lauantai 15. heinäkuuta 2017
Viikon kuvat
torstai 13. heinäkuuta 2017
Kaikki yhden puolesta
Tästä tulee ehkä sellainen teksti, joka minun on hyvä lukea loppuvuodesta uudelleen ja hattu kourassa myöntään, että tein juuri päinvastoin kuin ajattelin. Silti, omaan yhä ajatusmaailman, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Asioihin voi lopulta valmistautua hyvin vähän ja kaikki - hyvät kuten huonotkin - ajatukset varmaan vedetään vessasta alas syyskuussa kun meitä konkreettisesti on kolme, mutta näin tulevan muutoksen kynnyksellä pohdintaa aiheuttaa:
Imetys. Imetystukiryhmä on ollut hyödyllinen, ehdottomasti. Koen, että tässä kohden on hyvä yrittää jo opetella ja tiedostaa tietyt asiat, kun aivoissa on jokinlaista toimintaa vielä. Uskon ystäviä joilla on jo lapsia, että imetysdementia kun iskee, aivokäyrä vetää yhtä suoraa viivaa kuin kuolleen sydänkäyrä. Ajatuksena on pyrkiä pitkälle 6kk täysimetykseen. Iltahulinat, tiheän imun kaudet, rintaraivatrit, haavaiset rinnat, väärät imuotteet ja turvamerkit on tulleet tutuiksi viime viikkoina. Toivon, että muistan niistä jotain myös syyskuussa kun tulee se H-hetki ja pitäisi oikeasti imettää. Kun se sattuu pirusti, vauva asuu rinnalla 23 tuntia vuorokaudesta, nukahtaa vain tissi suussa ja hulisee minkä ehtii. Syö enemmän kuin maha vetää, raivoaa siksi ja maitoa tulee joko paloletkusta tai vain juomalla 5 litraa kotikaljaa päivässä. Ei, en todellakaan aio ottaa liian positiivista asennetta, koska realismi on hyvästä. En silti kammoa korviketta siksi, että sillä kasvaisi jotenkin erilaisia lapsia. Syy miksi en korvikkeita haluaisi, on siinä, että ystävien kaikilla lapsilla jotka ovat korviketta saaneet, on ollut vatsanväänteitä huomattavasti äidinmaitoa saavia enemmän. Joten jos voin välttää masuitkut, tarjota oikean lämpöistä ja koostumukseltaan oikeanlaista ruokaa joka kulkee joka paikkaan mukana, niin ehdottomasti äidinmaito.
Parisuhde - ja tämän alle menee myös hei me ei nukuta. Se onkin sitten se juttu joka ilmeisesti kannattaa heittää romukoppaan jos haluat täysimettää. Mieshän nukkuu sohvalla seuraavat 6kk, jokaiseen inahdukseen tulisi tarjoa tissiä ja nukkua vauvan kanssa symbioosissa, sekä vastata vauvan tarpeisiin nanosekunissa vuorokauden ympäri.
Ei. Jo ajatuksena, ei.
Uskon, että ensimmäiset 1-2kk menee pitkälti niin, että vauvan tarpeeseen tulee vastata nanosekunissa, vauva asuu rinnalla ja hakee siitä maidon lisäksi lohtua, turvaa ja luo suhdetta äitiin ja minä vauvaan.
