torstai 28. joulukuuta 2017

Että sellainen vaihe

Meillehän on siunaantunut erittäin hyvin nukkuva lapsi. Suhteellisen pienestä pitäen Hilla nukkui 3-4 (jopa joskus 5) tuntia vaunuissa aamupäivällä. Loppupäivän rytmi oli syömistä ja unta vaihtelevasti. Yhteensä Hilla on nukkunut noin 4-6 tuntia päiväunta pätkissä. Yöunet ovat olleet 12 tunnin luokkaa.

Vaan sepäs ei nuku enää. Nyt iski uusi vaihe. Ainakin Preglife sovelluksen mukaan. Vaunuissa nukutaan 20min - 1 tunti ja sitten ei tule nukkumatti uudelleen, ei millään. Loppupäivä on itkua, kiukkua, silmien hieromista ja haukottelua, vaan ei nukuta. Pisimmillään Hilla on hereillä 5 tuntia putkeen. Ja meidän pienelle 2 tuntia on jo suoritus. Joten voitte uskoa, mikä kiukkupylly meillä nyt asuu. Ei nukuta tissille, ei kantoliinaan. Ei vaunuihin eikä syliin. Plussaa tässä vielä se, ettei iskä kelpaa läheskään yhtä hyvin kuin aikaisemmin, se on äiti tai ei mitään. Eikä aina se äitikään ole hyvä. Yöunet eivät ole pidentyneet yhtään ja yöt menevät yhä ruokaa joka toinen tai kolmas tunti - kaavalla. Kieltämättä vähän kaipaisi jo niitä öitä kun syötiin vain kaksi kertaa.

Joten äidin oma aika on hieman kortilla. Joulupäivänä kävin tunnin lenkin (ja koekävelemässä uudet nastakengät!) Fadon kanssa. Kotiin tullessa oli huutava pikkuapuna iskän kanssa ovella vastassa. Tänään olisi taas tiedossa tunnin reipas lenkki ystävän kanssa, saas nähdä mitä kotona odottaa, kun lenkiltä kotiudun. Hieman on väsynyt fiilis kotona molemmilla, kun apunaa kiukuttaa kaikki mahdolliset asiat ja hyväntuulinen pikkuipana on lähinnä muisto vain.

Tällä koristeella aloitettiin kuusen koristelu 
Joulupyhät menivät muuten onneksi ihan hyvin. Aatto oli rankka pienelle, kamalasti ihmisiä - vaikkakin tuttuja - ja sylistä toiseen hyppäämistä. Illalla iski totaalinen tipahdus, ja lopulta hirmuiden väsyhuudon kanssa painelin yläkertaan ja apuna tissille. Nukahti tunnissa yöunille, valvottuaan sitä ennen yli 5 tuntia putkeen. Joulupäivä oltiin ihan omalla porukalla kotona, mutta nukkuminen ei ollut sen parempaa kuin aattonakaan. Tapanina oltiin pääosin kahdestaan Hillan kanssa, isämies lähti juhlimaan ystävänsä synttäreitä. Kun talo hiljeni, otti Hilla sentään 3 tunnin edestä univelkoja takaisin äitin sylissä <3

Valkea joulu! <3
Paketteja tuli hurjan paljon itse kullekin. Hilla sai uusia vaatteita joita toivottiinkin, hyppykiikun, satumitan, satukirjoja, uuden lelun, myssyjä, hanskoja, uimavaipan tulevaa vauvauintia silmälläpitäen ja ties mitä kaikkea muuta. Äitin paketeista löytyi tosiaan uudet, erittäin tarpeelliset nastakengät, treenivaatteita, muumimuki ja kovasti toivottu Iittalan taika-sarjan kannu. Isämies oli ollut niinikään kiltti ja löysi uusia vaatteita, sukkia, man caveen rekvisiittaa, suklaata ja myöskin uudet nastakengät omista paketeista. Meillä on ilmeisesti asunut kovasti kilttejä ihmisiä kun pakettien määrää katsoi.

Aito - taatusti variseva joulukuusi 
Vuoden loppu lähenee, seuraavaksi voisi pohtia tämän vuoden yhteenvetoa ja ensi vuoden toiveita.

perjantai 22. joulukuuta 2017

Lapsettomuus, perhepeti, huono-äiti fiilis

Perjantai. Jouluaattoon kaksi yötä. Radio on hiljaa, vauvakin on hiljaa vaunuissa. Ulkona on lunta, jouluverhot ikkunoissa, kuusi sulamassa. Joulufiilis katossa? Ei laisinkaan.

Pieni joulutonttu <3
Aamulenkillä pohdin taas yhteiskunnan näkemyksiä perhepetiin ja imetykseen. Yksi syy oman imetyksen tärkeyteen nousee lapsettomuudesta. 8 vuotta kun katsoit muiden menevän ohi oikealta ja vasemmalta, koit kehosi epäonnistuneen siinä yhdessä ainoassa asiassa, eli raskautumisessa. Kuuntelit lääkäreitä "ei ole mitään syytä miksi et raskaaksi tulisi" ja "kaikki on oikein mallikkaasti" ja kissanviikset tikut loistivat yhtä viivaa vuosi toisensa perään. Nyt on jokin asia jonka kehoni osaa, tekee kuten luonto on suunnitellut, eli maidontuotanto ja imetys. Se on luultavasti minun oma pieni terapeuttinen paranemisprosessi, mahdollisuus parantaa lapsettomuuden haavoja ja prosessoida omia ajatuksia kehoni onnistumisen ja epäonnistumisen suhteen.

Perhepedistä olenkin paasannut kerran jos toisenkin. Tänään oli ihana huomata miten eräät Imetyksen tuki-ryhmän jäsenet olivat pukeneeet omat ajatukseni sanoiksi:

Jos nukut perhepedissä ja valitat väsymystä/selkä/niska mitä vaan kipuja ratkaisu on aina sama: lapsi pois sängystä ja omaan sänkyyn nukkumaan.

Ikäänkuin mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi olemassakaan. Saati että, äidit joiden lapset nukkuvat pinnasängyssä, eivät koskaan kärsisi unettomuudesta tai huonosti nukutuista öistä. Toinen komentoija oli kirjoittanut ajatuksen siitä, että ehkä tämä heijastaa "suomalaista tunnekylmää" kasvatusperinnettä jossa läheisyyttä ikäänkuin pelätään ja lapsi pyritään synnäriltä kotiutuessa jo työntämään mahdollisimman kauas, ettei siitä ole vanhemmille vaivaa liikaa, saati että se olisi hellyyttä tai läheisyyttä vailla.

Itse valitin omalle äidilleni juurikin selkäkipuja tällä viikolla. Hilla kun on kasvanut, pää myöskin, suu on eri kohdassa kuin aiemmin on imetys kyljellään haastavampaa kuin ihan alussa. Joudun "työntämään" itseäni lasta kohti, että imuote on optimaalinen. Varsinkin, jos neiti on yhtään kärttyisällä tuulella. Ja siihen se nukahtaa hyvinä iltoina. Laskee irti rinnasta 1-2h päästä. Sama se miten kovin lonkat, selkä tai niskat jumiutuu, jos Hillalla on hyvä niin mikä minä olen sitä rajoittamaan. Tällä en todellakaan kiillota omaa sädekehääni, vaan tiedostan sen, että me kaikki tässä talossa saamme paremmat unet jos Hilla saa nukkua kuten hän kokee turvalliseksi = tissi suussa, kunnes vaipuu riittävän syvään uneen ja irroittaa otteensa itse. No äitini ratkaisu minun kipuihini oli juuri tämä, lapsi pinnasänkyyn, minunkin pitää saada nukkua. Sanoinko, että en nuku? En. Olen myös sanonut useasti, että nukun paremmin, kun lapsi on kainalossa ja olen kokoajan "kartalla" Hillan unesta ja olemisesta. Kokisin stressaavaksi ajatuksen, että Hilla on jossain muualla kuin kosketusmatkan päässä. No silti ratkaisu on äitini mielestä sama, tissi pois ja lapsi omaan sänkyyn nukkumaan. Myös anoppi on ilmaissut hienotunteisesti, että ei koskaan uskaltaisi nukkua vauva samassa sängyssä.

Joskus väsy iskee jo sohvalla 
Huono äiti fiiliksiä on. Mietin miten äärimmäisen typerää on raivostua omalle lapselle. Joka on ruhtinaalliset 3kk vanha. Kuten eilen. Nukahtamisen jälkeen jokin hänet herätti, uni keskeytyi, nukahtaminen ei onnistunut ja iltaraivarit olivat valmiit. Pari tuntia huutoa kunnes huusin miehen ottamaan lapsen, omat hermot eivät enää riittäneet. Tekisi mieli hyppiä tasajalkaa ja karjua että mikä hiisi nyt nukutaan, keskellä yötä mokoma mökyäjä. Eihän Hilla tahallaan huuda, jokin on huonosti. Pieru hukassa, ien kipeä kun hammasta pukkaa tai nukkumatti hukassa. Silti, omille tunteille ei mitään mahda. Tänään aamulenkin jälkeen sama juttu. Vaunut parkkiin, itkuhälytin päälle, vauva unessa. Vaan eipä ollut 5min myöhemmin. Seuraavat 30min hyyssäsin vaunuja edestakaisin ulkona, selasin puhelimella nettiä ja savu nousi korvista "on sen nyt hele kun ei voi nukkua vaikka väsyttää!". Ongelman tunnistan mistä se oma raivo johtuu. Se maaginen käsikirjoitus. Olin illalla väsynyt ja ajattelin pääseväni nukkumaan ajoissa. En päässyt. Aamulenkin jälkeen ajattelin laittavani pyykit, lukevani lehden ja juovani kupin kahvia kun Hilla nukkuu. Ähäkutti.
Sellaisina päivinä kun en odota mitään, en ajoissa nukkumaan käymistä, tai en suunnittele mitään tekemistä lenkin jälkeen - en hermostu vaikka Hilla ei nuku. Vielä kun oppisin sen, etten käsikirjoita meidän päivää. Toisaalta meistä kukaan ei ole täydellinen. Tämä on oma akilleen kantapääni, oma epätäydellisyyteni joka minun täytyy oppia sietämään.

Joulufiilistä ei ole. Harmittaa kun hermostun Hillalle vaikka en sitä lapseen pura, mutta kyllä Hilla sen aistii. Iltaisin eritoten. Sekös riemastuttaa, itseä ja lasta.

