lauantai 30. syyskuuta 2017

Nimetön dynamiitti

Meidän pieni ihmeen syntymästä tulee tänään kuluneeksi 3 viikkoa. Viikon päästä, 4 viikon iässä hän saa nimen. Ristiäiset ovat siis sovittuna ja pappi kävi eilen kylässä. Saimme onnellisesti saman, eläkkeellä olevan papin, kastamaan lapsemme joka meidän vihki toukokuussa. Minulle se merkitsee eritoten paljon oman henkisen vakaumuksen puolesta, olen ko. papin saarnoja käynyt kuuntelemassa pariin otteeseen ja saanut niistä itselleni sitä "jotain" mikä muilta kuntamme papeilta on jäänyt puuttumaan. Neidin ensimmäinen kirkkokäynti on myös jo tiedossa lokakuun lopussa kun menemme seuraamaan äitini seurakuntatyöhön vihkimistä sunnuntain jumalanpalvelukseen. Marraskuussa on perhekirkko, joulukuussa kauneimmat joululaulut ja joulukirkko jonne on tavoite ehdottomasti osallistua myös.

Pohdin toissailtana pitäessäni vauvaa kylkeäni vasten ja silittäessäni selkää, että olo kun kuin dynamiittia käsittelevällä. Rauhoitu, kohta helpottaa kipristys, älä vaan herää. Olen onnellisesti jo nyt mennyt sieltä missä aita on matalin, nuku tissi suussa ole hyvä.
Iltarutiiniksi otettiin toisesta rinnasta iltasyöttö sohvalla, sitten vaipanvaihto, body pois ja sänkyyn syömään toinen rinta. Siitä sitten nukkumaan. No yllättäen tämän ikäinen ei nuku jos ei väsytä ja on ihan tuurissa, että sohvalla jos silmät lupsuvat, niin sängyssä on täysin pirteä ja ihmettelevä napero kun äiti olisi valmis nukkumaan. Itselleni rutiinit ovat olleet aina älyttömän tärkeitä ja tässä kohden ei helpota se, että vauva ei allekirjoita äidin ajatuksia. Itse kun pohtii, että kello on nyt 23 ja voitaisiin mennä sänkyyn syömään, kohta se varmaan nukkuu. Arvaatte miten siinä käy, vauvalle on sama onko kello 02 vai 23 ei väsytä, en nuku. Yleensä kyllä iltaisin hän simahtaa, ja irroittaa tissistä ennen nukahtamista tai sitten minä irroitan sen suusta. No toisina iltoina jos mahaa kipristää ainut joka auttaa uneen on tissi. Joten siinä sitten nukutaan sujuvasti, vauva tissi suussa ja äiti simahtaa tyytyväisenä siihen. Ollaan niin kusessa vielä tämän asian kanssa jos jatketaan samalla linjalla kun napero kasvaa, en epäile yhtään.

Eilen illalla syötin neidin sohvalla ja hän simahti rinnalle. Iskä haki unipesän yläkerrasta ja siirrettiin neiti siihen, jos se vaikka nukkuisi. Joo nukkui se, 5min. Ja heräsi. Silmät suurena ja ähryämään iskän syliin kun unipesä oli ihan tyhmä juttu. Äidillä oli taas hyvä ajatus, että jos se tuohon nukahtaisi, sen voisi kantaa sänkyyn ja äitikin pääsisi nukkumaan. No ajatukseksi jäi.

Onneksi öisin hän nukahtaa syötön jälkeen ja meille tulee yleensä se 2 syöttöä yössä, 03-04 välillä ja 05-06 välillä seuraavan kerran. Aamulla hän syö 07-08 välillä ja herää sitten 09-10 välillä aamutoimille. Vaunuihin laitan päikkäreille noin 11 maissa ja siinä hän nukkuu tyytyväisenä sen 4 tuntia noin.

Siinäpä meidän arki, kellon katsomista ja syömistä. Päivisin virka-aika vauva ja iltaisin yleensä alkaa olla vaativampaa menoa, syliä ja heijaamista, sohvalla saattaa tovin viihtyä itsekseen, toisina iltoina ei hetkeäkään. Silti olen nauttinut äitiydestä, kaikesta siitä huolenpidosta, turvasta ja hoivasta jota voin pienelle tarjota. Ja saan yhä kyllä nukkua suhteellisen hyvin, joten vaikka omat rutiinit ja niiden puute toisinaan harmittaa, on harmitus pientä kun katson omaa, maha täynnä nukkuvaa, tuhisevaa nyyttiä <3