Siinä vaiheessa kun vauvalla alkaa olla jonkinlainen rytmi - oli se sitten tunti unta ja tissiä, tai 4 tuntia unta ja tissiä, koen, että elämässä pitäisi olla muutakin. Kuten se parisuhde. Joten ajatuksena on pyrkiä iltaimetyksen jälkeen siihen, että mies vie vauvan omaan sänkyyn nukkumaan. En koe olevani kovin perhepeti ihminen tai sen puolestapuhuja. Mielestäni on - meidän kaikkien kolmen etu - että vauva osaisi nukahtaa sänkyyn maha täynnä. Ei siis tissille niin, että kun hän herää ja tissi on kadonnut, tulee raivarit ja uni tulee vain sen tissin kanssa. En usko, että yksikään vauva menee rikki omassa sängyssä nukkumisesta ja siitä, että tissi ei ole unilelu. Useammassa keskustelussa kuitenkaan ei missään nimessä suositeta vauvan nukuttamista kirjaimellisesti ennen vuoden ikää vaan vauva saa valita, vaikka sitten sen tissitakiais roolin. Ajatuksena jo koen sen, että minun tulisi olla vain vauvaa varten olemassa - unileluna, ruokana, lohtuna, huvina ja ties minä - ensi syksyyn asti ja siirtää omat, miehen ja muun elämän, koirien, ystävien, perheen tarpeet sivuun, epärealistisena. En myöskään koe, että toinen ääripää "keuhkot vahvistuu kun se huutaa" on mikään hyvä ohjenuora. Kultainen keskitie. Vauva saa ravinnon rinnalta, sylistä lohtua, huomiota - ja se syli kun voi olla kumman tahansa. Mies ei tuoksu maidolta, joten siksi iltanukutukset miehelle. Maha täynnä, joku muu kuin maidontuoksuinen äiti joka vie sänkyyn ja rauhoittaa sinne, jolloin yöllä vauvan herätessä - ehkä - raivokohtaus ei ole niin suuri koska tissi puuttuu, sitähän ei ollut nukkumaan käydessäkään. Ja tämä menee ihan siihen maalaisjärjellä mietittynä piikkiin. Eilisessä perhevalmennuksessa imetyksestä puhuttaessa terveydenhoitaja vertasi tissiä ja rintaraivaria joulupöytään. Pöytä on täynnä herkkuja, olet syönyt itsesi ähkyyn, jotain tekisi mieli, mitään ei mahdu ja valinnanvaraa on aivan liikaa. Vauvalle tulee samanlainen olo kun tissi on läheisyyden hakemista varten, maha täpötäynnä, maitoa tulee imemällä kokoajan lisää, hermot menee kun ei sitä maitoa tarvita vaan läheisyyttä ja avot meillä on rintaraivarit käynnissä. Täysin looginen tapahtumaketju.
Sekavan selostuksen takana on siis ajatus, että meillä sängyssä nukkuu parin(kolmen - missä vaiheessa hän alkaa jonkinlaista rytmiä hakea) kuukauden jälkeen minä ja mies, vauva omassa pinniksessä joka on minun puolellani, sängyn vieressä, helposti saatavilla. Yöt nukutaan ja syödään, rinnat ovat ruokaa, eivät huvitutti tai minä pelkkä vauvaviihdyke. Olemme tästä miehenkin kanssa puhuneet ja toivon, että hän muistuttaa minua tästä kun koen väsyneenä kaikista helpoksi luistaa ja antaa vauvan nukahtaa rinnalle.
Yllättävän paljon nimittäin saa lukea avunpyyntöjä kuinka opettaa 10-12kk vanha vauva pois rinnalta nukkumasta iltaisin, kun mikään muu ei saa nukahtamaan paitsi tissi ja yöllä mikään muu ei auta uudelleen uneen paitsi tissi. Ja siihen kierteeseen en itse halua jos sen voin välttää - silti en toivo sen poissulkevan imetystä, tuntuu vain, että nykyään mennään ääripäästä toiseen.
Jos ennen synnytettiin saunassa ja mentiin pellolle melkein viikko synnytyksestä, vauva tuli mukana, kasvatusvastuu oli vanhempien lisäksi suurissa maataloissa myös isovanhemmilla ja vauva ei "pysäyttänyt" arkea. Nyt kaiken tulee tapahtua vauvantahtisesti ja vauvan ehdoilla, oli ikää sitten 1kk tai 11kk kunhan muistetaan, että vauva päättää, määrää, äiti ja isä alistuvat - eritoten se isä, jolta ei välttämättä edes kysytä haluaako hän nukkua kuukausia sohvalla ja mikä on isän näkemys parisuhteesta - sen olemassaolosta tai olemattomuudesta, seksistä puhumattakaan.
Onneksi myös neuvola muistuttaa, että ne lapset kasvavat eräänä päivänä ja lähtevät pois kotoa, silloin jäljelle jäätte te kaksi. Ja siinä kohtaa jos viimeiset 20 vuotta on menty lapsentahtisesti toinen unohtaen - ei välttämättä ole enää mitään parisuhdetta joka jäljelle jäisi.