Joku bloggaaja kirjoitti siitä, miten aikuiseksi kasvettua jouluista hävisi magia, joka löytyi kun oma lapsi syntyi ja hänelle pääsi tekemään joulua. Minä koen, että itsellä kävi vähän päinvastoin. Olen rakastanut joulun laittamista, puuhaamista ja kaikkea siihen liittyvää aikuisena eritoten. Tehnyt siitä omannäköisen juhlan, omilla traditioilla. Käyttänyt aikaa ja tunteja sen valmisteluun. Päällisinpuolin meillä on kaikki joulua varten valmiina, silti koen, että tänä vuonna en ole voinut tehdä sitä kaikkea joka tekee joulustani joulun. Ehkä suorittaminen on jäänyt liian vähälle ja koen epäonnistumista, tai sitten äiti on vain vähän väsynyt. Meillä on lahjat, kuusi, sukulaiset tulossa syömään, kinkku varattuna kaupassa. Siivottu, verhot, valot ja koristeet. Ehkä minä annan itselleni omaa aikaa ja vedän henkeä, kenties joulumieli löytää vielä minutkin.

Rauhaisaa ja lumista joulua jokaiselle blogini lukijalle <3

maanantai 18. joulukuuta 2017

Ensimmäisen epävarmuus, miten tuo pidetään elossa?

Eilen juteltiin ystävien kanssa kahvipöydässä ja keskustelussa nousi pintaan epävarmuus. Epävarmuus kun saat esikoisesi, osaatko olla äiti. Epävarmuus miten vauvaa hoidetaan, tai pidetään elossa. Esiin kumpusi ajatuksia siitä, kun ennen esikoista ei ollut kokemusta pienistä lapsista tai vauvoista.

Miten meillä? Minä, nyt vähän yli 3kk vanhan esikoiseni äiti päätin tarttua aiheeseen omasta näkökulmasta.

Luin lehdistä myös tästä aiheesta jo raskausaikana. Miten synnärillä opitut seuranta tavat jäävät kotonakin päälle. Epävarmuus lapsen riittävästä ravinnon saamisesta ja kaikesta muusta jäytää synnyttäneen äidin takaraivossa. Enhän minä osaa.

Hilla syntyi, kotiin päästiin vasta neljäntenä päivänä. Epävarmuus? Olin tässä sitten ehkä se poikkeus. Minusta oli selvää, että minä osaan hoitaa oman lapseni. Jos en minä, niin kuka muu sitten? Minun lapsenihan se on, sama pieni nyytti joka vasta muksi kylkiluitani napakasti. Kolmantena yönä sairaalassa imetin Hillan aika tarkkaan puolen yön aikaan. Klo 5 yökätilö sohii lampulla silmiini ja katsoo imetyslistaa "onko tämä vauva syönyt viimeksi 00?" On, minä vastaan. "Herätä se syömään, siitä on 5 tuntia. Soita kelloa jos ei onnistu" ja hän poistui. Ähäkutti. Enpä herättänyt. Toki, kaikki vauvat eivät herää itse syömään ja heitä pitää herätellä. Minä luotin vauvaani, terve lapsi ei itseään nälkään tapa. Eikä Hillakaan. Hän heräsi 05:30, ja 06:30 tunnin taistelun jälkeen sain hänet tissille. Söi ahnaasti ja jatkoi unia. Sama lapsi on hengissä yhä ja nukkuu vaunuissa päiväuniaan parhaillaan.

Maailman turvallisin paikka <3
Epävarmuutta oli kotiin lähdön hetkellä. Että onko turvavyöt riittävän tiukalla ja pysyykö tuo pienenpieni nyytti kaukalossa hengissä. Näytti niin pieneltä siinä isossa turvakaukalossaan kun sairaalasta lähdettiin. Kotona jatkoin samalla mentaliteetilla kuin sairaalassa. Vauva viereen, jokaiseen inahdukseen tissiä. Jos se ei auta, vaipanvaihto ja syliä ja taas tissiä. Juuri mitään muuta ei vastasyntynyt kaipaa.

Yksi syy minkä takia olen ehdottomasti kääntynyt perhepedin puolestapuhujaksi on juuri äidin stressitason laskeminen. Nälkäviesteistä puhuttiin imetyksen tuen sivuilla ja perhevalmennuksissa. Epäilin, että tuskin tunnistan nälkäviestejä (ainakaan riittävän nopeasti) jos lapsi nukkuu omassa sängyssään kaukana minusta. Jos hän on iholla, turvallisesti äidin kainalon ja polvien välissä, herään kun hän herää. Voin vastata vauvan nälkäviestiin välittömästi, en viiveellä (äiti herää, mitä tapahtuu, ai vauva, nosta se omasta sängystä, hae imetysasento...) vrt. minä havahdun, vauvalla nälkä, tissi ääntä kohti ja ruoka tulee. Minä nukuin (ja nukun yhä) levollisesti kun pystyin luottamaan, että vauva herää kotonakin syömään ja saa riittävästi maitoa. Oma uni oli syvää (ja on yhä) kun tiedän kokoajan missä vauva on ja onko hänellä kaikki hyvin. Hilla on nyt kasvettuaan vähän alkanut kokeilla olemmeko "tallella". Isämies kun kömpii sänkyyn, hän kokeilee kädellä isämiestä ja jatkaa unia. Samaa tekee aamuisin minulle isämiehen lähdettyä töihin.

Äiti nousi aamutoimille, Hilla jäi jatkamaan kauneusuniaan
Myös evoluution kannalta on epänormaalia, että äiti nukuttaisi vastasyntyneensä jossain muualla kuin iholla, sillä silloin lapsi olisi altiina vaaroille/pedoille u name it. Mutta se on länsimaisen hyvinvoinnin sivutuote, vauva joka synnäriltä päästyä siirretään kotona omaan pinnasänkyyn, kauas häiritsemästä äidin unta ja toki toivotaan, että nukkuu koko yön. Netti on puolillaan ohjeita "näin saat vastasyntyneen nukkumaan läpi yön" - vastasyntyneen ja pienen vauvan yö käsittää noin 3-5 tuntia. Aikuisen koko yö 8-10 tuntia. Puhutaan täysin eri asioista.

Isämies tiesi alusta asti, että sängyssä on myös kolmas henkilö. Alussa ensimmäiset viikot nukutin Hillan minun ja seinän välissä. Sitten ilmotin miehelle, että nyt käännettiin kylkeä, Hilla on meidän välissä, isämies avasi silmät, katsoi missä vauva on, otti vähän pakkia omalle puolelle ja jatkoi unia. Eikä kertaakaan ole ollut lähelläkään kääntyä Hillan päälle tai muutenkaan aiheuttanut "vaaratilanteita". Kun molemmat tietää missä vauva on, niin alitajuisesti isäkin varoo vauvaa ja minä yhä suojaan Hillaa. Jos isämies myyssää peiton kanssa, havahdun katsomaan missä hän on ja miten peitto on Hillaan nähden. Kyllä, Hilla nukkuu ihan saman peiton alla kuin me isämiehen kanssa. Nykyään en herätä isämiestä vaikka Hilla siirtyy meidän väliin, hän tietää, että syötän vuoroperään kummankin rinnan. Toisina öinä isämies itse havahtuu tarkistamaan onko Hillalla kaikki kunnossa, jatkaen sitten unia.
Ja tämä siis oma kokemukseni ja toimii meillä. Mikä toimii meillä, ei tietenkään tarkoita, että toimii kaikilla.

Summa summarum, pohdin miksi äidit ovat niin epävarmoja itsestään? Mikä sen aiheuttaa, ettei luoteta, että se vastasyntynyt saadaan pidettyä elossa ja ruokittua? Miksi omaa äitiyttä epäillään niin voimakkaasti jo alkutaipaleella? Miksi ajatellaan, ettei osata? Ihmiset ovat kuitenkin synnyttäneet vuosituhansia ja eläneet paljon alkeellisemmin kuin nykyään.

Jouluapuna <3
Näihin kuviin ja tunnelmiin. Jouluviikko, pukkia, ja tonttuja odotellessa. Luottakaa äidit itseenne,  te osaatte! <3

torstai 7. joulukuuta 2017

Synnytyksestä palautuminen

Aihe joka on tapetilla säännöllisesti mediassa. Julkkismammoja seurataan, miten äkkiä kilot on karistettu, ja pyykkilauta kunnossa. Ikäänkuin keho olisi äitiyden tai naiseuden "mittari".

Jokaiselle tulee yksilöllinen määrä kiloja ja senttejä raskauden aikana. Itse keräsin 7.5kg painoa raskauden aikana, pitkälti varmaan hyvin tiukan ruokavalion vuoksi. Liikunnalla en jaksa uskoa olleen juuri osaa tai arpaa vähäiseen painonnousuun, sillä "liikunta" käsitti kevyen 2-5km kävelylenkin aamuisin ja hikitreenejä en tainnut tehdä koko raskauden aikana - hyvä jos yhdellä kädellä laskettavan määrän.

Viikko synnytyksestä sunnuntaina painoa oli 8kg vähemmän kun ensimmäisessä neuvolassa. Kirjaimellisesti siis kilot taisivat jäädä synnärille.
Sisäelimet tuntuivat pari-kolme viikkoa olevan täysin väärillä paikoilla ja olo tuntui samalta kuin keitetyn spagetin olemus. Hitailla kävelylenkeillä alkoi lihakset vahvistua ja hitaasti myös vauhtia alkoi löytyä. Eniten ärsytti kävellä alle 5km/h keskinopeudella vaunulenkkejä. Kuitenkin ennen raskautta pyrin lenkkeilemään 6.5km/h vauhdilla, jotta treenistä on jotain hyötyäkin.

Kuvien välissä 12 viikkoa 
Lantionpohjalihakset. Asia josta puhutaan paljon ja ehdottomasti saa puhua vielä enemmän. Ne pitivät erinomaisesti raskauden aikana ja oli melkoinen järkytys huomata niiden tehneen täydellisen lakon synnytyksessä. Se tunne, kun kävelet yläkerrasta alakertaan vessaan järkyttävän pissahädän kera ja huomaat pidätyskykysi ottaneen aikaistetun joululoman, oli ratkiriemukas. Huomaa sarkasmi. Aloin tehdä Hillan ollessa noin 4vk joka ilta imetyksen yhteydessä lantionpohjalihasten treeniä ja jälkitarkastuksessa vielä jouduin voivottelemaan niiden pettämistä lenkkien yhteydessä. Tästä ei kuitenkaan mennyt kuin viikko tai kaksi, niin huomasin, että ne pitävät vähintäänkin samalla tavalla kuin ennen. Toki en ole tehnyt mitään hyppyjä, juossut tai siten rasittanut niitä vielä voimakkaasti, joten siitä pidosta en osaa sanoa. Lenkeillä, reippaillakaan, ei kuitenkaan ole enää mitään ongelmia. Joten palautumisajaksi voisin laskea 2.5kk lantionpohjan osalta. Treeni kuitenkin jatkuu hamaan hautaan asti, jotta vältytään vaivoilta jatkossakin.