On se pieni <3

torstai 21. syyskuuta 2017

Viikko kotona

Ensimmäinen viikko kotona on takana. Millaista se sitten on ollut, olla äiti ja opetella arkea pienen ihmisen kanssa?
Uskomatonta. Kaikilla tavoilla. Hetkittäin miettii voiko vauva todella olla näin helppo? Meillä on suht tarkka 3 tunnin rytmin vauva. Imetystä 30-60min ja unta noin 3h. Yöllä meillä nukutaan noin 4h unipätkä, on ollut 5 tunninkin yhtäjaksoisia unipätkiä. Koen siis, että saan nukkua kaikenkaikkiaan riittävästi. Pari yötä on mennyt vähän hulistessa. Neiti syö ja jää ähryämään viereen. Meillähän sujuvasti nukutaan siis perhepedissä vaippasillaan, saman peiton alla äidin kanssa ihokontaktissa. Sukulaiset ovat päivitelleet, että laita nyt sentäs omaan sänkyyn se jo. Vieressähän pinnasänky on "sivuvaununa". Koen kuitenkin, että alle 2 viikon ikäinen ei ole vielä omaan sänkyyn siirrettävissä, jahka hän vähän kasvaa ja käsitys itsestä ja maailmasta muotoutuu siirrytään unipesän kautta pinnasänkyyn. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä. Imetyskin on mukavan helppoa kun hänelle voi herätessä nakata tissin suuhun ja syömisen jälkeen sammutan yövalon ja jatkamme unia ilman siirtelyä tai touhotusta mihinkään suuntaan.

Vaunuilun aloitimme sunnuntaina ja neiti onneksi viihtyy vaunuissa erinomaisesti. Silmät menevät kiinni kun vaunut liikkuvat ja lenkin jälkeen hän ottaa noin 2 tunnin unet pihalla. Oma kunto alkaa siis palautua kun pääsen lenkille ja palautuminen edistyy.

Miten oma palautuminen synnytyksestä? Hyvin. Kiloja ei jäänyt yhtään. Perjantaina ennen synnytystä painoa oli tullut 7.5kg ensimmäiseen neuvolakäyntiin verrattuna. Sunnuntaina viikko synnytyksestä kiloja oli lähtenyt 8. Joten syödä saa ahkerasti jotta energiaa on riittävästi imetystä ajatellen. Paikat ovat yhä oudon tuntuiset, sisäelimet ja lihakset tuntuvat olevan ihan väärillä paikoilla. Kävelen kuitenkin jo 4km lenkkejä vaunujen kanssa joten koen palautumisen lähteneen hyvin käyntiin. En ole ollut juuri kipeä sen jälkeen kun 4 päivän kestomigreeni loppui. Tikit eivät kiristä, voin istua, seistä, kävellä, tehdä normaaleja asioita muutenkin normaalisti.

Imetys sujuu. Yhä tuntuu epämukavaa tunnetta, lähes kipua kun neiti tarraa kunnon imulla kiinni, mutta se hellittää kun imettää hetken. Rinnat onneksi eivät pakkaa niin pahasti maitoa mitä sairaalassa joten kaalinlehtiä olen tarvinnut vain satunnaisesti. Särkylääkettä en melkein viikkoon lainkaan. Maidonkerääjä on ollut ahkerassa käytössä, pumppailua olen välttänyt nyt kun olen tehnyt vasempaan rintaan suihkutissi hoitoa. Se alkaa tuottaa tulosta, saan pidettyä suht kivuttomasti jo 5-6h imetysvälin vasemmalla rinnalla ilman tolkutonta pakkaamista.

Eilen oli ensimmäiset mahapurut vauvalla ja teki kyllä pahaa katsoa kun toista kipristää ja sattuu, etkä voi muuta tarjota kuin syliä ja lohtua. Aamullakaan hän ei malttanut nukkua kunnolla, joten vaunulenkki tuli enemmän kuin tarpeeseen. Heti vaunuihin laskettuani hänet, silmät menivät kiinni ja nyt hän nukkuu kolmatta tuntia. 04 jälkeen hän ei nukkunutkaan kuin pätkiä. Ilmeisesti suklaa aiheutti meidän mahapurut, koska se on ainoa ruoka mitä söin eilen ja toissapäivänä ja itsellänikin tuntui mahassa ikävältä pari päivää. Joten ei suklaata meille hetkeen katsotaan oliko se aiheuttaja vai joku muu. Mitään muuta en kyllä itse keksinyt ruokavaliossa jota en olisi syönyt tässä viikon aikana - paitsi tuon suklaan.

Tänään neuvola tulee kotikäynnille, mielenkiinnolla odotan miten pieni on kasvanut!

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Synnytyskertomus

Pohdin synnytystä jonkinverran etukäteen ja kirjoitin siitä joskus blogiinkin. Lähdin sillä asenteella, että keho tietää mitä tekee ja minun tehtävä on ennenkaikkea kuunnella kehoani. Ei turhia odotuksia, pelkoja tai ruusuisia kuvitelmia. Perehdyin aktiivinen synnytys-ryhmään ja luin keinoista joilla itse voi edistää ja helpottaa synnytystä. Mieleen jäi parhaiten kämmenen akupisteet sekä suun rentous, jos jännittää suuta ja poskilihaksia myös kohtu jännittyy.