Imetys
Parisuhde
Hei me ei nukuta
Imetys. Imetystukiryhmä on ollut hyödyllinen, ehdottomasti. Koen, että tässä kohden on hyvä yrittää jo opetella ja tiedostaa tietyt asiat, kun aivoissa on jokinlaista toimintaa vielä. Uskon ystäviä joilla on jo lapsia, että imetysdementia kun iskee, aivokäyrä vetää yhtä suoraa viivaa kuin kuolleen sydänkäyrä. Ajatuksena on pyrkiä pitkälle 6kk täysimetykseen. Iltahulinat, tiheän imun kaudet, rintaraivatrit, haavaiset rinnat, väärät imuotteet ja turvamerkit on tulleet tutuiksi viime viikkoina. Toivon, että muistan niistä jotain myös syyskuussa kun tulee se H-hetki ja pitäisi oikeasti imettää. Kun se sattuu pirusti, vauva asuu rinnalla 23 tuntia vuorokaudesta, nukahtaa vain tissi suussa ja hulisee minkä ehtii. Syö enemmän kuin maha vetää, raivoaa siksi ja maitoa tulee joko paloletkusta tai vain juomalla 5 litraa kotikaljaa päivässä. Ei, en todellakaan aio ottaa liian positiivista asennetta, koska realismi on hyvästä. En silti kammoa korviketta siksi, että sillä kasvaisi jotenkin erilaisia lapsia. Syy miksi en korvikkeita haluaisi, on siinä, että ystävien kaikilla lapsilla jotka ovat korviketta saaneet, on ollut vatsanväänteitä huomattavasti äidinmaitoa saavia enemmän. Joten jos voin välttää masuitkut, tarjota oikean lämpöistä ja koostumukseltaan oikeanlaista ruokaa joka kulkee joka paikkaan mukana, niin ehdottomasti äidinmaito.
Parisuhde - ja tämän alle menee myös hei me ei nukuta. Se onkin sitten se juttu joka ilmeisesti kannattaa heittää romukoppaan jos haluat täysimettää. Mieshän nukkuu sohvalla seuraavat 6kk, jokaiseen inahdukseen tulisi tarjoa tissiä ja nukkua vauvan kanssa symbioosissa, sekä vastata vauvan tarpeisiin nanosekunissa vuorokauden ympäri.
Ei. Jo ajatuksena, ei.
Uskon, että ensimmäiset 1-2kk menee pitkälti niin, että vauvan tarpeeseen tulee vastata nanosekunissa, vauva asuu rinnalla ja hakee siitä maidon lisäksi lohtua, turvaa ja luo suhdetta äitiin ja minä vauvaan.
Siinä vaiheessa kun vauvalla alkaa olla jonkinlainen rytmi - oli se sitten tunti unta ja tissiä, tai 4 tuntia unta ja tissiä, koen, että elämässä pitäisi olla muutakin. Kuten se parisuhde. Joten ajatuksena on pyrkiä iltaimetyksen jälkeen siihen, että mies vie vauvan omaan sänkyyn nukkumaan. En koe olevani kovin perhepeti ihminen tai sen puolestapuhuja. Mielestäni on - meidän kaikkien kolmen etu - että vauva osaisi nukahtaa sänkyyn maha täynnä. Ei siis tissille niin, että kun hän herää ja tissi on kadonnut, tulee raivarit ja uni tulee vain sen tissin kanssa. En usko, että yksikään vauva menee rikki omassa sängyssä nukkumisesta ja siitä, että tissi ei ole unilelu. Useammassa keskustelussa kuitenkaan ei missään nimessä suositeta vauvan nukuttamista kirjaimellisesti ennen vuoden ikää vaan vauva saa valita, vaikka sitten sen tissitakiais roolin. Ajatuksena jo koen sen, että minun tulisi olla vain vauvaa varten olemassa - unileluna, ruokana, lohtuna, huvina ja ties minä - ensi syksyyn asti ja siirtää omat, miehen ja muun elämän, koirien, ystävien, perheen tarpeet sivuun, epärealistisena. En myöskään koe, että toinen ääripää "keuhkot vahvistuu kun se huutaa" on mikään hyvä ohjenuora. Kultainen keskitie. Vauva saa ravinnon rinnalta, sylistä lohtua, huomiota - ja se syli kun voi olla kumman tahansa. Mies ei tuoksu maidolta, joten siksi iltanukutukset miehelle. Maha täynnä, joku muu kuin maidontuoksuinen äiti joka vie sänkyyn ja rauhoittaa sinne, jolloin yöllä vauvan herätessä - ehkä - raivokohtaus ei ole niin suuri koska tissi puuttuu, sitähän ei ollut nukkumaan käydessäkään. Ja tämä menee ihan siihen maalaisjärjellä mietittynä piikkiin. Eilisessä perhevalmennuksessa imetyksestä puhuttaessa terveydenhoitaja vertasi tissiä ja rintaraivaria joulupöytään. Pöytä on täynnä herkkuja, olet syönyt itsesi ähkyyn, jotain tekisi mieli, mitään ei mahdu ja valinnanvaraa on aivan liikaa. Vauvalle tulee samanlainen olo kun tissi on läheisyyden hakemista varten, maha täpötäynnä, maitoa tulee imemällä kokoajan lisää, hermot menee kun ei sitä maitoa tarvita vaan läheisyyttä ja avot meillä on rintaraivarit käynnissä. Täysin looginen tapahtumaketju.