Nyt kun synnytyksestä on 12 viikkoa tuntuu kuin en raskaana olisi ollutkaan saati synnyttänyt. Ensimmäinen kunnon hikilenkki (6.8km/h vauhdilla) ystävän kanssa on heitetty, enkä kuollut matkalle. Lantionpohja pitää. Kiloista ei tietoa, sillä en jaksa käydä vaa'alla kovinkaan usein. BMI luultavasti pyörii 20 tietämissä. Syödä siis pitää, että maitoa riittää. Linea negra näkyy yhä vaan ei minua häiritse. Vatsa on sellainen kuin on. Oma olo on hyvä ja se on mielestäni erittäin tärkeä "mittari" kun pohditaan palautumista.

Kuvien välissä 12 viikkoa
Ystäväni kanssa puhuimme palautumisesta, hän sanoi törmänneensä artikkeliin (en muista lähdettä joten en lähde sitä sen enempää tässä spekuloimaan) jonka mukaan keholla menee 2 vuotta toipua hormonaalisia muutoksia myöten sekä raskaudesta, että synnytyksestä. WHO.n nykyinen suositus synnytysten välille taitaa olla 2 vuotta. Joten miksi pitäisi olla "vanhoissa mitoissa", pyykkilautavatsa, kaikki kilot kadonneet ja sen näköinen kuin lasta ei olisi kantanutkaan kaksi kuukautta synnytyksestä? Ei tarvitse. 

Mielestäni on epänormaalia tavoitella "vanhaa minää" jos olet 9 kuukautta kantanut toista ihmistä sisällä ja saanut hänet vielä kehostasi ulos tavalla tai toisella. Keho muuttuu iän, raskauden, ja monien muiden muutosten myötä. Pidetään itsestämme huolta kokonaisvaltaisesti ja jätetään se turha kilojen ja senttien kyttääminen. Terveellinen ruokavalio ja elämäntavat, liikunta kokonaisvaltaisena osana arkea - mieli pysyy hyvänä, kuten myös oma jaksaminen.

Esimerkillä me näitä pieniä ihmisiä kasvatamme, emme senteillä tai kiloilla! 

(Jälkeen - kuvt on otettu aamulla joten väitän, että ennen aamupalaa, suoraan sängystä nousseena kuka tahansa saa vatsansa näyttämään timmiltä vaikka todellisuus olisi muuta!)

perjantai 1. joulukuuta 2017

Joka päivä ulos, miten meillä nukutaan päikkärit

Luin yle:n sivuilta vanhan jutun akuutissa käsitellystä asiasta, jossa todettiin, että 95% vanhemmista nukuttaa lapsensa ulos. Sen innoittamana lyhyt pohdinta ja kirjoitus tänne blogiin myös.

Minulle oli selvää, että vauva tullaan nukuttamaan vaunuihin heti kun ikä sen sallii. Syysvauvan olisi ehkä saanut viedä ulos melkein samantien, kelit kun olivat ihan lämpimät meidän kotiuduttua. Odotimme kuitenkin viikon verran, ennenkuin teimme ensimmäisen vaunulenkin yhdessä. Toki ensimmäiset nukutuskerrat jompikumpi meistä kävi ehkä vartin välein katsomassa, että nappula yhä hengittää, ehkä normaalia näin esikoisen kohdalla.

Ensimmäinen vaunulenkki
Hilla on nukkunut joka päivä päiväunet ulkona siitä viikon iästä lähtien, poikkeukset ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Usein silloin on ollut joku kaupunkireissu tms. joka ollaan ajoitettu päikkäreiden aikaan. Toki pari kertaa neuvola/kaupunki käynnin jälkeen, olen siirtänyt nukkuvan vauvan turvakaukalosta vaunuihin ja hän on siellä jatkanut unia.

Hyvin pakattuna nukuttaa
Ylen jutussa nostettiin esille se, että vauva nukkuu pidemmät päiväunet vaunuissa vrt. sisällä ja päivärytmin suunnittelu on vanhemmille helpompaa.

Allekirjoitan tämän täysin!

Hilla nukkuu noin 3-4h päiväunet vaunuissa päivittäin. Saan hetken omaa aikaa vaunulenkin jälkeen, ehdin siivota, tehdä opinnäytetyötä, hoitaa pyykkirumbaa, mitä milloinkin. Hilla on hyvällä tuulella lähes aina herättyään vaunuista, eikä hän enää herää itkemällä. Sama ähryäminen ja puhina joka herättää aamuisin, alkaa myös vaunuissa kun hän on hereillä. Itkuisuus on yleensä meillä hukassa olevasta pierusta tai kakasta johtuvaa.

Mielestäni on myös erittäin olennaista, että vauva saa raitista ilmaa päivittäin. Eihän sitä itsekään jaksa kovin hyvin, jos kaikki päivät istuu sisällä käymättä yhtään ulkoilemassa. Lisäksi kun on kaksi koiraa jotka täytyy viedä aamulenkille, mikä sen sujuvampaa kuin vauvan päiväunien ja aamulenkin yhdistäminen. Puhumattakaan siitä, että oma palautuminen synnytyksestä etenee sujuvasti kun päivittäin käy lenkillä.

Hetki meilläkin meni, että löytyi se oikea hetki uloslähdölle, mutta nyt se on rutinoitunut jo selvästi. Hilla jaksaa aamulla seurustella 1-1.5h herättyään ja sitten alkaa väsyttää. Kiukuksi se menee, jos ei pukiessa, niin vaunuissa, mutta pian kiukkuaminen vaihtuu nukahtamis huuteluun ja neiti nukkuu tyytyväisenä. Tarkoituksena on ehdottomasti jatkaa vaunupäikkäreitä mahdollisimman pitkään.

Pakkasten tullessa pitää pohtia sitä meidän pakkasrajaa sitten. Sain ystävältä lämpöpussin vaunuihin, he asuvat vähän pohjoisemmassa, hän sanoi lastensa nukkuneen siinä jopa -30 asteen pakkasilla hyvin topattuina. Onneksi näillä leveysasteilla moisia pakkasia on ehkä viikon verran talvesta, jos silloinkaan.
Syyslenkki

Ensimmäiset pakkaset

Monessa kelissä ollaan ehditty vaunuilla!
Olen ollut itse viikon flunssassa, siitä huolimatta olen joka päivä käynyt edes sen 2km kävelemässä, että saan Hillan ulos nukkumaan. Flunssaisena mieluummin kävelen pienen lenkin tämän rytmiryhmän kanssa, kuin yritän sotkea toimivan päikkäri rutiinin ja nukuttaa Hillan sisälle.

Vaunuina meillä on Brio Happy-yhdistelmävaunut, joissa ei näin 10 viikon käytön jälkeen ole mitään moitittavaa :)

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Mielipiteitä jakava tissille nukutus

Aihe joka tuntuu aiheuttavan paljon pohdintaa myöskin. Juttelin eilen koirani trimmaajan kanssa tästä tissille nukuttamisesta. Olin itse vahvasti ennen synnytystä, sillä kannalla, ettei meillä näin tulla tekemään.
Eipä.
Yksinkertaisesti pienen vauvan kanssa se on äärimmäisen helppo tapa. Otat vauvan viereen, annat iltamaidot ja nukahdatte siihen. Samaa kategoriaa kuin perhepeti. Kun hän herää, haluaa maitoa, ruoka on muutaman sentin päässä, tissi suuhun ja unet jatkuu. Koirani trimmaaja sanoi kummankin lapsensa nukuttaneen tissille, vaikka neuvola tätä oli kovasti vastustanut. Tokaisi lopuksi, että tuskin nuo 15-vuotiaina enää tissille nukkuvat. No hänen lapsensa ovat nyt muutaman vuoden vanhoja eikä kumpikaan nuku tissille enää.

Puhuimme myös imetyksestä. Ajatus joka tuli esiin, kuvaa mielestäni ehkä parhaiten maassamme vallitsevaa imetyskulttuuria.
Sinun ei tarvitse perustella jos et halua imettää, oli syy mikä tahansa. Vauvan täytettyä 4kk sinun taas pitää alkaa perustella, miksi teillä ei syödä jo kiinteitä? Puhumattakaan siitä, jos imetät yli vuoden vanhaa lasta, mitä ihmettä, minkä takia?
Mielestäni ylläolevan pitäisi olla juuri päinvastoin. Imetys ja äidinmaito olisi se ensisijainen ja "odotettavin" tapa ruokkia lapsi. Ei niinpäin, että kysellään milloin olet ajatellut lopettaa imeyksen tai miksi se ei syö jo perunaa.
Uusia kokemuksia, Hilla löysi kissan!
Hillalla on joku vaihe (tiedoksi kaikille odottajille, kyllä, aina on joku vaihe ja siihen on hyvä vedota!), hän nukkuu mieluiten vain kainalossa kiinni ja tissi suussa. Kävin sunnuntaina katsomassa kummipoikaa ja sain muutaman tunnin samalla omaa aikaa. Neiti oli isämiehelle kiukunnut reilu 3 tuntia poissaoloni ajan. Kotiuduttuani, käytiin sohvalle vierekkäin tissittelemään ja neiti malttoi nukkua iltapäikkärit siinä. Parina iltana myös hän on tankannut läheisyyttä, vaikka maha on täynnä ja nukkumatti viemässä kovaa vauhtia untenmaille, ei puhettakaan, että hän laskisi irti. Mikäpä siinä, nukutaan vieretysten ja minä nukun onneksi ihan hyvin näinkin.

Päivän treeni leluja ihmetellen
Eilen oli myös kiukunnut pullolle kun käytin koiran trimmaajalla, liekö meille tulee nyt tissi vs. pullo -taisto jonka pullo luultavasti häviää. Toisaalta eipä minulla ole tarvetta olla poissa paria-kolmea tuntia kauempaa. Sen ajan hän pärjää kyllä ilman maitoa, ja tarvittaessa on muitakin keinoja, kuten hörpytys jos nälkä tulee, ja pullolakko iskee.

Täysimetyksen 6kk on kuitenkin lyhyt aika, enkä koe tarvitsevani vauvavapaata aikaa enempää mitä nytkään. Ihan liian vauhdilla kasvaa nämä pienet muutenkin <3

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Imetys - ajatukset ennen ja jälkeen vauvan

Kun raskaus eteni tuli neuvolassa eteen puheenaihe nimeltä imetys. Myös omat ajatukset kääntyivät vauvan ruokintaan ja tuli siitä keskustelua luokkakaverin kanssa jolla on jo 6 omaa lasta.