Perjantaina kävin vessassa 23 jälkeen, bongasin veristä vuotoa ja pohdin limatulpan irtoamista. 23:30 tuli ensimmäinen supistus joka tuntui siltä, miltä kuvittelin etukäteen synnytystä käynnistävien supistusten tuntuvan. Kävin uudelleen vessassa ja vuotoa oli tullut lisää, siinä kohtaa olin varma, että synnyttämään tästä lähdetään. Passitin miehen nukkumaan, menin sohvalle tyynyjen ja kirjan kera. Supistukset tulivat selkeästi aaltomaisina 6-11 minuutin välein. Supistuksen tullessa hengitin joogasta tutuilla hengityksillä ja ramppasin vessassa vähän väliä. 03 yöllä soitin synnärille kun veristä vuotoa tuli jokaisella wc käynnillä. Neuvoteltiin puhelimessa ja meidät pyydettiin näytille, vaikka olin varma, että kohdunsuulta vuoto tulee (se kun on vuotoherkkä jo olemassaan minulla) ja kätilö oli samalla linjalla, mutta parempi varmistaa. Herätin miehen, keitin kupin kahvia ja tein eväsleivät miehelle mukaan. Niin ja sairaalakassin pakkasin ensimmäisten supistusten tultua. Autossa tuli pari supistusta matkalla sairaalaan eli väli oli yhä 6-10 minuutin luokkaa.

Sairaalassa oltiin 3:45. Kätilö otti meidät vastaan ja pääsimme kahdestaan tarkkailuhuoneeseen. Vauvalta otettiin sydänäänikäyrää ja minulta supistuskäyrää tunnin verran. Supistukset olivat muuten siedettäviä, mutta lonkissa tuntuva kipu vaati miehen hierontaa joka supistuksella. Käyrät olivat kunnossa ja sisätutkimus totesi juuri sen mitä "pelkäsin" - parille sormelle (n. 2-3cm) auki ja kanava pehmeä, jääkää sairaalaan. Pyysin kipulääkettä lonkkien vuoksi, kipu oli sen verran ikävä, että valitin matalalla äänellä aina supistuksen tullessa, pyrkien pitämään posket rentona ja saaden äänen avulla "synnytyskuplaa" ja voimaa kuunnella kehoa. Sain kipupiikin ja Panadolin noin 6:30. Seisoin joka supistuksen tullessa ja mies makasi sängyllä hieroen lonkkia yhä joka supistuksella. 09 maissa aloin olla väsynyt kun en ollut nukkunut sitten to-pe yön jälkeen hetkeäkään. Kipulääke auttoi sen verran, että 09-12 istuin kuin tatti samassa asennossa sängyllä ja otin supistukset istuen vastaan. Katsottiin telkkaria ja mies torkkui vieressä, hieroen aina kun tuli kipeämmän tuntuinen supistus. Pyrin myös itse torkkumaan jokaisen supistuksen välissä.

12 maissa kätilö patisti liikkeelle ja kävin wc:ssä ja sitten laitettiin taas käyrä piirtymään. Supistukset olivat yhä samanlaisia ja tulivat noin 4-6min välein, kesto ei ollut minuuttia-kahta pidempi. Käyrää otettiin puolisen tuntia ja vauvan sydänäänet reagoivat hetkittäin voimakkailla laskuilla supistuksiin, joten päätettiin ottaa uusi käyrä klo 13:30. Sydänäänet elivät tässäkin käyrässä ja kätilö teki sisätutkimuksen, 6-7cm auki ja saliin marsmars. 14:35 meidät on merkattu saliin saapuneiksi. Tässä kohden alkoi oikeasti jännittää, nyt alkaa se todellinen homma ja täältä ei enää ilman vauvaa lähdetä.

Iltavuoron kätilö+opiskelija tulivat ja juteltiin kivunlievityksestä, synnytystoiveista ja ponnistusasennosta. Kerroin haluavani ponnistaa muuten kuin puoli-istuvassa asennossa, jakkaralla tms. Kivunlievitystä haluan jos tarve tulee, varmuudenvuoksi en ja nyt supistukset eivät olleet niin kovia, ettenkö selviäisi hengittelemällä ja miehen avulla. Kätilö ehdotti suihkua ja ammetta, suihkuun suostuin ja menin saliin päästyämme suihkuun ehkä puolen tunnin ajaksi. Suihkun jälkeen vaihdoin sairaalavaatteet ja vauvan päähän laitettiin pinni, koska sydänäänet olivat käyrällä heitelleet. Samalla puhkaistiin kalvot ja kätilö käski soittaa kelloa aina kun jotain holahtaa housuihin. Supistukset provosoituivat kovemmaksi pinnin laiton jälkeen ja lapsivedet (paperin mukaan) menivät 15:35. Supistuksia otin vastaan hengittelemällä ilokaasua, joogahengityksillä, miehen hieroessa lonkkia ja alaselkää ja matalalla valittavalla äänellä. Yritin rentouttaa itseni jokaisen supistuksen välissä, jotta avautuminen etenee.

