaine menee tikun läpi, ja siinä se on. Samantien, viiva ja sitten toinen. Hymyilen ja menen takaisin sänkyyn, miehen viereen. Raskaana.

Nyt, minä olen raskaana. Minä. Raskaana. Päivä kerrallaan, tulevaan luottaen, raskaana.

Jos Luoja suo, meille tulee syyskuussa vauva. Meistä tulee perhe, ja minusta äiti, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Rakkautta vain

Niin tämäkin vuosi kääntyi jouluun. Aloitin useamman blogitekstin, mutta jätin ne lopulta kaikki julkaisematta. Toisaalta sanottavaa olisi, vaan mietin, kuka jaksaa aina lukea. Alan olla ehkä kriittinen oman tekstin tuottamiseni suhteen.

Joulumieltä sain eniten itsenäisyyspäivänä. Ulkona oli lumista, valkoista, puut huurteessa. Kotona paloi kynttilät, jouluvalot, verhot olivat jo ikkunoissa. Lammas tuoksui uunissa ja koko maailma tuntui hetken rauhaistalta.

Nyt lumet hupenevat uhaavaa tahtia. Luotan silti sääennustuksiin ja toivon edes sitä räntää ja pakkasta huomiselle. Kinkku laitetaan illalla leivinuuniin paistumaan. Koti on siisti, koirat puhtaat, lahjat paketeissa. Kuusi kissan leikkikaluna vielä koristeita odottamassa.

Siunattua joulua jokaiselle blogin lukijalle. Lisäsin blogiluetteloon Rakkaudenroihu blogin, joka on osa kirkon parisuhdetyötä. Sivustolle kirjoittavat eri henkilöt näkökulmiaan rakkaudesta, joka kantilta, myös siltä kipeältä.

Toivoisin jokaiselle rauhaa, syvää ja siunattua. En kiirettä, pakkoa, itkua, hampaiden kiristystä tai pelkoa. Toivon, että jokaista varjelevat enkelit tänä Jouluna.