Lähtökohdaksi otin 6kk täysimetys tavoitteen jota WHO suosittelee. En jaksanut kuitenkaan stressata asiasta ja tokaisin varmaan jokusenkin kerran, että yhtä hyvin lapsi kasvaa korvikkeella. Liityin kuitenkin Imetyksen tuki -ryhmään facebookissa, jotta olen valmistautunut ja ainakin yrittänyt imettää.
Ryhmästä sain hyviä vinkkejä etukäteen ja luin monia keskusteluja joissa oli ongelmia imetyksen kanssa. Perhevalmennuksissa paasasin miehelle, että opettele nyt oikea imuote sillä sinä saat olla minun imetystukihenkilö. Itse väsyneenä ja hormoneista sekaisin olevana, jonkun täytyy tietää miten imetys lähtee sujumaan jos minä en tiedä, ja se tehtävä lankesi miehelle. Hampurilaisotetta hoettiin talossa useammankin kerran. ITU ryhmässä äidit julkaisivat imetyskuvia ja koin siitä ärtymystä. Miksi ihmeessä joku kokee tarvetta kuvata omaa lasta tissillä? Älytöntä. Kuvat eivät kuitenkaan olleet minulta pois, joten tyydyin kotona yksin pyörittelemään silmiäni niille.

Sitten Hilla syntyi, sain pienen ihmeen paitani alle ja ensimmäisen imetyksen koimme salissa.
Meidän otti vastaan yöllä kätilö joka melkein vuorokautta myöhemmin vei minut ja Hillan osastolle. Hän tuli hakemaan meitä salista, katsoi minua ja Hillaa hetken ja hymyili "Siinä sinä imetät, kuin olisit tehnyt sitä aina". Ja siltä se tuntui. Maailman luonnollisimmalta asialta. 

Nyt olen täysimettänyt lastani 10 viikkoa ja 4 päivää. Imetyksen myötä minulle aukesi maailma jollaista en osannut kuvitella tai edes toivoa. Tunne, joka herää kun oma lapsi tarttuu rintaan, alkaa syödä rauhallisesti, ottaa katsekontaktin sinuun ja luo maagisen yhteyden jota kuvaamaan ei riitä mitkään sanat maailmassa. Tunne, jonka takia voisin julistaa imetyksen ilosanomaa joka ainoalle vastaantulijalle. Tunne, joka sai minutkin julkaisemaan sosiaalisessa mediassa imetyskuvia. Ymmärrys, mitä minulla ei raskausaikana ollut. Miten rinnat eivät ole vain ruokaa vauvalle, ne ovat lähes koko maailma.
Kuvia matkaltamme
Kipu, ongelmat? Kyllä. Imetys koski. Ensimmäisinä päivinä se sattui. Lansinoh oli käytössä joka ainoan imetyksen jälkeen. Maito nousi, se vasta koskeekin. Tekee mieli irroittaa maitobaarit ja heittää niillä vesilintua. Liivit puristaa, kaalinlehtiä saa survoa alvariinsa, särkylääkettä menee. Sitten jäi hormonaalinen kipu, aina kun Hilla tarttui kiinni, tähtiä näkyi. Usko, sai jatkamaan. Usko, että imetys ei satu kun se sujuu. Usko kantoi ja se kannatti. Imetys ei ole koskenut viikkoihin. Ei, vaikka neiti toisinaan asuu toista tuntia rinnalla, nyplää, vetää, hamuaa, ottaa kiinni ja irroittaa.

Kaikilla se ei onnistu. Maito ei joillain nouse. Apua ei saa, ongelmat kasautuu, usko loppuu. Onneksi on tukiäitejä, ohjausta ja neuvontaa. Jos on tahtoa, on jo hyvällä tiellä kohti imetyksen onnistumista. Toivon onnistuneen imetystaipaleemme jatkuvan. Toivon, että täysimetyksen tilastot saadaan Suomessa nousuun, sillä monen imetystaival saisi paljon onnellisemman lopun kun he saisivat apua ajoissa imetyksen onnistumiseksi <3

Alla minun lyhyen imetystaipaleeni mahdollistanut lista asioista:

-Valmistautuminen, imetys harvoin sujuu ilman valmistautumista 
- Maito ei lopu - jos se nousee maidontuotannon alasajo vie noin 40 vuorokautta
- Rintaraivarit eivät kerro maidon riittävyydestä, vain imetyksen turvamerkit
- Vauvantahtinen imetys 
- Luota itseesi ja luota rintoihisi
- Oikea imuote 
- Lansinoh!

Unohtamatta imetyksen hyötyjä vauvalle, äidin syöpäriskin pieneneminen, ekologisuus ja rahansäästö. Korvike on aina äidinmaidonkorviketta, jos on mahdollisuus imettää, oma maito on vauvan parasta ravintoa, sillä se mukautuu vauvan tarpeiden ja kasvun mukaan. 

Yrittäminen ei mitään maksa, ja tukea saa imetyksen tuesta koulutetuilta tukiäideiltä <3


Silti en syyllistä ketään imettämättä jättämisestä, tai korvikkeen käytöstä. Imetys on äärimmäisen herkkä asia ja jokainen äiti varmasti ruokkii lapsensa oli se sitten korvikkeella tai omalla maidolla. 

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Äidintahdistus ja miten nyt nukutaan

Hilla on 8 viikkoa vanha. 8 viikkoa sitten ihastelin meidän pientä vastasyntynyttä sairaalassa, joka on nyt jo niin iso tyttö. Eilen illalla imettäessäni hahmotin tapahtuneen kasvupyrähdyksen jotenkin konkreettisemmin, se pikkunappula joka nukkui pää minun kainalokuopassani on jo kasvanut isoksi siihen vastasyntyneeseen nähden. Ja kasvaa lisää kokoajan. Meillä jokellellaan ja hymyillään jo ihan hirveän paljon, mikä on mielettömän ihanaa ja uusin nopeasti tullut muutos. Viime viikolla tuli pieniä varovaisia hymyjä, nyt neiti on kuin naantalin aurinko ollessaan hyvällä tuulella.

Hulinakausi joka sisälsi joka iltaisen 2-3 tunnin "kävele ympäri asuntoa, kanna eri asennoissa, laula ja hyssytä" liittyi selvästi 6-viikkoisen hulinoihin. Väestöliiton sivuilla oli myös erinomainen diasarja 0-6kk vanhan vauvan nukkumisesta, ja koin senkin tekstin itselle erittäin hyödylliseksi.
Hulinat helpottivat. Nyt 4 iltaa on menty nukkumaan jo 20-21 maissa, tissin kautta yöunille sängyssä. Ei itkua, hulinaa, ei tuntien kanniskelua. Väsymyksen yllättäessä joko nukahtaa syliin, siirretään sänkyyn, herää, syö ja nukahtaa uudelleen. Eilen illalla kannoin suoraan sänkyyn kun alkoi väsyttää, lauloin (erittäin epävireisesti) sinistä unta ja rauhoitin Hillan syömään. Syötyään nukahti. Kolmena iltana olen itse hiipinyt pois makuuhuoneesta ja ollaan saatu miehen kanssa parisuhdeaikaa pari tuntia kunnes menen Hillan viereen nukkumaan ja mies jää hetkeksi ottamaan vielä omaa aikaa alakertaan.

Heiluva iltanappula ja kohta pieneksi jäävä yöpuku 
Yöt on sitten hulistu vähän enemmän. Jokin käy nyt taas mahaan ja pierujumppaa tehdään noin 03 eteenpäin. Viime yönä 2.5h jumppasi, torkkui ja jatkoi jumppaamista kunnes 5:30 sai toimituksen aikaiseksi ja iskä pääsi kakkavaipan vaihtoon. Aamulla nukkui sitten 09 asti. Itse olen laittanut kellon soimaan 08 jotta aamu alkaisi aina samaan aikaan, loisin itselle taas vähän rytmiä ja Hilla tottuisi aamuisiin ääniin, kahvinkeitin, astiat, televisio, koirien häärääminen. Tuttua ja totuttelua.

Lueskelin hieman huvittuneena raskauden aikaisia tekstejä nukkumisesta ja tissin merkityksestä vauvalle. Ja syön ilomielin sananin siltä ajalta. Ajatus tissistä vain ruokana oli silloin hyvä, nyt nautin itse älyttömästi siitä miten rinnat ovat muutakin kuin ruokaa, läheisyyttä ja turvapaikka pienelle kun elämä harmittaa. Päivällä ja yöllä. Eilen illalla - tai oikeastaan yöllä jo kun pierujumppa alkoi - pohdin kyllä, että yösyötöt kun vähenevät tai loppuvat siinä 8-10 kuukauden iässä (mahdollisesti) voisin imettää illalla Hillan alakerrassa ja iskä voisi hoitaa omaan sänkyyn nukutuksen yläkerrassa. Ja yösyötöt pullolla ennen kuin tottuu siihen, että yöllä ei tissiä enää tule. Siinä iässä yö voi kestää jo 5-6 tuntia vauvasta riippuen. Aamuyön syötölle voisin mieluusti sitten vielä nostaa viereen ja viettää vauva-äiti aikaa sängyssä. Mutta tämä nyt on tällaista pohdintaa, sitten ensi keväänä nähdään toteutuuko ja miten jos toteutuu.

Todistetusti myös yhdet päiväunet nukuttiin sitterissä!
Pohdintaa on myös tällä viikolla herättänyt kiire ja äidintahdistus. Uutisissa, netin keskustelupalstoilla ja ihmisten ajatuksissa. Vauvalla on kiire kasvaa. Kiire oppia nukkumaan omassa sängyssä. Äidillä kiire saada omaa aikaa poissa vauvan luota. Kiire aloittaa kiinteät vauvalle. Kiire opettaa pullolle/tutille. Kiire opettaa nukkumaan muualla kuin sylissä. Kiire kiire kiire.
Vauvavuosi kestää nimensä mukaisesti vuoden. Eikö siitä pitäisi nauttia ja ottaa kaikki ilo irti, joka kehitysvaiheesta ilman kiirettä? Ei tätä aikaa saa takaisin. Jos perheeseen siunaantuu lisää lapsia, jokaisen vauva-aika ja vauvavuosi ovat erilaisia. Ainutlaatuisia. Yksi vuosi vaiheineen on uskomattoman lyhyt aika jos sen suhteuttaa äidin elinikään joka lähentelee tilastollisesti noin 80 vuotta.

Itse olen käynyt nyt kerran iltalenkillä niin, että Hilla oli hereillä ja iskän kanssa kotona. Ja muuten ajoittanut omat jutut Hillan aamupäiväunien ajalle, jotta pullosta ei ole tarvinnut antaa maitoa kuin pari kertaa. Ja hyvin on sujunut. Tammikuussa jatkan joogatunneilla joten olen joka viikko illalla noin 2 tuntia poissa kotoa. Mielestäni se on tähän kohtaan ihan tarpeeksi.
Ystävien näkeminen kuitenkin on tärkeää ja se on jäänyt retuperälle - myönnetään. Osin siksi, että me emme juuri Hillan kanssa liiku muuta kuin aamupäiväunien aikaan ihmisten ilmoilla ja ystävät ovat silloin töissä. Viikonloppuisin taas on kiva saada aikaa perheenä ja monesti ystävilläkin on menoja jo sovittuna viikonlopuille.