Vähän ennen klo 17 supistukset olivat niin kipeitä - yhä vain lonkissa - että aloin olla ihan kipukrampissa myös supistusten välissä. Pyysin epiduraalia, sillä olin yhä noin 7cm auki. Keho ei pystynyt rentoutumaan lainkaan enää ja lihakset tärisivät kuin horkassa jokaisen supistuksen välissä joten avautuminen ei edennyt. Anestesialääkäri tuli onneksi nopeasti, noin klo 17:10. Epiduraalin laitto ei sattunut, eikä onnistunut. Kolme kertaa pistettiin ja jokaisella kerralla kuului syvä huokaus, manaamista ja ei onnistunut selkäni takaa. Kipu oli helvetillinen aina supistuksen tullessa ja jokaisen pistoyrityksen välissä toki ehti tulla supistus, parhaimmillaan kaksi putkeen. Lopulta anestesialääkäri päätyi laittamaan spinaalin joka vaikutti heti seuraavalla supistuksella vieden pahimman terän kivulta pois ja pystyin taas hengittämällä ottamaan supistukset vastaan. Puudutteen vaikutuksesta supistukset hiipuivat kuten usein käy ja sain oksitosiini-tipan.

Noin 1.5h meni sängyllä istuen tai huilaten ja keräsin voimia. Supistukset tuntuivat suht samanlaiselta kuin aamulla, eli paljon siedettävämmiltä. Sanoin miehelle, että haluan toisen spinaalin jos näyttää ettei ponnistusvaihe ala ennen kuin ensimmäisen vaikutus lakkaa, spinaali vaikuttaa noin 2h. Mies lähti käymään ulkona ja wc:ssä 19 maissa ja tunsin kuinka puudutteen vaikutus hiipui, supistukset voimistuivat jälleen. Miehen tullessa saliin käskin hänen soittaa kelloa.

Pyysin kätilöltä toista spinaalia, lähinnä pelkäsin sitä, jos supistukset voimistuvat samanlaiseksi kuin ennen spinaalin laittoa ja menen samanlaiseen kipukramppiin, miten jaksan ponnistaa. Kätilö käski käydä wc:ssä ensin ja sanoi tekevänsä sitten sisätutkimuksen ja sitten katsotaan sitä spinaalia. Yritin käydä pissalla siinä onnistumatta, spinaalin vaikutus lakkasi ja lähinnä mölisin wc:ssä supistuksen tullessa. Hilauduin takaisin salin puolelle ja totesin, että ei onnistu. Kätilö yritti katetroida ja vauvan pää alkoi olla niin alhaalla, ettei sekään tahtonut onnistua. Supistuksen välissä kuitenkin katetrointi onnistui lopulta. Hengitin ilokaasua ja valitin matalalla äänellä taas supistuksia jotka olivat jälleen teräviä. Totesin, että taitaa olla auki ja nyt se on menoa, kätilö tutki ja totesi, että reunaa jäljellä vähän, ponnista hitaasti niin hän työntää sen pois, muuten vaaditut 10cm auki.

Aloitin ponnistamisen harjoittelun 19:50 U-mallisella "patjalla" polvillaan sängyllä. Suljin silmät ja kuuntelin kehoa mihin suuntaan ja miten se ohjaa minua ponnistamaan. Ponnistamisen tarve ei ollut voimakas eikä sellainen mitä olin etukäteen ajatellut. Jalat kramppasivat ja väsyivät aina supistusten aikana jolloin roikotin lähinnä lantiota ja mies tuki käsistä, että sain pidettyä painon enemmän etuosalla. Siinä tovin harjoiteltuani ja ponnisteltuani siirryttiin kylkiasentoon, koska tunsin, etten jaksa olla enää polvillani. Ponnistusvaihe tuntui kestävän ikuisuuden. Ponnistin, tuntui ettei mitään tapahdu. Kuuntelin kätilön ohjeita ja kehoani. Viimein saliin oli ilmestynyt toinen kätilö ja synnytyslääkäri ja joku kysyi meinaako se vauva syntyä. Ilmeisesti sydänäänet laskivat tai pinni irtosi ja minut käskettiin puoli-istuvaan asentoon vaikka sitä en halunnut. Suostuin kuitenkin sillä keho alkoi olla uuvuksissa. Toinen kätilö tuki oikeaa jalkaa ja opiskelija vasenta. Supistukset olivat rajuja ja kramppasivat lonkat ja jalat totaalisesti. Kätilö käski rentouttaa jalat mikä oli kivun takia mahdotonta. Ponnistin "purple pushing" tekniikalla ja se tuntui juuri niin pahalta ja epämiellyttävältä mitä olin kuvitellutkin. Sitten lääkäri kommentoi jostain, että nyt vauva pitää saada syntymään se on niin ahdingossa ja oksitosiinitippa laitettiin ties ja miten isolle. Vauvan pää painoi ihan alhaalla ja kipu oli järkyttävän kova, kiristi ja poltti. Supistuksen loputtua tuli pidempi tauko ja keho keräsi voimaa viimeistä ponnistusta varten. Lopulta tuli kunnon supistus ja vauva syntyi yhdellä työnnöllä, pään synnyttyä kaikki huusivat "nyt et ponnista!" mutta keho ponnisti itse vauvan ulos. Neiti tuli lopulta nyrkki poskella ulos. Syntymä-ajaksi on merkattu 20:54 ja aktiivista ponnistusta 44 minuuttia.

