Koti, uskonto ja isänmaa

Eilisissä juhlissa juttelin itseäni melkein ikäni verran vanhemman ihmisen kanssa, no ei nyt ihan mutta +-5 vuotta.

Hän on ateisti.
Hän oli koko illan mielenkiintoisin keskustelukumppani. Puhuimme maailmasta, sen tilasta. Se herätti jälleen kirjoitussuonen sykkimään kiivaasti.

Suomalaisille perinteisesti tärkeitä arvoja on olleet koti, uskonto ja isänmaa. Vaikkakin kansa on hivenen viinaan menevää, suurin osa, eritoten maalla asuvista, hoitaa silti säntillisesti työnsä ja sovitut asiat, oli pullo pöytäviinaa edellisen illan aikana kumoutunut kurkusta alas tahi ei. Kaveri ei jätetä periaate on vahva on ok poiketa naapuriin - joka usein sijaitsee satojen metrien päässä - ilmoittamatta päiväkahville.
Vrt. kaupunkilaisen on helppo jättää menemättä sovitulle päiväkahville tutun kanssa, hups sori unohdin katsoa kännykkää. Naapuria ei tunneta, ei edes tiedetä että siellä seinän takana asuu joku. Ollaan täysin riippuvaisia keinotekoisesta (internet, älypuhelimet, pelikonsolit) maailmasta pienessä vuokraluukussa jossa ei ole välttämättä edes parveketta. Elämä pysähtyy jos tulee sähkö-, tai vesikatko.

Valtion ideologia josta aiemminkin olen kirjoittanut, pyrkii Saksan malliin. Ihmiset vuokralle, yli 50% asuisi vuokra-asunnossa, omistusta ei enää tueta eikä se ole niinsanotusti IN. Samaan hötäkkään asetetaan vielä keskustoihin kielto ajaa muulla kuin sähköautolla, avot rajoitetaan ihmisen liikkumista ja valinnanvapautta.

-> Tällä vietäisiin meiltä osa meidän perimää, koti. Onko se todella koti jos sen omistaa joku miljoonayhtiö joka voi milloin tahansa kriisin tai konfliktin sattuessa potkaista jokaisen sieltä pihalle? Omasta maatalosta on paha ketään tulla pois potkimaan ja kriisin tai konfliktin sattuessa on isäntä kiväärin kanssa kotia ja perhettä puolustamassa. 

Isänmaa. On Nato keskustelu ja on vielä varsin kiivaana. Mitä Venäjä haluaa, onko se meille uhka nyt vai sitten vasta jos mennään Natoon? Monet pelkäävät Venäjää, itse heräsin keskustelun aikana miettimään mitä todella Venäjä hyötyisi Suomesta? Maantieteellisesti olemme sikäli huonossa asemassa, juuri tässä mihin esi-isämme ovat joskus jalkansa laskeneet. En kannata Nato jäsenyyttä vaan en toisaalta myöskään pelkää, että Venäjällä olisi intressejä aloittaa Suomen valtaaminen. Aina historia ei toista itseään.
Venäjältä meille syötettävä propaganda ei kuitenkaan ole kovin luotettavaa, sillä todellisen Venäjän tilannetta emme tiedä kuin paikanpäälle menemällä. Riittääkö siellä ruokaa kaikille? Työtä, asuntoja?
Ajatus harhailee, takaisin asiaan.
Isänmaa, meidän uskoa isänmaahan horjutetaan ja jos tuleekin kriisitilanne, joku haluaa vallata Suomen, oli se sitten rakas naapurimaamme tai III maailmansota, isänmaamme, toinen perusarvo on uhattuna.

Uskonto. Kirkosta eroaa ihmisiä joka kerta enemmän ja enemmän, massahysteriaa. Kuinkahan moni on miettinyt mitä niillä verorahoilla kustannetaan, ottanut asiasta selvää? Väitän että harva. Sotketaan usko ja uskonto. Usko Jumalaan on täysin eri asia kuin evankelis-luterilainen uskonto.
Ei ole enää kirkkohäitä, suurin osa vihitään maistraatissa. Ei kasteta lapsia, ei viedä heitä kirkkoon esim. jouluna, vain kun on "pakko" - häissä tai hautajaisissa, esimerkiksi. Vaahdotaan homo-avioliitoista ja sitä mukaa kun uskovaiset eroavat protestina kirkosta sateenkaariperheet liittyvät sinne takaisin ja taas lisää uskovaisia eroaa, sillä heidän uskontoon ja uskoon ei mahdu homo-avioliitot ja sateenkaariperheet. Uskovia pidetään kiihkoilijoina, uskonto, Raamattu poljetaan maan rakoon myös median taholta.
Jokaisella ihmisellä on tarve uskoa. Uskoi hän sitten Jumalaan, tieteeseen, profeettoihin, karmaan, ihmisellä on sisäsyntyinen uskomisen tarve.
Nyt meiltä viedään sukupolvia ja taas sukupolvia kestänyt voimavara, uskonto. Se poljetaan ja lytätään ja käännetään ihmiset uskontoa, kirkkoja, pappeja, seurakuntia vastaan.
Kriisin yllättäessä, läheisen/perheen kuolema onnettomuudessa, konflikti kuten Ukrainassa, kun ihminen menettää kaiken, kodin, isänmaan, jäljelle jää usko ja uskonto.
Vaan jos sekin meiltä viedää?
Ihminen on tyhjä kuori jonka vallanpität haluavat täyttää, kuten Pohjois-Koreassa, jossa Jumalan ja Jessuksen on korvannut Kim Jong-Un. Ihmiset aivopestään uskomaan kaikki mitä hän sanoo ja on, tekee, koska ei ole muuta tarjolla.