Eilen oli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että tarvitsen hetken omaa aikaa. Iskä hoiti kaikki muut aamutoimet, minä syötin vain. Lähti Hillan ja Jadiksen kanssa ulos ja me lähdettiin Fadon kanssa lenkille tuulettumaan. Vaikka olin kotona, silti se, että toinen hoitaa aamutoimet, pukemisen, kiukkuharmin kun väsymys iskee ja raahaa rytmiryhmän pihalle ilman minun apua oli jo hengähdystauko itselle. Olen järjestelmällinen ja perfektionistinen ihminen ja huomaan, että aamut kuluttavat eniten omaa kapasiteettia. Hilla on hyväntuulinen ja seurustelee aamuisin - kunnes väsy iskee aivan puskista. Silloin on oltava omat ja toisen ulkovaatteet käsillä valmiina, koirat ruokittuna, oma aamupala syötynä ja valmiina uloslähtöön. Tai sitten hoidat kaikkia edellämainittuja asioita itkevä nappula kainalossa jonka pitäisi päästä jo päiväunille. Miehen mielestä otan turhaa stressiä aamulähdöistä, mutta itse mietin niin, että jos voin välttää aamuisen turhan harmi-itkun, niin vältän sen ennakoimalla kaiken mihin voi vaikuttaa.

Tällaisia ajatuksia tänne. Vaikka nukkumisrytmit varmasti vielä muuttuvat ja elävät seuraavan vuoden aikana, nyt ollaan hyvällä mallilla ainakin tällä hetkellä. Hilla nukkuu noin 20 - 08:30, miinuksena on yöhulinat ja useammin syöminen, mutta illat rauhoittuivat kotona. Ja sängyssä vaikka pitää syöttää ja silitellä toista yöllä, on helppo kuitenkin nukahtaa uudelleen kummankin kun on taas rauhoituttu ja saatu maha täyteen.

Kaikenkaikkiaan nautin kuitenkin vauva-ajasta ja äitiydestä, tuo pieni ihme on parasta mitä minulle on tapahtunut ja aivan ehdottomasti jokaisen, pitkän, tolkuttoman pitkän ja odotetun vuoden arvoinen <3

tiistai 31. lokakuuta 2017

Remontti kuvina

Remontti on loppusuoralla. Muutama lista, kynnys kylpyhuoneeseen ja perusteellinen siivous - sekä takkahuoneen sisustaminen ja olisi valmista. Kuten vanhoissa taloissa käytännössä aina, remontti venyi reilusti pidemmälle mitä oli suunniteltu. Tärkeimmät kuitenkin saatiin suurinpiirtein silloin kun pitikin. Budjetti piti - koska tuli isohkoja alituksia, mutta tuli myös suuria ylityksiä. Remontoitava pinta-ala (lattia) oli wc:n osalta noin 2m2, takkahuoneen 16m2, kylpyhuoneen 6m2 ja saunan 3-4m2. Siihen lisäksi seinät ja eteisen edessä oleva pieni lattiapläntti joka laatoitettiin samalla laatalla kuin takkahuone. Uusittiin myös lattialämmitykset vaikka se ei alunperin ollut tarkoituksena. Remontti on tähän mennessä syönyt euroja noin 14000. Tarkempaa erittelyä laitan kunhan saan otettua viimeisetkin kuvat ja listattua jotenkin järkevästi miten paljon mikäkin maksoi, sillä nyt budjetti on laskettu tulleiden laskujen mukaan. 

Wc 2 vuotta sitten ennen muuttoa





Ja sitten tilanne nyt - lisään vielä myöhemmin kuvan jossa näkyy myös uusi peili, jouduimme sen uusimaan kahdesti ja nämä kuvat on otettu siinä välissä.

Pesukone sai häädön ja tilalle tuli korkea, kapea kaappi ikeasta

Korkeampi wc-istuin ja leveämpi allaskaappi

Peilin paikka, seinälaatat K-raudasta 

Yleissilmäys 
Ja sitten vielä ennen ja jälkeen kuvat saunasta

Kulumista havaittavissa



Sähkökiuas jota emme käyttäneet kertaakaan
Ja miltä siellä näyttää nyt
Värimaailma enemmän omaan silmään sopivaksi

Lisättiin kulmalaude jotta saatiin nurkkakin hyödynnettyä

Puukiuas sen pitää olla
Näihin kuviin ja tunnelmiin - ei vauvajuttuja tällä kerralla.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Pohdintaa vanhemmuudesta

Hilla on nyt vähän päälle 6 viikkoa vanha. Toisaalta aika tuntuu käsittämättömän lyhyeltä, vasta 6 viikkoa on hän ollut konkreettisesti meidän arjessa mukana, toisaalta 6 viikkoon on mahtunut älyttömän paljon kaikkea tunteista uuden oppimiseen, lähinnä omalla kohdalla.

Isämies palasi töihin viime viikolla joten nyt pyöritämme päivisin arkea neidin kanssa kahdestaan. Nousemme aamulla samaan aikaan milloin mitenkin nukutun yön jälkeen. Pääsääntöisesti Hilla nukkuu ensimmäisen unipätkän 4h ja loppuyön 2h välein syöden, toisinaan jopa 1h välein. Yö tällä hetkellä kestää noin 11 tuntia, aiemmin se oli 9 tunnin luokkaa. Aamutoimien ja aamupalan jälkeen käydään vaunulenkki, koirat pääsee liikkumaan ja äiti myös, sitten Hilla jää vaunuihin nukkumaan. Onneksi päikkärit ovat yhä olleet 3-4h luokkaa. Sillä välin minä lämmitän taloa, syön itse ja juon aamukahvin. Tsekkaan tietokoneella kaikkea turhaa ja tarpeellista ja poden syyllisyyttä kun opparillekin pitäisi tehdä jotain.
Iltapäivät ja illat menevät niin vaihtelevasti, että niissä ei mitään selvää rytmiä ole. Sunnuntaina päästiin kahdestaan saunaan kun Hilla nukkui suosiolla hetken takkahuoneen sohvalla. Yleensä iltapäikkärit kun nukutaan sylissä - jos erehdyt neidin laskemaan sohvalle/kehtoon mihin vaan hän on tikkana hereillä sillä sekunilla kun syli katoaa.

Kahtena iltana ollaan palattu tissi-sänky nukutukseen. Otan Hillan viereen syömään ja alan lukea neidille iltasatua. Vähintään vartin saa lukea, että neiti rauhoittuu selvästi. Sitten alkaa nukkumattia vastaan taistelu jonka, onneksi, Hilla vielä ainakin häviää. Pahimmat iltaraivot ollaan siis vältetty ainakin kahtena viimeisenä iltana, samalla yöunille meno aikaistui lähes kahdella tunnilla.

Itse olen kuluneen viikon aikana alkanut hirveästi pohtia omaa vanhemmuutta ja minä-kuvaa. Yksinhuoltajan perheessä kasvaneena en ole koskaan kaivannut isää. Äiti-suhde ei ole ollut ihan normaali "pullantuoksuinen kotiäiti" vaan enemmän mutkia, tulta, tappuraa ja kipuilua. Nyt olen pohtinut miten tämä kaikki vaikuttaa omaan vanhemmuuteen ja millaisen vanhemman isän puuttuminen minusta muokkaa. Kun katson isämiestä joka palvoo maata tyttärensä jalkojen alla (noin kuvainnollisesti) huomaan sen tyhjän aukon jossain itsessäni josta puuttuu se vanhempien aukoton hyväksyntä ja rakkaus. En hetkeäkään usko, etteikö äitini olisi minusta ylpeä ja etten olisi hänelle äärettömän rakas ja tärkeä, mutta erilainen lapsuus näkyy eri tavalla nyt kun on itse äiti. Kun on tehnyt pitkän matkan itsensä kanssa ja itseensä kasvaakseen siksi ihmiseksi joka nyt olen, on vielä pidempi matka edessä. Matka jonka tavoitteena on kasvattaa tyttärestäni itsenäinen, tasapainoinen ja omilla jaloilla seisova ihminen, joka voi tuntea jokaisena päivänä, miten äiti ja isä ovat hänestä ylpeitä ja rakastavat ehdoitta, ilman epäilyksen häivää. Ja se vaatii lisää henkistä kasvamista itseltä, mutta sitä matkaa me kolme teemme osin yhdessä. Minä, Hilla ja isämies.

On myös äärettömän raskasta hetkittäin vastata vauvan tarpeisiin välittömästi omat tarpeet sivuuttaen, vaikka se usein tarkoittaa jonkin perustarpeen (vessa, syöminen tai juominen) sivuuttamista siksi, että neiti haluaa syliin ja vain syliin, mikään muu ei kelpaa. Sitä kuitenkin on äärettömän herkkä oman lapsen itkulle, kun tietää, että sen useimmiten saa loppumaan tekemällä jotain. Siksi omat tarpeet jättää mielellään toiseksi jotta pienellä olisi hyvä olla. Takaraivossa kuitenkin jyskyttää kokoajan se, että pitää pitää huolta omasta jaksamisesta ja eritoten ravinnosta, jotta maito riittää. Huomaan myös oman heikkouteni ennakoinnissa, stressaan etukäteen tilanteita jotka ovat oman mukavuusalueeni ulkopuolella kuten tällä hetkellä autoilu Hillan kanssa. Siellä jos itku tulee, en voi tehdä muuta kuin keskittyä ajamiseen ja puhua rauhoittavasti kuskin paikalta. Siinä yksi kasvun paikka, etukäteen stressaamisen lopettaminen tai ainakin vähentäminen, asioita joihin et voi vaikuttaa, toimitaan niiden mukaan sitten kun ne eteen tulevat.

En ole kokenut ahdistusta siitä miten kiinni Hillassa olen, mutta olen ymmärtänyt mistä ihmiset puhuvat kun puhutaan siitä miten paljon vauva sitoo. Hilla viihtyy hetkittäin sohvalla /lattialla hereillä ollessaan ja voin tehdä jotain kädet vapaana. Sitten tulee se hetki kun syli on ainoa paikka jossa hän haluaa olla ja niin voi mennä monta tuntia, joten mitä et voi tehdä yhdellä kädellä et tee ennenkuin isämies tulee olemaan Hillan kanssa. Kantoliinaa kokeiltiin viikonloppuna, hirveän hyvä keksintö! Miinuksena se, että tuoksun liian vahvasti maidolta joten Hilla oli kaulassani kiinni ja itkuraivo tuli kun ei päästy tissille. Isämiehen kanssa liinailu toimi paljon paremmin.

