Ihmisen mitättömyys, pienuus

Olimme lomalla, parisen viikkoa sitten. Nautittiin Espanjan lämmöstä, lämpimästä, mutta suolaisesta merivedestä, hyvästä ruuasta ja uusista maisemista. Lentokoneessa, pois tullessamme istuin ikkunapaikalla. Katselin alla olevia vuoria, järviä, taloja, teitä. Mietin, kuinka mitätön ihminen on maailmankaikkeuden rinnalla. Mitä merkitsee yhden pariskunnan lomamatka maan, meren, ilman, tulen, luonnonvoimien rinnalla? Ihminen on luonnostaan liian ylväs, luulee olevansa paljon ja saavansa aikaan vielä enemmän. Toki meillä on välineitä tuhota luontoa, maata, vettä, tulta. Meillä on välineitä nujertaa sairauksia, parantaa sairaita. Mutta maailma, kaikki missä me olemme on ollut – ja tulee olemaan, ennen ihmistä ja ihmisen jälkeen. Sen rinnalla yhden pienen ihmisen elämä on pieni ja mitätön.

Yhtenä päivänä aallot olivat suuria, kun oltiin uimassa. Oli hauskaa koittaa rämpiä vellovassa vedessä eteenpäin, poskiontelot, suu, nenä ja korvat täynnä suolavettä. Uiminen tuntui huimalta, siinä kellui kuin korkki. Rantaa pääseminen oli suuremman työn takana, aalto tuli ja heitti vettä päälle, kaatoi mahalleen, veti mukanaan takaisin ulapan suuntaan ja työnsi taas uuden aallon mukana rantaa kohden. Mietin, miten suuri voima meressä on. Ja kuinka suuri osa maapallon pinta-alasta on juomakelvotonta vettä. Ja miten me, ihmisrotu, olemme kipanneet vuosikymmenien, satojen, saastat mereen yrittäen tahrata sen. Ydinjätettä, pommeja, laivanraatoja, muoviroskaa, turhaa ja vielä turhempaa, ihmisen keksimää, ostamaa ja sitten taas pois heittämää. Ja kuka siitä kärsii, luonto, eläimet, joilla on yhtä suuri oikeus elää täällä kuin meillä, tätä ei ole luotu vain meidän asuttavaksi.

Siihen liittyen silmään pisti tänään otsikko lehdessä, kuinka selkärangallisten nisäkkäiden määrä on puolittunut. Sarvikuonot ja Saimaan norppa oli nostettu eritoten esille. Potenssilääkkeenä käytettävä sarvikuonon sarvesta saatava jauhe on ajanut ne salametsästyksen piiriin. Niin, elikkäs siksi, että mies haluaa säilyttää potenssinsa, saada halunsa tyydytettyä vaikka ehkä ikä sitä ei enää sallisi, on ok ajaa sukupuuton partaalle mahtava eläinlaji joka on ollut olemassa miljoonia vuosia. Seksi, miehisyys, typerän ihmisen typerä tarve, halu sotia luonnonvalintaa vastaan oikeuttaa tappamaan sarvikuonot sukupuuton partaalle. Näinköhän.

Olen lukenut kirjaa ”Ettemme menettäisi yhtäkään”, kirja on avannut omia silmiä taas erittäin tehokkaasti. Toki, vaikka uskon Jumalaan ja elän uskossa omalla tavallani, koen jotkut kirjan asiat ehkä liiallisena tuputuksena. Mutta toisaalta, yleisen ajatusten herättämisen kannalta, kirjan voisi luetuttaa joka ainoalla ylä-aste ikäisellä nuorella. Kuinka me emme suostu heräämään siihen, että maailma todellakin kulkee kuin juna raiteillaan, luulen vain, kuten monet muutkin epäilemättä lisäkseni, että tämä raide ei jatku päätepysäkille asti, ne kiskot vain loppuvat yllättäen. Ei ole arvoja joita periyttää lapsille, ei ole moraalia. On ahneus ja tarve, ostovoiman lisäys sen sijaan, että pyrittäisiin vähentämään kulutushysteriaa ja varjelemaan jo olemassa olevia asioita, tukemaan kestävämpää suunnittelua, eritoten atk-, ja tietoteknisissä laitteissa.