Keskustelukumppanini sanoi, että hän jopa ateistina ymmärtää tämän, mihin tällä uskonnon lokaamisella pyritään. Ja siksi, hän arvostaa uskovia, idealistisia ihmisiä jotka uskaltavat olla vastarannankiiskejä. Laittaa kampoihin tälle yhä pelottavammaksi ja hullummaksi menevälle politiikalle, ihmisten ajamiselle tietyn ihmisryhmän haluamaan suuntaan, kaiken sähköiseksi muuttamiselle jolla voidaan seurata ihmisen elämää mitä ja missä se ikinä tekeekin (miettikää, jokainen korttiostos kaupassa kertoo sinusta ja kulutus tavastasi jotain, etälukumittarit, kuinka riippuvainen olet sähköstä, internetin käytöstä puhumattakaan!).

Itse keskustelun seurauksena päädyin myös pohtimaan kortilla maksamisen haittoja. Joten kokeiluun, käteinen takaisin. Joka kerta kun tarvitsen jotain, maksan käteisellä. Poislukien bensa-asemat, sillä useimmiten korttiasemilla bensa on halvempaa, mutta koitetaan ja katsotaan kuinka käy.

Mutta siinä, koti, uskonto ja isänmaa. Häät, maalaistalo, monipäinen lapsiluku. Omavaraisuus, talo joka lämpiää puulla, isäntä joka omistaa kiväärin, omat kanat/porkkanat/herneet/perunat, oma kaivo. Raamattu ja usko, uskonto.
Meitä, vastarannankiiskejä on, meidän täytyy vain löytää toisemme, yhdistää voimamme ja laittaa kampoihin. Kaupunkilaistumista, älyteknologian voitonkulkua, ihmismielen tyhjentämistä ja aivopesemistä vastaan, paluu sinne missä on vielä viimeiset rippeet aitoudesta, luonto, metsä. Puhdas vesi joka on meidän tulevaisuuden voima, Saimaa. Järvet.

Tämä ideologinen sota on vasta alussa.

Elämä kuoleman keskellä

Lähipiirissä eteen tuli äkisti suru. Se kietoutui ovelasti ja vaivihkaa sairaalan seiniin, upposi omaisten mielii etäisenä aavistuksena kunnes rysähti niskaan kuin romahtanut talo. Ystäväni mies menehtyi täysin odottamatta lääkäreiden tehtyä kaikkensa mitä pystyivät. Menehtyminen ei ollut onnettomuuden seurausta ja kyseessä oli perusterve ja urheilullinen nuori mies. Juhlimme ystäväni ja hänen miehensä häitä alle kaksi vuotta sitten - ja seuraavana vuorossa on hautajaiset. Eihän tämän näin pitänyt mennä.

Olen ollut ystäväni tukena vajaan viikon. Auttanut käytännön asioiden järjestelyssä ja ollut läsnä, tarjonnut sanoja ja lohtua. Olen miettinyt ja pohtinut elämää ja kuolemaa. Perhesuhteita ja voimavaroja.

He olivat naimisissa mikä on ehdottomasti suurin käytännön asioiden järjestelyä helpottava asia. Miten hankalaa olisi perua lehtitilauksista, jäsenyyksiä, hoitaa pankki tai vakuutusasioita jos kyseessä olisi ollut avopari ja ensisijainen perijä olisi menehtyneen vanhemmat. Usko on myös ollut läsnä ja olen rukoillut, ensin hänen paranemista ja sitten rauhaa hänen sielulleen. Rukoillut voimia hänen vanhemmille ja eritoten ystävälleni, hänen vaimolleen kestää tämä suru.
Minua lohduttaa oma usko, alun järkytyksen ja epätoivon jälkeen tuntuu hyvältä luottaa Jumalan tahtoon - tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaissa. Tämä oli Jumalan tahto, osa suurempaa suunnitelmaa, asia jota me emme ymmärrä eikä meidän tarvitse, meidän tarvitsee uskoa. Uskoa siihen, minä uskon siihen, että jokaisen meidän elinpäivät on ennalta määrätty, hänen elämä oli juuri tämän mittainen, meistä ja läheisimmistä epäilemättä liian lyhyt mutta me emme tiedä elinpäiviä emme omia, emme toisen, ennalta. Meidän on uskottava ja luotettava Jumalan armoon ja suunnitelmaan myös näin vaikeina hetkinä.