Tällaisia ajatelmia tämän viikon aluun jonka lopussa neidille tulee 7 viikkoa ikää. Haikeana tänä aamuna imetin Hillaa sängyssä ja tajusin, että hän on kasvanut jo niin paljon, että se pieni mytty joka onnellisena imi aamumaitoja kädet poskella, on motorisesti ohittanut jo tuon vaiheen, ja nyt on ihan erilaiset asennot. Sniif.

lauantai 14. lokakuuta 2017

Ulkopuolinen paine ja päässäni oleva käsikirjoitus

Hilla on tänään 5 viikkoa vanha. Mitä näihin 5 viikkoon on mahtunut, millaista elämä on 5 viikkoisen vauvan kanssa - joka tuntuu jo niin isolta siihen pieneen vastasyntyneeseen verrattuna, ollessaan kuitenkin yhä niin tolkuttoman pieni? Mitä ajatuksia äitiys ja vanhemmuus herättää nyt kun olen hetken saanut olla konkreettisesti äiti?

Ensimmäiset 2 viikkoa oli pehmeää laskua vauva-arkeen. Sitten odottelin sitä 3 viikon tiheän imun kautta jota ei tullut sellaisena kuin odotin. Ajattelin vauvan asuvan rinnalla vuorokauden ympäri, no meillä tiheä imu taisi näyttäytyä siinä, että Hilla tankkasi maitoa toisina iltoina 17-22.
Nyt kuvaan on tullut iltahulina joka tuntuu olevan sekin yksi vaihe ja yleistä. Hilla herää noin 09 aamulla, nukkuu 4h päikkärit vaunuissa heräten noin 15 maissa. Ilta menee vaihtelevasti seurustellen ja yleensä 2h nukutaan vielä jossain välissä, toisina iltoina jopa 16-20 välinen aika on mennyt nukkuessa. Sitten kun olisi aika käydä yöpuulle alkaa show. Entinen tissiä ja unille ei enää toimi. Hilla syö, ja jatkaa ähryämistä. Malttaa olla vieressä hetken ja sitten tulee parku. Syliin, hytkyttelyä, asennon vaihtamista, lisää tissiä, lisää hytkyttämistä, vuoronvaihtoa iskän kanssa ja niin menee helposti 1.5-2h kunnes Hilla väsähtää, käy tissille ja nukahdetaan vierekkäin.

Pohdittiin mitä voitaisiin tehdä iltaisin, rutiineja sun muita, jotta Hillan olisi helpompi nukahtaa. Isämies onneksi on vielä tiistaihin asti kotona ennen töihin paluuta joten meitä on tässä kaksi hoitamassa iltashowta. Lähinnä hauskuus tulee sitten kun isämiehen pitää herätä 06 aamulla töihin lähteäkseen, jos Hillan iltashow jatkuu 01 asti kuten toisina iltoina on jatkunut.

Sitten törmäsin tähän tekstiin Vauvan kirje äidille
Pysähdyin. Niin. Hilla on 5 viikkoa vanha. Ei noin pieni ihminen ymmärrä onko kello 23 vai 01 vai 08 aamulla. Jos harmittaa, harmittaa. Asiaa ei varmasti auta äiti ja isä jotka ajattelivat, että 23 voitaisiin mennä sänkyyn yöunille. Lyhyesti, sorruin taas siihen päässäni olevaan käsikirjoitukseen. Yritin pakottaa lastani muottiin joka minusta olisi hyvä ajatus. Kuten olen parisuhteessakin sortunut usein, ystävien ja vanhempien kohdalla myös.
Vauvantahtinen ei tarkoita sitä mitä ajattelin sen ehkä raskausaikana tarkoittavan: Vauva vie ja vanhemmat vikisee.
Vauvantahtisesti kun me elämme, kaikilla on hyvä. Minä opin lukemaan vauvaani ja tiedän milloin on nälkä, milloin harmittaa, milloin vaippa on täynnä. Minä tiedän milloin hän nukkuu piemmän pätkän ja ajoitan kotityöt, ruuan laiton ja siivoamisen siihen väliin. Sekä omaan lepäämiseni. Me kaikki voimme paremmin kun elämme vauvantahtisesti pakottamatta Hillaa elämään siinä rytmissä joka sopisi meidän päässämme olevaan käsikirjoitukseen. Silti meidän elämämme ei pysähdy tai kärsi siitä. Päinvastoin, kellään ei tule turhaan pahaa mieltä kun emme tee asioita jotka eivät vain sovi meille.

Koin myös kovaa ulkopuolista painetta nukuttaa Hilla omaan pinnasänkyyn tai vähintään vauvapesään meidän sängyssä. Tätä pari kertaa jopa yritettiin. Kunnes ymmärsin, että ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa mikä on meille paras ratkaisu. Perusteluina sain perinteiset "kierähdät vauvan päälle / nukut itse paljon paremmin kun Hilla on omassa sängyssä / sillä on omakin sänky". Totuus on se, että nukuin paljon huonommin kun Hilla ei ollut iholla, sen pari tuntia mitä hän nukkui unipesässä. Minä olen selvästi syvemmässä unessa kun Hilla nukkuu vieressäni. Tiedän milloin hän on hereillä ja haluaa tissiä, milloin vain ähryää tai möyryää unissaan.

Joten. Meillä eletään rytmissä, joka vaihtelee, mutta rytmin yksi alue on ainakin joka aamuiset vaunulenkit ja 3-4 tunnin päiväunet tämän päälle. Joka päivä saan siis liikuntaa ja Hilla raitista ilmaa. Loppupäivä menee miten menee, syöden, nukkuen ja sylitellen. Hilla nukkuu iltaisin pääosin vain sylissä. Tähän Hillan kummi osuvasti totesi, että se on niin lyhyt aika kun he mahtuvat ja haluavat nukkua sylissä. Aivan. Miksi siis pakottaa toista nukkumaan iltapäikkäreitä sohvalla tai kehdossa jos sylissä on paras? Lisäksi minä itse tiedän missä nukun parhaiten, ei isovanhemmat tai muutkaan ihmiset jotka eivät meidän kanssa samassa sängyssä nuku. Isämieskään kun ei koe perhepetiä ongelmaksi - me nukumme siinä kaikki sulassa sovussa. Tuoreena vanhempana sitä helposti lähtee kuuntelemaan muita liikaa ja lukemiaan tutkimuksia/tekstejä eikä luota intuitioonsa.

Jos meille on jokin näin hyvä, miksi sitä muuttamaan. Se on ehkä tärkein asia jonka olen oppinut näiden viiden viikon aikana.

Loppuun koskettava kappale ja uskomattoman hieno veto Wirtaselta, osui ja upposi <3

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Ristiäiset


Meillä oli 7.10 lauantaina yksi suurimpia päiviä, pienen vielä nimeämättömän ihmeemme ristiäiset. Kuulumme molemmat kirkkoon joten luonnollisesti vauva kastettiin myös uskoon. Itse kastaminen tapahtui kotikirkossa, samassa jossa meidät vihittiin vajaat 5 kuukautta aiemmin. Kahvitukset pidimme kotona kummien, isovanhempien ja sukulaisten kera.


 Suolaisten tarjottavien lisäksi tilasimme pitopalvelulta saman kakun neidin ristiäiskakuksi joka meillä oli hääkakkuna. Koristeet olivat hyvin yksinkertaiset ja kauniit.


Kahvitukset mentiin muumi-teemalla läpi. Oli muumimukit, muumikulhoissa tarjolla sokeria ja maitokannu oli myös muumisarjaa. Teelaatikko oli sekin muumia, kuten servetitkin. Häissämme pöydät oli nimetty muumihahmojen mukaan. Vaikea siis tuskin kenenkään arvata, että me molemmat pidämme miehen kanssa (vanhoista ja alkuperäisistä) muumeista ja lapsemme tullaan ehdottomasti muumi-aivopesemään pienestä pitäen.

Omissa häissäni en juuri itkenyt, mutta eilen ei meinannut kirkossa itkusta tulla loppua. 8 vuoden odotus konkretisoitui papin puhuessa Jumalan ihmeestä, joka meille on annettu. Papin puhe muutenkin oli vähintään yhtä koskettava mitä häissämmekin. Virret olivat myös äitihormoneille liikaa, pystyin ehkä puolet laulamaan ääni käheänä ja loppuaika meni silmiä pyyhkiessä. Meille suotu, pieni suuri ihme joka sai kasteessa nimen Hilla Raija Johanna. Sain kunnian kertoa nimen minkä olimme lapsellemme valinneet ja sekin oli vaikea hetki. Raija nimen kohdalla ääni sortui, Raija-mummi oli minulle kuin äiti, isomummoni joka on jo edesmennyt. Päätin teini-iässä, että jos saan omia lapsia toiseksi nimeksi tulee isovanhempani nimi, kumpi tuleekaan, tyttö tai poika. Johanna-nimestä mies piti ja se kulkee miehen suvussa. Lapsemme oli heti ensimmäisestä elinpäivästään lähtien aivan Hillan näköinen, joten hän itse kertoi meille nimensä selvästi. Aiemmat nimipohdinnat joita meillä oli, eivät hänelle sopineet lainkaan. Joten nyt hänellä on nimi ja kummit jotka olivat otettuja kunniatehtävästään ja halukkaita osallistumaan kanssamme lapsen kasvatukseen ja olemaan aktiivisesti mukana hänen elämässään, enempää emme voisi vanhempina toivoa <3

lauantai 30. syyskuuta 2017

Nimetön dynamiitti

Meidän pieni ihmeen syntymästä tulee tänään kuluneeksi 3 viikkoa. Viikon päästä, 4 viikon iässä hän saa nimen. Ristiäiset ovat siis sovittuna ja pappi kävi eilen kylässä. Saimme onnellisesti saman, eläkkeellä olevan papin, kastamaan lapsemme joka meidän vihki toukokuussa. Minulle se merkitsee eritoten paljon oman henkisen vakaumuksen puolesta, olen ko. papin saarnoja käynyt kuuntelemassa pariin otteeseen ja saanut niistä itselleni sitä "jotain" mikä muilta kuntamme papeilta on jäänyt puuttumaan. Neidin ensimmäinen kirkkokäynti on myös jo tiedossa lokakuun lopussa kun menemme seuraamaan äitini seurakuntatyöhön vihkimistä sunnuntain jumalanpalvelukseen. Marraskuussa on perhekirkko, joulukuussa kauneimmat joululaulut ja joulukirkko jonne on tavoite ehdottomasti osallistua myös.