Vedin hetken henkeä ja oli mieletön fiilis kun kipu loppui vauvan ulostuloon. Meille näytettiin, että terve tyttö syntyi. Ehkä 5 minuuttia tuijotin seinää ja keräsin itseäni lähinnä ajatuksella "se loppui" ja sitten sain vauvan rinnalle. Kommentoin, etten tainnut pahemmin revetä kun ei ihan hirveästi koske. Kätilö totesi, että pinnallinen palkeenkieli repesi välilihaan jonka hän ompelee, muuten nirhaumia jotka eivät tikkejä vaadi. Pyysin, että istukan annetaan syntyä itsekseen ja näin toimittiin, jälkeiset syntyivät täydellisinä 16min myöhemmin ja kätilö paikkasi minut.

Salissa saimme onnistuneen ensi-imetyksen, ihokontaktissa oltiin toista tuntia ja ihmeteltiin tuoreen isän kanssa meidän pientä ihmettä. Kävin vielä suihkussa ennen osastolle siirtymistä ja vauva pääsi suihkuni ajaksi ihokontaktiin isän paidan alle.

Kokonaisuutena synnytyksestä jäi kuitenkin hyvä fiilis. Seuraava synnytys jos joskus tulee, toivon, etten joudu aivan luomuna ponnistamaan kuten nyt kävi, ja toivon, että jaksaisin ponnistaa muussa kuin puoli-istuvassa asennossa. Kipu ei ollut sietämätöntä paitsi viimeisissä ponnistuksissa ja noin 20-30min ennen spinaalin laittoa. Osastolla kävimme vielä synnytyksessä olleen kätilön kanssa tapahtumat läpi ja hän pahoitteli, että jouduin vasten tahtoani kuitenkin ponnistamaan puoli-istuvassa asennossa. Sanoin, että ymmärrän sen täysin, koska voimani loppuivat, en ehkä olisi missään muussa asennossa jaksanut ponnistaa ja vauva piti saada ulos, koska ponnistuvaihe pitkittyi kuitenkin suht paljon. Joten minulle siitä ei jäänyt huono fiilis, sillä ko. asennolle oli selvät perustelut.

Kokonaisuutena koen, että en saanut traumoja tai kammoa synnytyksestä. Ponnistin luomuna lopulta joten sen pahempaa kipua ei ehkä ole seuraavassakaan (mahdollisesssa) synnytyksessä odotettavissa, lisäksi neiti tuli kuin supermies nyrkki poskella ja selvisin koko rytinästä parilla hassulla tikillä, kyeten istumaan jo salissa sekä seuraavana päivänä osastolla. Koko synnytyksen jälkeen kipein paikka seuraavat päivät oli ehdottomasti selkä joka muistutti ristipistotyötä, eikä jalkoväli kuten kuvitella voisi.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Meidän pieni suuri ihme

Meidän pieni ihme, kultaakin kalliimpi aarre syntyi viikko sitten. Täydellinen pieni prinsessa <3 Mitoilla 3404g, 50cm ja py 34cm hän tuli maailmaan pitkän urakan päätteeksi lauantai-iltana klo 20:54. Synnytyksestä rustailen erillisen, oman kertomuksen.

Arki sujuu. Hän on valloittava. Voisin istua sohvalla ja katsoa niitä pieniä kasvoja, suuta joka menee mutruun hetkittäin kun hän näkee kenties unia. Nyrkki joka hakeutuu poskelle nojaamaan, pieni keho joka hakeutuu ihon lämpöä vasten. Suuret, siniset silmät jotka hetkittäin tutkivat maailmaa niin tarkkaavaisesti. Hiljainen tuhina hänen nukahtaessa maha täynnä rinnalle. Se tunne kun kaikki vuodet jotka odotit raskautta, johti johonkin näin mielettömään lopputulokseen. Vielä viimeisinä viikkoina minulla ei ollut "ihannevauvaa". En uskaltanut ajatella aikaa raskauden jälkeen, jos jokin meneekin pieleen. Mitkään sanat maailmassa eivät riitä kuvaamaan tunteita omaa lasta kohtaan, ei mitkään. Kaikki kuulostaa ja tuntuu liian laimealta. Kaikki mitä tarvitaan on siinä hetkessä kun saan vain katsoa häntä ja vastata kaikilla tavoilla hänen tarpeisiinsa jotta hänellä on hyvä olla.