Tämä on mietityttänyt myös oman elämän kannalta, laittanut arvoja uusiksi ja antanut uskoa siihen, että Jumala pitää meistä huolen myös vaikeina hetkinä. Olen saanut olla ystäväni tukena vaikka se on myös minulle ollut rankkaa. Seurata toisen surua vierestä voimattomana ja avuttomana. Riittämättömyyden tunteen painaessa hartioita kasaan. Uskoen siihen että Jumala tukee minua ja auttaa minua riittämään.

Minähän en ole naimisissa tai edes kihloissa. Olemme avopari - Jumalan silmissä siis "emme yhtään mitään".
Olen toisina hetkinä tuntenut häpeää kun joku on kysynyt siviilisäädystäni, uskova ihminen, sillä omaakin moraalia vastaan on sotinut susiparina elo. En silti koe - kun meillä on yhteistä elämää jo lähes kaksi vuotta takana ja saman katon alla vain hieman vähemmän, järkeväksi muuttaa erilleen ja takaisin yhteen kun joskus mennään(?) naimisiin. Mieheni ei usko kuten minä, ei ole ateisti mutta hakee omaa tapaansa ja uskoaan mihin nyt sitten kokeekaan uskovansa. Hänelle naimisiin meno on tärkeää mutta ei samalla tavalla kuin minulle.
Ystäväni menetyksen myötä olen ymmärtänyt miten heikko suhde on kihlaus tai avoliitto. Se ei - ja hyvä niin - ole meidän lakien silmissä yhtä vahva ja sitova kuin avioliitto joka on Jumalalta lähtöisin. Olen pohtinut tämän käytännön asioiden keskellä, miten vaikeaa tämä kaikki olisi jos he eivät olisi olleet naimisissa. Heilläkin on yhteistä lainaa ja omaisuutta.

Olen puhunut mieheni kanssa puhelimessa ja pohtinut vahvasti sitä mitä aiemminkin, meidän ensimmäinen sitoumus ei ole tai ei voi minulle olla asuntolaina. Kävimme siis katsomassa jälleen yhtä asuntoa, olemmehan aiemminkin muutamaa käyneet katsomassa, mutta enemmän mielenkiinnon kuin todellisten vaihtoaikeiden vuoksi. Nykyinen asunto jossa minä asun on mieheni ja laina on hänen. Ja hyvä niin.
Edellisessä elämässä kun usko ei ollut minulla näin vahva tai merkittävässä osassa, minulle ei ollut niin väliksi missä vaiheessa ostetaan talo, tai tehtäisiin lapsia tai mentäisiin naimisiin.
Nyt on.

Toivoisin jokaisen pohtivan hetken ajan mitä omalle elämälle, arvoille, taloudelle tapahtuisi jos tärkein ihminen, oma puoliso kuolisi aivan yllättäen. Mitä siitä seuraisi, miten siitä selviäisi. Mikä merkitys avioliitolla on avoliittoon verrattuna. Jos nykyinen suhde ei tunnu siltä, että kantaisi avioliittoon asti kannattaako sitä jatkaa? Olisiko onnellisempi hetken yksin ennenkuin elämään astuu se jonka kanssa tahtoo jakaa kaiken - siihen asti kunnes kuolema meidät erottaa. Ainoa asia joka voi avioliiton "päättää". Ihminen tai käräjäoikeuden paperi on heikko veruke, yritys päästä toisesta eroon tällaiseen tilanteeseen verrattuna. Onko yhteinen laina todellinen sitoumus vai olisiko se jotai mitä meille on lahjana Jumalalta annettu, avioliitto kuitenkin sitä.

Silti tämänkin surun keskellä elää toivo. Toivo siitä että yhden mentyä me jäljellä olevat vaalimme hänen muistoa ja luotamme Jumalan suunnitelmaan, vaikka
Hän otti rakkaan meiltä, vaimolta ja vanhemmilta, ystäviltä pois, Hänellä on silti suunnitelma jokaisen meidän varalle. Ja suru hiipuu aikanaan, muuttaa muotoaan helpomminkin kestettävään muotoon, aika tekee tehtävänsä. Jonain päivänä voimme rakkaudella ja hartaudella muistaa edesmenneen läheisen elettyä elämää ja kiittää siitä, että se oli hyvä ja täynnä onnellisia asioita, läheisiä ihmisiä, arkea ja me saimme elää sitä matkan hänen kanssaan.

Ystäväni miehen muistoa kunnioittaen <3 ja läheisiä surussa tukien.