Sekavan selostuksen takana on siis ajatus, että meillä sängyssä nukkuu parin(kolmen - missä vaiheessa hän alkaa jonkinlaista rytmiä hakea) kuukauden jälkeen minä ja mies, vauva omassa pinniksessä joka on minun puolellani, sängyn vieressä, helposti saatavilla. Yöt nukutaan ja syödään, rinnat ovat ruokaa, eivät huvitutti tai minä pelkkä vauvaviihdyke. Olemme tästä miehenkin kanssa puhuneet ja toivon, että hän muistuttaa minua tästä kun koen väsyneenä kaikista helpoksi luistaa ja antaa vauvan nukahtaa rinnalle.
Yllättävän paljon nimittäin saa lukea avunpyyntöjä kuinka opettaa 10-12kk vanha vauva pois rinnalta nukkumasta iltaisin, kun mikään muu ei saa nukahtamaan paitsi tissi ja yöllä mikään muu ei auta uudelleen uneen paitsi tissi. Ja siihen kierteeseen en itse halua jos sen voin välttää - silti en toivo sen poissulkevan imetystä, tuntuu vain, että nykyään mennään ääripäästä toiseen.
Jos ennen synnytettiin saunassa ja mentiin pellolle melkein viikko synnytyksestä, vauva tuli mukana, kasvatusvastuu oli vanhempien lisäksi suurissa maataloissa myös isovanhemmilla ja vauva ei "pysäyttänyt" arkea. Nyt kaiken tulee tapahtua vauvantahtisesti ja vauvan ehdoilla, oli ikää sitten 1kk tai 11kk kunhan muistetaan, että vauva päättää, määrää, äiti ja isä alistuvat - eritoten se isä, jolta ei välttämättä edes kysytä haluaako hän nukkua kuukausia sohvalla ja mikä on isän näkemys parisuhteesta - sen olemassaolosta tai olemattomuudesta, seksistä puhumattakaan.
Onneksi myös neuvola muistuttaa, että ne lapset kasvavat eräänä päivänä ja lähtevät pois kotoa, silloin jäljelle jäätte te kaksi. Ja siinä kohtaa jos viimeiset 20 vuotta on menty lapsentahtisesti toinen unohtaen - ei välttämättä ole enää mitään parisuhdetta joka jäljelle jäisi.
torstai 6. heinäkuuta 2017
Millaiset vanhemmat ja millainen koti?
Olen jo aiemmin maininnut lukevani vauvaryhmiä, no tällä hetkellä kolmea. Kahta facebookissa ja yhtä keskustelupalstaa jonka mukana olen pyörinyt jo useita vuosia.
Ilmiö joka saa minut kohottelemaan kulmiani säännöllisesti on facebookissa tapahtuva avautuminen parisuhteesta ja sen tilasta. Useimmissa tapauksissa raskaana oleva aloittaa keskustelun siitä, miten paljon toinen puolisko osallistuu - tai ei osallistu - kotitöihin, mahdollisten muiden lasten, koirien tms. hoitoon.
Ja keskustelussa reilusti yli puolet kommenteista on kategoriaa "ei osallistu, elää/tekee kuin huvittaa, olen ollut sairauslomalla supistusten takia eikä mies edes lenkitä koiria, yksin hoidan muut lapset ja raskauden ja yritän levätä ettei tämä syntyisi ennen aikojaan...." Saatte varmaan ideasta kiinni, mitä ajan takaa. Osa voi olla liioiteltua, hormonihuuruissa kirjoitettua avautumista oman turhautumisen tai huonon päivän keskellä.
Osa varmasti on juuri sitä, mitä kirjoittaja on kirjoittanut. Vastuustaan luistava puoliso.