Imetys lähti sujumaan heti salista lähtien. Ehdottoman suuri apu oli imetyksestä kertova sivusto sekä facebookin imetystukiryhmä. Kun itsellä oli selkeä käsitys miten imetyksen pitää tapahtua, vauvan oikea ote ja miltä suun pitää näyttää kun vauva on rinnalla, millaisia imetysasentoja on, mitkä ovat vauvan nälkäviestit... Niin loppu sujuikin lähes itsestään. Pari kertaa hoitajat auttoivat sairaalassa omaa asentoa paremmaksi, mutta neidin imuote on ollut kokoajan erinomaisen hyvä ja ollaan saatu monta onnistunutta hetkeä. Imetys sattuu. Sitä faktaa ei mikään poista, rinnat ovat arat kun eivät ole tottuneet tällaiseen stimulaatioon. Ensi päivinä olin erittäin kiitollinen 3h syöttöväleistä, sain hetken hengähtää ennen seuraavaa imumaratonia. Sitten nousi maito. Ja se vasta koskeekin, pienistä lattarinnoista paisui hetkessä kuumat ja arat koripallot. Kaalinlehtiä, buranaa ja sitten kellon tuijotusta, että herää jos syömään. Ja usein hän söi vain toisen rinnan joten 6h imetystauko toiselle oli kovin horror. Onneksi pahin pinkeys hieman helpottaa nyt, paitsi toisen rinnan osalta johon olen joutunut aloittamaan suihkutissi-hoidon. Se kun kerää maitoa melkein tuplat toiseen verrattuna. Nyt viikon imetyksen jälkeen on hetkiä, kun saan vauvan rinnalle ja parin minuutin imetyksen jälkeen imetys ei satu, vain itse imetyksen aloitus. Joten uskon, että viikko tai kaksi ja imetys muuttuu täysin kivuttomaksi kuten usein käy. Olen ylpeä itsestäni ja eritoten tuosta pienestä ihmisestä, että me olemme onnistuneet tähän asti. Tavoitteenani on yhä 6kk täysimetys, mutta en vieläkään halua ottaa yhtään turhaa stressiä, sillä sekin voi vaikuttaa negatiivisesti maidon tuloon ja herumiseen. Luotan rintoihini ja vauvaan, luonto tekee tehtävänsä.

Kotona hän syö ja nukkuu. Mahaa jos kipristää tulee pieni kitinä, mutta meillä ei juuri itketä. Ei vaipanvaihtojen yhteydessä, ei aamutoimien, ei muutenkaan. Hän on tyytyväinen ja kaunis, niin kovin kaunis pieni ihme. Jotain minkä me kaksi saimme aikaan mieheni kanssa.

Enemmän kuin koskaan uskalsin pyytää tai toivoa <3

Viimeinen kuva kun supistukset alkoivat 

Kotiuduttiin <3

perjantai 8. syyskuuta 2017

Syyskakku

Koska mammalomalla on liikaa aikaa ja selvästi liikaa inspiraatiota - osasyynä ruokaohjelmat - tuli eilen illalla pyöräytettyä "vois kokeilla" kakku. Pakkasessa on viime syksyltä yhä omenasosetta enemmän kuin tarpeeksi. Ja töissä törmäsin omena-puolukka kuivakakun ohjeeseen jonka tietenkin unohdin kirjoittaa ylös. Siis sovelletaan ja testataan - mallilla mentiin jälleen! Alla helppo, nopea ja toimiva resepti, olkaa hyvät!

Omena-puolukka kakku
1dl sulatettua voita (tai öljyä)
2 kananmunaa
Noin 3dl omenasosetta
4dl vehnäjauhoja (1 desin voi halutessa korvata talkkunajauhoilla kuten itse tein)
1dl sokeria (tai jos haluat makeampaa laita enemmän)
1tl kanelia
1tl kardemummaa 
2tl leivinjauhetta
1tl ruokasoodaa
2dl jäisiä puolukoita

Sulata rasva kulhossa ja laita hetkeksi jäähtymään. Sekoita toisessa kulhossa kaikki kuivat aineet sekaisin. Lisää jäähtyneen rasvan joukkoon munat ja omenasose. Sekoita kuivat aineet sekaan ja vatkaa nopeasti tasaiseksi taikinaksi. Lisää viimeisenä puolukat ja sekoita. 
Paista 170c (itse paistoin kiertoilmalla) uunin alatasolla noin 33-35 min. Kakku jää sisältä sopivasti mehevän kosteaksi. 

Kakku uppoaa hyvin ihan sellaisenaan, mutta voisin kuvitella hyvin myös vaahdotetun vaniljakastikkeen toimivan kakun kaverina. Eikun kokeilemaan eri tarjoiluehdotusten kera!



torstai 7. syyskuuta 2017

Mitä jää käteen raskaudesta?

Törmäsin jossain postaukseen mitä jää kaipaamaan raskausajasta. Koko vuoden - enemmän tai vähemmän - syksyä odottaneena oli hyvä pysähtyä itsekin pohtimaan kyseistä asiaa.

Raskaus. Maaginen hetki joka alkoi niiden kahden viivan ilmestyttyä perjantaisena iltapäivänä tikkuun. Matka äidiksi, vanhemmaksi, uuteen tuntemattomaan vaiheeseen jota vuosia oli odottanut, kaivannut ja rukoillut lähes epätoivolla.

Alkuraskaus. Siitä en jäänyt ehkä kaipaamaan yhtään mitään. Neuvolaa lainaten, huolen määrä on vakio. Pahoinvointia, pelkoa kestääkö pieni kyydissä. Onko vessareissuilla housuihin ilmestynyt verta. Yhä pahenevaa pahoinvointia, voimattomuutta, harrastuksille heihei koska pahoinvointia. Ainoa joka tässä vaiheessa oli positiivista - jota en kyllä silloin kokenut lainkaan positiivisena - oli pärjääminen noin 7h yöunilla. Olen aina ollut tarkka siitä, että tarvitsen noin 8h, mieluusti ylikin, tuntia yössä unta. Alkuraskaudessa ei nimittäin väsyttänyt, toisinaan tuntui, että 6 tunnillakin pärjää. Miinuksen tästä teki kombo ei-väsytä ja oksettaa. Olisin mieluusti nukkunut 12h päivässä jolloin olisi tarvinnut vain 12h voida pahoin.