Pohdin toissailtana pitäessäni vauvaa kylkeäni vasten ja silittäessäni selkää, että olo kun kuin dynamiittia käsittelevällä. Rauhoitu, kohta helpottaa kipristys, älä vaan herää. Olen onnellisesti jo nyt mennyt sieltä missä aita on matalin, nuku tissi suussa ole hyvä.
Iltarutiiniksi otettiin toisesta rinnasta iltasyöttö sohvalla, sitten vaipanvaihto, body pois ja sänkyyn syömään toinen rinta. Siitä sitten nukkumaan. No yllättäen tämän ikäinen ei nuku jos ei väsytä ja on ihan tuurissa, että sohvalla jos silmät lupsuvat, niin sängyssä on täysin pirteä ja ihmettelevä napero kun äiti olisi valmis nukkumaan. Itselleni rutiinit ovat olleet aina älyttömän tärkeitä ja tässä kohden ei helpota se, että vauva ei allekirjoita äidin ajatuksia. Itse kun pohtii, että kello on nyt 23 ja voitaisiin mennä sänkyyn syömään, kohta se varmaan nukkuu. Arvaatte miten siinä käy, vauvalle on sama onko kello 02 vai 23 ei väsytä, en nuku. Yleensä kyllä iltaisin hän simahtaa, ja irroittaa tissistä ennen nukahtamista tai sitten minä irroitan sen suusta. No toisina iltoina jos mahaa kipristää ainut joka auttaa uneen on tissi. Joten siinä sitten nukutaan sujuvasti, vauva tissi suussa ja äiti simahtaa tyytyväisenä siihen. Ollaan niin kusessa vielä tämän asian kanssa jos jatketaan samalla linjalla kun napero kasvaa, en epäile yhtään.

Eilen illalla syötin neidin sohvalla ja hän simahti rinnalle. Iskä haki unipesän yläkerrasta ja siirrettiin neiti siihen, jos se vaikka nukkuisi. Joo nukkui se, 5min. Ja heräsi. Silmät suurena ja ähryämään iskän syliin kun unipesä oli ihan tyhmä juttu. Äidillä oli taas hyvä ajatus, että jos se tuohon nukahtaisi, sen voisi kantaa sänkyyn ja äitikin pääsisi nukkumaan. No ajatukseksi jäi.

Onneksi öisin hän nukahtaa syötön jälkeen ja meille tulee yleensä se 2 syöttöä yössä, 03-04 välillä ja 05-06 välillä seuraavan kerran. Aamulla hän syö 07-08 välillä ja herää sitten 09-10 välillä aamutoimille. Vaunuihin laitan päikkäreille noin 11 maissa ja siinä hän nukkuu tyytyväisenä sen 4 tuntia noin.

Siinäpä meidän arki, kellon katsomista ja syömistä. Päivisin virka-aika vauva ja iltaisin yleensä alkaa olla vaativampaa menoa, syliä ja heijaamista, sohvalla saattaa tovin viihtyä itsekseen, toisina iltoina ei hetkeäkään. Silti olen nauttinut äitiydestä, kaikesta siitä huolenpidosta, turvasta ja hoivasta jota voin pienelle tarjota. Ja saan yhä kyllä nukkua suhteellisen hyvin, joten vaikka omat rutiinit ja niiden puute toisinaan harmittaa, on harmitus pientä kun katson omaa, maha täynnä nukkuvaa, tuhisevaa nyyttiä <3

On se pieni <3

torstai 21. syyskuuta 2017

Viikko kotona

Ensimmäinen viikko kotona on takana. Millaista se sitten on ollut, olla äiti ja opetella arkea pienen ihmisen kanssa?
Uskomatonta. Kaikilla tavoilla. Hetkittäin miettii voiko vauva todella olla näin helppo? Meillä on suht tarkka 3 tunnin rytmin vauva. Imetystä 30-60min ja unta noin 3h. Yöllä meillä nukutaan noin 4h unipätkä, on ollut 5 tunninkin yhtäjaksoisia unipätkiä. Koen siis, että saan nukkua kaikenkaikkiaan riittävästi. Pari yötä on mennyt vähän hulistessa. Neiti syö ja jää ähryämään viereen. Meillähän sujuvasti nukutaan siis perhepedissä vaippasillaan, saman peiton alla äidin kanssa ihokontaktissa. Sukulaiset ovat päivitelleet, että laita nyt sentäs omaan sänkyyn se jo. Vieressähän pinnasänky on "sivuvaununa". Koen kuitenkin, että alle 2 viikon ikäinen ei ole vielä omaan sänkyyn siirrettävissä, jahka hän vähän kasvaa ja käsitys itsestä ja maailmasta muotoutuu siirrytään unipesän kautta pinnasänkyyn. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä. Imetyskin on mukavan helppoa kun hänelle voi herätessä nakata tissin suuhun ja syömisen jälkeen sammutan yövalon ja jatkamme unia ilman siirtelyä tai touhotusta mihinkään suuntaan.

Vaunuilun aloitimme sunnuntaina ja neiti onneksi viihtyy vaunuissa erinomaisesti. Silmät menevät kiinni kun vaunut liikkuvat ja lenkin jälkeen hän ottaa noin 2 tunnin unet pihalla. Oma kunto alkaa siis palautua kun pääsen lenkille ja palautuminen edistyy.

Miten oma palautuminen synnytyksestä? Hyvin. Kiloja ei jäänyt yhtään. Perjantaina ennen synnytystä painoa oli tullut 7.5kg ensimmäiseen neuvolakäyntiin verrattuna. Sunnuntaina viikko synnytyksestä kiloja oli lähtenyt 8. Joten syödä saa ahkerasti jotta energiaa on riittävästi imetystä ajatellen. Paikat ovat yhä oudon tuntuiset, sisäelimet ja lihakset tuntuvat olevan ihan väärillä paikoilla. Kävelen kuitenkin jo 4km lenkkejä vaunujen kanssa joten koen palautumisen lähteneen hyvin käyntiin. En ole ollut juuri kipeä sen jälkeen kun 4 päivän kestomigreeni loppui. Tikit eivät kiristä, voin istua, seistä, kävellä, tehdä normaaleja asioita muutenkin normaalisti.

Imetys sujuu. Yhä tuntuu epämukavaa tunnetta, lähes kipua kun neiti tarraa kunnon imulla kiinni, mutta se hellittää kun imettää hetken. Rinnat onneksi eivät pakkaa niin pahasti maitoa mitä sairaalassa joten kaalinlehtiä olen tarvinnut vain satunnaisesti. Särkylääkettä en melkein viikkoon lainkaan. Maidonkerääjä on ollut ahkerassa käytössä, pumppailua olen välttänyt nyt kun olen tehnyt vasempaan rintaan suihkutissi hoitoa. Se alkaa tuottaa tulosta, saan pidettyä suht kivuttomasti jo 5-6h imetysvälin vasemmalla rinnalla ilman tolkutonta pakkaamista.

Eilen oli ensimmäiset mahapurut vauvalla ja teki kyllä pahaa katsoa kun toista kipristää ja sattuu, etkä voi muuta tarjota kuin syliä ja lohtua. Aamullakaan hän ei malttanut nukkua kunnolla, joten vaunulenkki tuli enemmän kuin tarpeeseen. Heti vaunuihin laskettuani hänet, silmät menivät kiinni ja nyt hän nukkuu kolmatta tuntia. 04 jälkeen hän ei nukkunutkaan kuin pätkiä. Ilmeisesti suklaa aiheutti meidän mahapurut, koska se on ainoa ruoka mitä söin eilen ja toissapäivänä ja itsellänikin tuntui mahassa ikävältä pari päivää. Joten ei suklaata meille hetkeen katsotaan oliko se aiheuttaja vai joku muu. Mitään muuta en kyllä itse keksinyt ruokavaliossa jota en olisi syönyt tässä viikon aikana - paitsi tuon suklaan.

Tänään neuvola tulee kotikäynnille, mielenkiinnolla odotan miten pieni on kasvanut!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Synnytyskertomus

Pohdin synnytystä jonkinverran etukäteen ja kirjoitin siitä joskus blogiinkin. Lähdin sillä asenteella, että keho tietää mitä tekee ja minun tehtävä on ennenkaikkea kuunnella kehoani. Ei turhia odotuksia, pelkoja tai ruusuisia kuvitelmia. Perehdyin aktiivinen synnytys-ryhmään ja luin keinoista joilla itse voi edistää ja helpottaa synnytystä. Mieleen jäi parhaiten kämmenen akupisteet sekä suun rentous, jos jännittää suuta ja poskilihaksia myös kohtu jännittyy.

Perjantaina kävin vessassa 23 jälkeen, bongasin veristä vuotoa ja pohdin limatulpan irtoamista. 23:30 tuli ensimmäinen supistus joka tuntui siltä, miltä kuvittelin etukäteen synnytystä käynnistävien supistusten tuntuvan. Kävin uudelleen vessassa ja vuotoa oli tullut lisää, siinä kohtaa olin varma, että synnyttämään tästä lähdetään. Passitin miehen nukkumaan, menin sohvalle tyynyjen ja kirjan kera. Supistukset tulivat selkeästi aaltomaisina 6-11 minuutin välein. Supistuksen tullessa hengitin joogasta tutuilla hengityksillä ja ramppasin vessassa vähän väliä. 03 yöllä soitin synnärille kun veristä vuotoa tuli jokaisella wc käynnillä. Neuvoteltiin puhelimessa ja meidät pyydettiin näytille, vaikka olin varma, että kohdunsuulta vuoto tulee (se kun on vuotoherkkä jo olemassaan minulla) ja kätilö oli samalla linjalla, mutta parempi varmistaa. Herätin miehen, keitin kupin kahvia ja tein eväsleivät miehelle mukaan. Niin ja sairaalakassin pakkasin ensimmäisten supistusten tultua. Autossa tuli pari supistusta matkalla sairaalaan eli väli oli yhä 6-10 minuutin luokkaa.

Sairaalassa oltiin 3:45. Kätilö otti meidät vastaan ja pääsimme kahdestaan tarkkailuhuoneeseen. Vauvalta otettiin sydänäänikäyrää ja minulta supistuskäyrää tunnin verran. Supistukset olivat muuten siedettäviä, mutta lonkissa tuntuva kipu vaati miehen hierontaa joka supistuksella. Käyrät olivat kunnossa ja sisätutkimus totesi juuri sen mitä "pelkäsin" - parille sormelle (n. 2-3cm) auki ja kanava pehmeä, jääkää sairaalaan. Pyysin kipulääkettä lonkkien vuoksi, kipu oli sen verran ikävä, että valitin matalalla äänellä aina supistuksen tullessa, pyrkien pitämään posket rentona ja saaden äänen avulla "synnytyskuplaa" ja voimaa kuunnella kehoa. Sain kipupiikin ja Panadolin noin 6:30. Seisoin joka supistuksen tullessa ja mies makasi sängyllä hieroen lonkkia yhä joka supistuksella. 09 maissa aloin olla väsynyt kun en ollut nukkunut sitten to-pe yön jälkeen hetkeäkään. Kipulääke auttoi sen verran, että 09-12 istuin kuin tatti samassa asennossa sängyllä ja otin supistukset istuen vastaan. Katsottiin telkkaria ja mies torkkui vieressä, hieroen aina kun tuli kipeämmän tuntuinen supistus. Pyrin myös itse torkkumaan jokaisen supistuksen välissä.