Se mikä herättää omat ajatusrattaat tässä kohden, on kysymys, miksi kyseisen henkilön kanssa on haluttu perheenlisäystä? Onko halu ollut yhteinen, ja jos on, mistä hemmetistä näille miehille on jaeltu "vapaudut vastuusta" kortteja. Eivätkö naiset kotona vaadi miestään osallistumaan? Miksi miestä ei kiinnosta, on myös olennainen kysymys.
Eikö lapsista, niiden kasvatuksesta ja kotitöistä sun muista ole keskusteltu ennen kuin se vauva on laitettu alulle?
Meillä käytiin jo ensimmäisenä vuonna parisuhteessa keskustelua "jos meille joskus lapsia tulee ja jos tämä suhde niin pitkälle kestään, niin..." sillä itse koen, että se arvopohja ja ajatusmaailma pitäisi olla puolisoilla yhtenevä ennen niitä lapsia. Eikä niin, että asiaa aletaan pohtia kun se nyytti on kannettu synnäriltä kotiin ja istutaan sohvalla miettimässä, että mitkäs eväät me haluttaisiin tälle pienelle ihmiselle antaa. Siinä kohtaa on hieman myöhäistä todeta, että toinen elää aivan eri planeetalla kuin toinen.
Lapselle turvallisin ja paras koti on vanhempien parisuhde, eivät ne fyysiset seinät jotka muodostavat kodin.
Kun luen edellämainittuja keskusteluja, pohdin, millaisessa kodissa lapset tulevat kasvamaan. Miten opettaa toisen arvostamista, vastuunkantoa ja sen jakamista, huolenpitoa toisista jos se ei onnistu edes puolisoiden keskinäisessä suhteessa? Siinäpä erinomaisen hyvä kysymys, kenties se ei mahdotonta ole, mutta väitän, että helvetin hankalaa. Lapsi kuitenkin imee vaikutteet vanhemmistaan ja käytösmallit opitaan sieltä kotoa.
Meillä on selvää se, että vauva on yhdessä toivottu, tehty ja yhdessä se hoidetaan. Miehelle ei jaeta mitään erikoisia vapaudut vastuusta kortteja, kuten ei minullekaan. Kotityöt, koirat, kaikki mikä meidän elämään kuuluu, hoituu jatkossakin yhdessä, jos minä olen enemmän kiinni vauvassa imetyksen vuoksi, se luonnollisesti tarkoittaa sitä, että mies kantaa enemmän vastuuta kodista ja koirista. Ei sitä, että mies tekee mitä lystää ja minä hoidan kodin ja koirat kun vauva maltaa hetkeksi irtautua tissiltä. Ajatusmalli, että mies voisi elää "ihan kuin ennen lapsiakin" on minulle täysin vieras, enkä olisi voinut kuvitella perhettä sellaisen ihmisen kanssa, joka niin ajattelee. Äiti ja isä ovat tasavertaisesti täysin yhtä päteviä hoitamaan omaa lastaan, ainoa mihin mies ei pysty, on imetys, mutta kaikkeen muuhun mies voi osallistua siinä missä nainenkin.
Huolimatta siitä, että tämä vauva on vuosia odotettu, toivottu ja pitkän pitkän tien tulos, en silti aio unohtaa itseäni. Kun parisuhteeseen tulee kolmas, hyvin paljon aikaa ja huomiota vaativa osapuoli, täytyy ajankäyttö jatkossa suunnitella selkeämmin ja yhdessä. Parisuhdeaikaa - ilman vauvaa tai vauvan ollessa nukkumassa. Omaa aikaa miehelle sekä minulle. Tasapuolisuus tässäkin muistaen. Sillä hyvässä parisuhteessa puolisot jaksavat pitää huolta toisistaan eivätkä kasva "vain" isän ja äidin rooliin, sillä sitä me emme toisillemme ole, vaan meidän yhteiselle lapselle.
Ilmiö joka saa minut kohottelemaan kulmiani säännöllisesti on facebookissa tapahtuva avautuminen parisuhteesta ja sen tilasta. Useimmissa tapauksissa raskaana oleva aloittaa keskustelun siitä, miten paljon toinen puolisko osallistuu - tai ei osallistu - kotitöihin, mahdollisten muiden lasten, koirien tms. hoitoon.