Keskiraskaus. Hehkeä sellainen kaikkien huhujen mukaan. Mene ja tiedä. Pahoinvointi loppui keskiraskauden aikana. Ruokailutottumusten palautuminen normaaliksi myös ruokahalun suhteen vei kuitenkin pitkälle viikon 20 yli. Olo oli muuten hyvä, mutta liikunnalliset harrastukset tuntuivat yhä ylivoimaisen rankoilta, vaikka lenkkeiltyä tulikin jatkettua. Kroppa vaati enemmän polttoainetta ja lepoa joten energiaa ei riittänyt enää liikkumiselle. Ja raskausdiabetes, sen kortin olisin mieluusti jättänyt nostamatta. Suonenvedot muistan, mutta niitä en tosiaan jää kaipaamaan tästä vaiheesta. Onneksi niihinkin löytyi apu sekä magnesium tableteista-, että voiteesta.

Viimeinen kolmannes. Tästä on jäänyt ehkä parhaimmat muistot. Mitä pidemmälle raskaus meni, sen parempi oli oloni. Liikkeet alkoi tuntua viikolta 17 eteenpäin, viimeisellä kolmanneksella ne olivat jo aivan erilaisia, voimakkaita ja säännöllisiä. Ruoka kuin ruoka upposi. Lonkkakivut ja selkäkivut loppuivat. Maha kasvoi ja näkyi, oli ihana pukeutua vaatteisiin jotka lähes huusivat, katsokaa, minä - minä olen raskaana! Ei virtsankarkailua tai pidätysongelmia, missään vaiheessa.

Silti huomaan miten vähän mielikuvia lopulta raskaudesta on matkaan jäänyt. Eritoten niitä positiivisia. Eniten ehkä hetkiä kun olen sivellyt mahaa ja saanut voimakkaita muksauksia ja potkuja vastaukseksi. Olen tehnyt myös tolkuttoman vähän muistiinpanoja raskauden ajalta, eniten ehkä elokuusta eteenpäin. Harmi, jos tämän saa joskus kokea uudelleen, ei ole "vertailupohjaa". Onneksi blogia on tullut päivitettyä edes kohtalaisen usein, joten täällä on jotain oireita, muistoja, mielikuvia ja hetkiä eri viikoilta tallessa. Mahakuvia muistoksi tuli sentään otettua lähes jokaiselta viikolta.

Nyt kun viedään viimeisiä päiviä mahan kanssa, kahden hengen perheenä vain minä ja mies, olen yrittänyt kärsimättömyydestä huolimatta nauttia. Nauttia 9-10 tunnin yöunista, päivistä sohvalla kun luen kirjoja ja katson telkkaria ja tapan aikaa. En osaa visualisoida vauvaa tai arkeamme kun tässä on kolmas ihminen mukana, olen vain keskittänyt ajatukset siihen hetkeen kun tulee osata lähteä laitokselle. Pelkoja sen suhteen on, eniten, että lähdemmekö ajoissa. Meidän suvussa ensimmäisten lasten synnytykset ovat olleet todella nopeita, alle 5 tuntia. En silti haluaisi mennä sairaalaan ja kuulla kätilöltä toteamusta, että olen hikiseen kahdelle sormelle auki. En ole edes synnytykseen asti halunnut miettiä, ensin lähtö ja sitten tilanteen mukaan. Toivon ja rukoilen, kaiken menevän hyvin. En odota kivutonta synnytystä tai mitään "no sehän oli ihan helppoa" fiilistä, toivon synnytystä jonka jälkeen minulla on olo, että tämän voisin tehdä uudelleenkin jos Luoja suo. Se riittäisi minulle.

Mahaa minä jään kaipaamaan. Tunnetta vauvasta sisällä ja sitä tietynlaista yhteyttä joka meidän kahden välillä on kun olemme eläneet symbioosissa 9 kuukautta. Sitä, kun kaikki oli uutta, vauvan kasvu ja kehitys viikko viikolta, oma muuttuva keho. Se kaikki minkä äärellä olin ensimmäistä kertaa. Miten olen voinut olla raskaana ihan täysillä ainakin kaksi viimeistä kolmannesta <3

maanantai 4. syyskuuta 2017

Nyt sohitaan muurahaispesää

Aamun uutisena bongasin Iltalehden uutisen äitien lihavuudesta, juttu löytyy Täältä. Siinä uutisoidaan äitien lihavuudesta, sen vaikutuksista synnytykseen sekä sikiön kohdun jälkeiseen elämään.
Vauva-ryhmässä oli hyvin kiivasta keskustelua, kun yksi odottaja oli saanut potilaspapereihinsa maininnan lihavuudesta. Tähän monet olivat kommentoineet, että on todella ikävää kommentoida esim. obeesi (ylipainoinen) potilas, että kiitos vain, tämän äidin mielen pahoitit.