12 maissa kätilö patisti liikkeelle ja kävin wc:ssä ja sitten laitettiin taas käyrä piirtymään. Supistukset olivat yhä samanlaisia ja tulivat noin 4-6min välein, kesto ei ollut minuuttia-kahta pidempi. Käyrää otettiin puolisen tuntia ja vauvan sydänäänet reagoivat hetkittäin voimakkailla laskuilla supistuksiin, joten päätettiin ottaa uusi käyrä klo 13:30. Sydänäänet elivät tässäkin käyrässä ja kätilö teki sisätutkimuksen, 6-7cm auki ja saliin marsmars. 14:35 meidät on merkattu saliin saapuneiksi. Tässä kohden alkoi oikeasti jännittää, nyt alkaa se todellinen homma ja täältä ei enää ilman vauvaa lähdetä.

Iltavuoron kätilö+opiskelija tulivat ja juteltiin kivunlievityksestä, synnytystoiveista ja ponnistusasennosta. Kerroin haluavani ponnistaa muuten kuin puoli-istuvassa asennossa, jakkaralla tms. Kivunlievitystä haluan jos tarve tulee, varmuudenvuoksi en ja nyt supistukset eivät olleet niin kovia, ettenkö selviäisi hengittelemällä ja miehen avulla. Kätilö ehdotti suihkua ja ammetta, suihkuun suostuin ja menin saliin päästyämme suihkuun ehkä puolen tunnin ajaksi. Suihkun jälkeen vaihdoin sairaalavaatteet ja vauvan päähän laitettiin pinni, koska sydänäänet olivat käyrällä heitelleet. Samalla puhkaistiin kalvot ja kätilö käski soittaa kelloa aina kun jotain holahtaa housuihin. Supistukset provosoituivat kovemmaksi pinnin laiton jälkeen ja lapsivedet (paperin mukaan) menivät 15:35. Supistuksia otin vastaan hengittelemällä ilokaasua, joogahengityksillä, miehen hieroessa lonkkia ja alaselkää ja matalalla valittavalla äänellä. Yritin rentouttaa itseni jokaisen supistuksen välissä, jotta avautuminen etenee.

Vähän ennen klo 17 supistukset olivat niin kipeitä - yhä vain lonkissa - että aloin olla ihan kipukrampissa myös supistusten välissä. Pyysin epiduraalia, sillä olin yhä noin 7cm auki. Keho ei pystynyt rentoutumaan lainkaan enää ja lihakset tärisivät kuin horkassa jokaisen supistuksen välissä joten avautuminen ei edennyt. Anestesialääkäri tuli onneksi nopeasti, noin klo 17:10. Epiduraalin laitto ei sattunut, eikä onnistunut. Kolme kertaa pistettiin ja jokaisella kerralla kuului syvä huokaus, manaamista ja ei onnistunut selkäni takaa. Kipu oli helvetillinen aina supistuksen tullessa ja jokaisen pistoyrityksen välissä toki ehti tulla supistus, parhaimmillaan kaksi putkeen. Lopulta anestesialääkäri päätyi laittamaan spinaalin joka vaikutti heti seuraavalla supistuksella vieden pahimman terän kivulta pois ja pystyin taas hengittämällä ottamaan supistukset vastaan. Puudutteen vaikutuksesta supistukset hiipuivat kuten usein käy ja sain oksitosiini-tipan.

Noin 1.5h meni sängyllä istuen tai huilaten ja keräsin voimia. Supistukset tuntuivat suht samanlaiselta kuin aamulla, eli paljon siedettävämmiltä. Sanoin miehelle, että haluan toisen spinaalin jos näyttää ettei ponnistusvaihe ala ennen kuin ensimmäisen vaikutus lakkaa, spinaali vaikuttaa noin 2h. Mies lähti käymään ulkona ja wc:ssä 19 maissa ja tunsin kuinka puudutteen vaikutus hiipui, supistukset voimistuivat jälleen. Miehen tullessa saliin käskin hänen soittaa kelloa.

Pyysin kätilöltä toista spinaalia, lähinnä pelkäsin sitä, jos supistukset voimistuvat samanlaiseksi kuin ennen spinaalin laittoa ja menen samanlaiseen kipukramppiin, miten jaksan ponnistaa. Kätilö käski käydä wc:ssä ensin ja sanoi tekevänsä sitten sisätutkimuksen ja sitten katsotaan sitä spinaalia. Yritin käydä pissalla siinä onnistumatta, spinaalin vaikutus lakkasi ja lähinnä mölisin wc:ssä supistuksen tullessa. Hilauduin takaisin salin puolelle ja totesin, että ei onnistu. Kätilö yritti katetroida ja vauvan pää alkoi olla niin alhaalla, ettei sekään tahtonut onnistua. Supistuksen välissä kuitenkin katetrointi onnistui lopulta. Hengitin ilokaasua ja valitin matalalla äänellä taas supistuksia jotka olivat jälleen teräviä. Totesin, että taitaa olla auki ja nyt se on menoa, kätilö tutki ja totesi, että reunaa jäljellä vähän, ponnista hitaasti niin hän työntää sen pois, muuten vaaditut 10cm auki.

Aloitin ponnistamisen harjoittelun 19:50 U-mallisella "patjalla" polvillaan sängyllä. Suljin silmät ja kuuntelin kehoa mihin suuntaan ja miten se ohjaa minua ponnistamaan. Ponnistamisen tarve ei ollut voimakas eikä sellainen mitä olin etukäteen ajatellut. Jalat kramppasivat ja väsyivät aina supistusten aikana jolloin roikotin lähinnä lantiota ja mies tuki käsistä, että sain pidettyä painon enemmän etuosalla. Siinä tovin harjoiteltuani ja ponnisteltuani siirryttiin kylkiasentoon, koska tunsin, etten jaksa olla enää polvillani. Ponnistusvaihe tuntui kestävän ikuisuuden. Ponnistin, tuntui ettei mitään tapahdu. Kuuntelin kätilön ohjeita ja kehoani. Viimein saliin oli ilmestynyt toinen kätilö ja synnytyslääkäri ja joku kysyi meinaako se vauva syntyä. Ilmeisesti sydänäänet laskivat tai pinni irtosi ja minut käskettiin puoli-istuvaan asentoon vaikka sitä en halunnut. Suostuin kuitenkin sillä keho alkoi olla uuvuksissa. Toinen kätilö tuki oikeaa jalkaa ja opiskelija vasenta. Supistukset olivat rajuja ja kramppasivat lonkat ja jalat totaalisesti. Kätilö käski rentouttaa jalat mikä oli kivun takia mahdotonta. Ponnistin "purple pushing" tekniikalla ja se tuntui juuri niin pahalta ja epämiellyttävältä mitä olin kuvitellutkin. Sitten lääkäri kommentoi jostain, että nyt vauva pitää saada syntymään se on niin ahdingossa ja oksitosiinitippa laitettiin ties ja miten isolle. Vauvan pää painoi ihan alhaalla ja kipu oli järkyttävän kova, kiristi ja poltti. Supistuksen loputtua tuli pidempi tauko ja keho keräsi voimaa viimeistä ponnistusta varten. Lopulta tuli kunnon supistus ja vauva syntyi yhdellä työnnöllä, pään synnyttyä kaikki huusivat "nyt et ponnista!" mutta keho ponnisti itse vauvan ulos. Neiti tuli lopulta nyrkki poskella ulos. Syntymä-ajaksi on merkattu 20:54 ja aktiivista ponnistusta 44 minuuttia.

Vedin hetken henkeä ja oli mieletön fiilis kun kipu loppui vauvan ulostuloon. Meille näytettiin, että terve tyttö syntyi. Ehkä 5 minuuttia tuijotin seinää ja keräsin itseäni lähinnä ajatuksella "se loppui" ja sitten sain vauvan rinnalle. Kommentoin, etten tainnut pahemmin revetä kun ei ihan hirveästi koske. Kätilö totesi, että pinnallinen palkeenkieli repesi välilihaan jonka hän ompelee, muuten nirhaumia jotka eivät tikkejä vaadi. Pyysin, että istukan annetaan syntyä itsekseen ja näin toimittiin, jälkeiset syntyivät täydellisinä 16min myöhemmin ja kätilö paikkasi minut.

Salissa saimme onnistuneen ensi-imetyksen, ihokontaktissa oltiin toista tuntia ja ihmeteltiin tuoreen isän kanssa meidän pientä ihmettä. Kävin vielä suihkussa ennen osastolle siirtymistä ja vauva pääsi suihkuni ajaksi ihokontaktiin isän paidan alle.

Kokonaisuutena synnytyksestä jäi kuitenkin hyvä fiilis. Seuraava synnytys jos joskus tulee, toivon, etten joudu aivan luomuna ponnistamaan kuten nyt kävi, ja toivon, että jaksaisin ponnistaa muussa kuin puoli-istuvassa asennossa. Kipu ei ollut sietämätöntä paitsi viimeisissä ponnistuksissa ja noin 20-30min ennen spinaalin laittoa. Osastolla kävimme vielä synnytyksessä olleen kätilön kanssa tapahtumat läpi ja hän pahoitteli, että jouduin vasten tahtoani kuitenkin ponnistamaan puoli-istuvassa asennossa. Sanoin, että ymmärrän sen täysin, koska voimani loppuivat, en ehkä olisi missään muussa asennossa jaksanut ponnistaa ja vauva piti saada ulos, koska ponnistuvaihe pitkittyi kuitenkin suht paljon. Joten minulle siitä ei jäänyt huono fiilis, sillä ko. asennolle oli selvät perustelut.

Kokonaisuutena koen, että en saanut traumoja tai kammoa synnytyksestä. Ponnistin luomuna lopulta joten sen pahempaa kipua ei ehkä ole seuraavassakaan (mahdollisesssa) synnytyksessä odotettavissa, lisäksi neiti tuli kuin supermies nyrkki poskella ja selvisin koko rytinästä parilla hassulla tikillä, kyeten istumaan jo salissa sekä seuraavana päivänä osastolla. Koko synnytyksen jälkeen kipein paikka seuraavat päivät oli ehdottomasti selkä joka muistutti ristipistotyötä, eikä jalkoväli kuten kuvitella voisi.