Ja keskustelussa reilusti yli puolet kommenteista on kategoriaa "ei osallistu, elää/tekee kuin huvittaa, olen ollut sairauslomalla supistusten takia eikä mies edes lenkitä koiria, yksin hoidan muut lapset ja raskauden ja yritän levätä ettei tämä syntyisi ennen aikojaan...." Saatte varmaan ideasta kiinni, mitä ajan takaa. Osa voi olla liioiteltua, hormonihuuruissa kirjoitettua avautumista oman turhautumisen tai huonon päivän keskellä.
Osa varmasti on juuri sitä, mitä kirjoittaja on kirjoittanut. Vastuustaan luistava puoliso.
Se mikä herättää omat ajatusrattaat tässä kohden, on kysymys, miksi kyseisen henkilön kanssa on haluttu perheenlisäystä? Onko halu ollut yhteinen, ja jos on, mistä hemmetistä näille miehille on jaeltu "vapaudut vastuusta" kortteja. Eivätkö naiset kotona vaadi miestään osallistumaan? Miksi miestä ei kiinnosta, on myös olennainen kysymys.
Eikö lapsista, niiden kasvatuksesta ja kotitöistä sun muista ole keskusteltu ennen kuin se vauva on laitettu alulle?
Meillä käytiin jo ensimmäisenä vuonna parisuhteessa keskustelua "jos meille joskus lapsia tulee ja jos tämä suhde niin pitkälle kestään, niin..." sillä itse koen, että se arvopohja ja ajatusmaailma pitäisi olla puolisoilla yhtenevä ennen niitä lapsia. Eikä niin, että asiaa aletaan pohtia kun se nyytti on kannettu synnäriltä kotiin ja istutaan sohvalla miettimässä, että mitkäs eväät me haluttaisiin tälle pienelle ihmiselle antaa. Siinä kohtaa on hieman myöhäistä todeta, että toinen elää aivan eri planeetalla kuin toinen.
Lapselle turvallisin ja paras koti on vanhempien parisuhde, eivät ne fyysiset seinät jotka muodostavat kodin.
Kun luen edellämainittuja keskusteluja, pohdin, millaisessa kodissa lapset tulevat kasvamaan. Miten opettaa toisen arvostamista, vastuunkantoa ja sen jakamista, huolenpitoa toisista jos se ei onnistu edes puolisoiden keskinäisessä suhteessa? Siinäpä erinomaisen hyvä kysymys, kenties se ei mahdotonta ole, mutta väitän, että helvetin hankalaa. Lapsi kuitenkin imee vaikutteet vanhemmistaan ja käytösmallit opitaan sieltä kotoa.
Meillä on selvää se, että vauva on yhdessä toivottu, tehty ja yhdessä se hoidetaan. Miehelle ei jaeta mitään erikoisia vapaudut vastuusta kortteja, kuten ei minullekaan. Kotityöt, koirat, kaikki mikä meidän elämään kuuluu, hoituu jatkossakin yhdessä, jos minä olen enemmän kiinni vauvassa imetyksen vuoksi, se luonnollisesti tarkoittaa sitä, että mies kantaa enemmän vastuuta kodista ja koirista. Ei sitä, että mies tekee mitä lystää ja minä hoidan kodin ja koirat kun vauva maltaa hetkeksi irtautua tissiltä. Ajatusmalli, että mies voisi elää "ihan kuin ennen lapsiakin" on minulle täysin vieras, enkä olisi voinut kuvitella perhettä sellaisen ihmisen kanssa, joka niin ajattelee. Äiti ja isä ovat tasavertaisesti täysin yhtä päteviä hoitamaan omaa lastaan, ainoa mihin mies ei pysty, on imetys, mutta kaikkeen muuhun mies voi osallistua siinä missä nainenkin.
Huolimatta siitä, että tämä vauva on vuosia odotettu, toivottu ja pitkän pitkän tien tulos, en silti aio unohtaa itseäni. Kun parisuhteeseen tulee kolmas, hyvin paljon aikaa ja huomiota vaativa osapuoli, täytyy ajankäyttö jatkossa suunnitella selkeämmin ja yhdessä. Parisuhdeaikaa - ilman vauvaa tai vauvan ollessa nukkumassa. Omaa aikaa miehelle sekä minulle. Tasapuolisuus tässäkin muistaen. Sillä hyvässä parisuhteessa puolisot jaksavat pitää huolta toisistaan eivätkä kasva "vain" isän ja äidin rooliin, sillä sitä me emme toisillemme ole, vaan meidän yhteiselle lapselle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)