Ensimmäisenä tartuin tuohon kommentointiin, ne potilaspapereiden merkinnät eivät ensinnäkään ole etusijalla potilasta vaan henkilökuntaa varten. Se, että lääkäri huomioi potilaan olevan obeesi/lihaksikas/hoikka/kakektinen, kertoo lääkärin tekemästä yleishuomiosta potilaan yleiskunnon suhteen. Idea ei ole se, että pahoitetaanpas nyt yhden odottavan äidin mieli. Vaikka kanta.fi palvelu ja sieltä nähtävät omat potilastiedot ovat minunkin työtäni osittain helpottaneet, kolikolla on myös kääntöpuoli.

Suomessakin ylipaino ja liikalihavuus alkavat olla ongelma. Lasten lihavuudesta ja II-tyypin diabeteksen yleistymisestä uutisoidaan myös. Samoin kuin siitä, että lapset eivät todellakaan liiku tarpeeksi ja koulu-ikäisillä on huomattavissa jo ongelmia motoriikan kanssa, lapset eivät osaa juosta.

Sitten se muurahaispesän sohiminen. Olen aina ollut normaalipainoinen, samoin oma äitini, mummoni, äidin (ainoa) sisko. Elämäntavat ei tosiaan ole aina olleet yhtä terveelliset mitä v. 2011 aloitetun elämäntaparemontin jälkeen. Minulla ei ole ollut ongelmia paino kanssa - paitsi siltä kannalta, että sitä oli vaikeuksia saada silloin parikymppisenä nousemaan. Joten minähän olen hyvä sohimaan muurahaispesää ja kommentoimaan naisten tai odottajien lihavuutta.

Kun äiti alkaa odottaa, vauva ei ole enää yksin oma asia, mukaan tulee neuvola ja sairaanhoitopiiri eri tavoin. Tutkimuksia, seulontoja, ultria, seurantaa ja sitten itse synnytys. Jokainen äiti varmasti haluaa optimaalisimmat olosuhteet omalle lapselle. Vanha sanonta raskaus ei ole sairaus, pätee mielestäni tähän parhaiten. On raskauksia jotka ovat kuin sairaus. Koen, että oma raskauteni oli pitkälle juuri sitä sinne viikolle 16 asti. Kun ruoka ei pysy sisällä, kaikki heikottaa, oksettaa, et kykene ruokakauppaan, keittiöön tai jääkaapille se alkaa muistuttaa sairautta. Toisilla on niin pahat tules-vaivat, ongelmia supisteluiden kanssa tms jolloin vuodelepo on lähes pakotettu. Nämä ovat kuitenkin marginaalisia tapauksia, jokainen raskaus ei ole yhtä haastava.

Uskallan väittää, että ylipainoiset äidit tietävät olevansa ylipainoisia jo ennen kuin lääkäri tai neuvola huomauttaa asiasta. Miksi siitä sitten suututaan? Onko se häpeä, ymmärrys, ettei kykene tarjoamaan "parempia olosuhteita" kasvavalle sikiölle? Itsekurin puute, ei olla valmiita tekemään radikaaleja muutoksia ruokavalion ja liikunnan suhteen, edes sen vauvan takia? Ymmärrys, että vaikka kaiken on yrittänyt, ei silti onnistu?
Mielestäni odottajan kohdalla odottajan "mielipaha" ja tunteet ovat kuitenkin sivuseikka sen rinnalla, miten vauva voi ja mikä on optimaalisin ruokavalio ja elämäntapa vauvan kasvua ja kehitystä ajatellen.

Olen saanut läheltä seurata sukupolvien ketjun jatkumista lihavuuden suhteen, kun äiti on voimakkaasti ylipainoinen, myös aikuiset lapset ovat. Sitä olen itse ihmetellyt, jos itse on joutunut kamppailemaan paino-ongelmien kanssa nuoresta lähtien, eikö jo oletuksena haluaisi tarjota omalle lapselle toisenlaiset lähtökohdat? Ikävä kyllä, monestihan ylipainoisilla lapsilla on myös ylipainoiset vanhemmat. Lapsihan lopulta kasvaa matkimalla vanhempiaan - ruokailutottumusten ja liikunnan suhteen. Jos haluat lapsestasi kilparatsastajan ja pelkäät kuollaksesi hevosia etkä suostu tulemaan edes tallin pihassa autosta ulos, väitän, että tavoitteen saavuttaminen on helkkarin paljon vaikeampaa.

Mielestäni on hyvä, että odottajien ylipainoon, ruokailutottumuksiin ja liikkumattomuuteen puututaan neuvoloissa ja lääkäreiden toimesta. Äidin mielipaha on kuitenkin pienin murhe sen rinnalla, että saadaan heräteltyä odottajia pohtimaan sen ylipainon seurauksia pitkällä tähtäimellä. Tässä ehdottomasti myös henkilökunnalla on roolinsa sen suhteen, miten asiat esitetään. Toiset ovat parempia potilas-lääkäri kommunikaatiossa kuin toiset, se on valitettava tosiasia.

Lihavuus on kuitenkin meillä elintasosairauksineen yleistyvä ongelma, eikä vähiten sen takia millaista ruokaa meille syötetään ja miten vähän ihmiset liikkuvat nykyään.

Tänään 40+0 - la koitti!