Olen toisinaan turhautunut siihen, mikseivät ihmiset suostu näkemään asioiden oikeaa laitaa. Miksi viitataan kintaalla eläinten katoamiseen, mystisiin sairastumisiin, meren saastumiseen, saarten mereen vajoamisiin, otsonikatoon, ilmastonmuutokseen, ydinaseisiin, sotiin…

Tosin pohdin tätä ebolaakin tässä, aikani kuluksi. Afrikka, missä syntyvyys on hurjaa, luonto ei voi tarjota sille ihmismäärälle ravintoa saati eväitä elämiseen, ehkäisyä ei ole saatavilla tai sitä ei haluta, ei ole terveydenhuoltoa, on nälänhätää, puute ravinnosta /vedestä, no kaikesta. Sinne iskee ebola. Sairaus jota ei voida pysäyttää. Joka niittää ihmisiä kuin heinää. Sinne iskee luonto. Ebolan muodossa, joka iskee takaisin ihmiskuntaan, hillitsee ja säätelee meidän ylikansoittumista. Miettikää hetki, tsunamit, tulivuoren purkaukset, hirmumyrskyt/tulvat/sateet, maasto/metsäpalot, tajuttomat helteet, ja kaikesta niistä lopputuloksena on kuolleita. Enemmän tai vähemmän. Koska ihminen ei pysty, osaa saati halua rajoittaa omaa ahneuttaan, sen tekee kyllä luonto. Vaikka ihminen yrittää tuhota maapallon, se iskee takaisin, tavalla tai toisella ja ennemmin tai myöhemmin. 

En ole mikään 1 lapsen politiikan kannattaja, hittolainen minäkin haluan lapsia ja useamman. Mutta en halua asettua mihinkään lähiöön, kaupungin lähelle, missä on kaukolämpö ja katuvalot. Haluan maalle. Mutta mielenkiintoista oli lukea ELY keskuksen perustelu, miksei saareen saa vakituista asuntoa, ei ole tarpeeksi lähellä muuta asutusta. Tervetuloa meidän omien lakien, asetusten ja säädösten perusteella autioittamaan Suomi kehä III ulkopuolelta. Me olemme liian tottuneet poliisiin, palokuntaan, koulukyyteihin, lansseihin, u name it. Me vaadimme, että joka perkeleen syrjätielle pitää tulla poliisi/palokunta/lanssi 5 minuutissa kun meillä on hätä. Asuinpaikan valintakysymys sanon minä. Jos eläkeläinen haluaa vanhoilla päivillä muuttaa kesämökkinsä vakituiseksi asunnokseen huolimatta siitä, että sinne ei sitten ihan oikeasti tule lanssi kun ehkä tunnissa tai kahdessa, muusta puhumattakaan ja hän tietää sen riskin, niin antaisi hänen tehdä niin. Itsekin mielellän asuisin saaressa josta on lossiyhteys, lähellä luontoa ja sen antimia. Mutta kun me halutaan, että lapset haetaan kotiovelta taksilla 2km matkan päähän kouluun ja ihmetellään miksi ne lihoaa, miettien aikaa kun kouluun mentiin ympäri vuoden miten taidettiin, hiihtäen, pyöräillen, kävellen, matkat olivat 5km ylöspäin. Jos silloin lapset jaksoivat, ne jaksavat tänäkin päivänä, se on vanhempien korvien väissä se jaksamattomuus, ei lasten kunnossa. Joten tuskin, koskaan, voin muuttaa lossilliseen saareen perheellisenä, sillä eihän minun lapset nyt voi sieltä kouluun päästä kun ei sinne tule koulutaksia. Koska ELY keskus – joka noudattaa ylemmältä taholta tulevaa käskyä, ilmoittaa näin.

Asiasta kevyempään, luonnon antimiin. Kävin poimimassa puolukoita talven varalle. Pakkasessa on jo luumusosetta, omenasosetta, pensaspapuja, raparperia, mustikoita vajaa 10l, metsämansikoita ja sieniä olen poiminut mummolle säilöttäväksi, koska en itse tunnista tarpeeksi hyvin sieniä. Kanttarelleja löysin, puolukoita vain nimeksi. Jostain metsistä pitäisi se 9l käydä keräämässä talvea varten. Ensimmäiset yöpakkaset olivat viimeyönä, nyt puolukat ovat maukkaimmillaan. Kanttarelleista tein juureslaatikkoa, en oikein osaa syödä kuin etikkaan säilöttyjä sieniä, mutta yritän opetella. Kalastuksen suhteen tämä kesä meni no lokeille, ongella en käynyt kai kun 1-2 kertaa. Vielä Saimaa olisi auki joten sikäli mikään ei kyllä estä kalastamasta yhä.