Eilen kun käveltiin mökkitontilla, siellä pohdin taas sisälläni syntynyttä ajatusta, jos meillä olisikin talo täällä. Ryteikkö on luoksepääsemätön, tie 4km matkalta yhden auton levyistä, tosin erittäin hyväkuntoista sora/kivituhka tietä, naapurit ja katuvalot 4km päässä. Kesällä toki mökkinaapureita.
Mutta silti.
Jos.
Miltä tuntuisi haastaa itsensä, miehen ollessa poissa kotoa, olla yksin keskellä metsää, lahdenpoukamassa syksyn pimeällä, koirien (lasten?) kanssa tietäen, että on luonnon armoilla. Että se auto on toki pihassa mutta ihmisiä, ei lähimaillakaan. Miltä tuntuisi kesällä pulahtaa omassa rannassa järveen saunan jälkeen. Syksyllä kiertää koirat (ja lapset) kannoilla metsässä kuin hamsteri ja hamstrata talven varalle marjoja ja sieniä. Nähdä aamukahvia juodessa kettu/hirvi (karhuja - ei tietääkseni ja toivottavasti ei) oman pihan poikki kulkemassa.
Ajaa töistä kotiin ja kääntyä tutulle hiekkatielle, tietäen että kaikki turha jäi juuri selän taa. Ihmisten pinnallisuus, materian tavoittelun tarve, turhat riidat, oman egon nostatus, kilpailu paremmasta autosta /työstä /ulkonäköpaineet jne.
Voisi palata sinne juurille, todellisten perusasioiden äärelle. Missä oma henkisyys voittaa järjen ja turhamaisuuden, palaa siihen symbioosiin jossa ihminen ja luonto joskus elivät, toisiaan kunnioittaen ja suojellen.
Onko se tarve, henkinen tarve joka ajaa pois ihmisten parista luonnon keskelle, missä voit milloin vain pysähtyä omaan laiturin nokkaan onkimaan illallisen savustuspönttöön. Talvella opettaa jälkikasvun hiihtämään/luistelemaan/pilkkimään/ omassa rannassa koirien riekkuessa jaloissa. Voit kesällä nauttia vehreydestä, naapureista jotka ovat mökeillään, elämän äänistä, lämpimästä vedestä ja säästä, luonnon heräämisestä eloon ja kukoistukseen. Syksystä kun kaikki käpertyvät itseensä, kuin siilit kuoreen, viimeiset valmistelut ennen talvea, sadonkorjuu heti oman pihan reunalta alkavasta metsästä, polttopuut jotka itse on tehty taloa rakentaessa viedään sisälle takkaan palamaan, puhdasta, luonnon tuottamaa lämpöä.
Vai onko se tarve. Todistaa muulle maailmalle että kyllä minä, pystyn tottakai. Elämään erakkona ja kaukana. Olemaan mahdollisimman sopusoinnussa luonnon kanssa. Turhamaisuuden riemuvoitto korvien välissä johdattamassa väärälle tielle.
Sisintäni kuunnellessani uskon ensimmäiseen vaihtoehtoon. Että se on se tarve päästä kauemmas turhasta. Siitä merkityksettömästä kulutushysteriasta, euroviidakosta joka huutaa tienaamaan ja ostamaan kaiken turhan, uutta ja lisää mitä enemmän sen parempi. Ajaa ihmiset puukottamaan toisiaan selkään, kyräilemään, uhraamaan kaiken rahan alttarille ystävistä/perheestä/maailmasta ja kestään muusta kuin itsestä välittämättä.
Henkinen kasvu, matka itseensä kerta toisensa jälkeen uudestaa ja uudestaan, uuden tiedon etsiminen, omaksuminen ja sisäistäminen. Nostaa omaa henkistä minää ylös ja painaa sitä turhamaisuudessa, massassa vellovaa minää alas joka katsoo näkevillä silmillä. Se myös työntää kauemmas ihmisistä jotka eivät näin tee, kelluvat massahysterian mukana, hamuten uutta ja parempaa, kyräillen naapurin uudempaa autoa, naapurin lapsen parempaa koulumenestystä, unohtamalla sen, että ruumis ja ajatukset ovat ohikiitävän hetken tämän maailman vankeina, unohtaen sen, että henkinen virta, energia on loputon ja aina olemassaoleva vaikka ruumis ei ole. Siinä ei paina mersun tai ladan rahallinen arvo, ei koulutodistukset, ei työpaikka tai potkut, ei kauneus tai rumuus. Se on jotain mikä meistä kumpuaa sisältä ja yrittää saada näkemään asiat henkisen tason kautta, ymmärtäen meidän olevan muutakin kuin yksilö joka korostaa eroavaisuuttaan muista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mielipiteesi otetaan vastaan ilolla, samoin kuin positiiviset ja negatiiviset kommentit :) 14 päivää vanhemmat tekstit kiertävät sensuurin kautta.