Vapaaehtoistoimintaa

Olen aina ollut todella huono vapaaehtoistyöntekijä. Joskus ollut talkoohommissa koiranäyttelyssä, tai taloyhtiön yhteisissä talkoissa. En ole kokenut kovin omaksi jutuksi.

Nyt luulen, että selvisi myös syy. Motivaatio ei ole ollut riittävä, tai tarjolla oleva vapaaehtoistoiminta. Nyt nimittäin on.

Ensin hain imetystuen peruskurssille, jonka tavoite on siis valmistaa kurssilaiset imetystukiäideiksi. Tiesin, että rahallisesti on tiukkaa ja ajallisesti myös, mutta luotin korkeampaan johdatukseen. Herran haltuun, jos näin on tarkoitettu tapahtuvan, tapahtuu. Ja tapahtui, minut hyväksyttiin kurssille.

Sitten pohdin seurakuntavaaleihin ehdolle lähtemistä, kävin kuuntelemassa ensimmäisen infon ja pistin nimen paperiin. Herran haltuun tämäkin asia.

Kumpikin on tavallaan kovin mielipiteitä jakava asia. Sekä kirkon toiminta ja toiminnot, kuten imetyskin. On voimakasta vastakkain asettelua ja ennakkoluuloja. Mielipiteitä, paljon oikeaa ja paljon väärää tietoa. Kumpikin herättää tunteita ja todella voimakkaita sellaisia.

Seurakuntavaalit olivat looginen valinta tässä kohden. Opiskelen kirkon alaa, "käytän" seurakunnan tarjomia palveluja eli käymme perhekerhossa. Olen kiinnostunut siitä mihin suuntaan kirkkolaiva kääntyy, muuttuvassa maailmassa. Kahdesta eri näkökulmasta, työntekijänä ja seurakuntalaisena. Harmillisesti moni itsensä tapakristityksi mieltävä ei ota kantaa, tai ole kiinnostunut seurakunnan toiminnasta. Tämä on ymmärrettävää siksi, että seurakunta tarjoaa kovin vähän mitään nuorille aikuisille joilla ei ole lapsia. Isosikä on jo ohi, vielä ei ole tarvetta ekavauva- tai perhekerhoille. Monessa seurakunnassa on esim miesten tai naisten saunailtoja rantasaunalla tms, mutta valitettavan usein sielläkin osallistujien keski-ikä lähentelee +60. Toivoisinkin, että seurakuntalaisilta saisi suoraan palautetta millaista toimintaa he toivoisivat kirkon tarjoavan. Ja toivon osaltani voivani olla tekemässä muutosta nuorena vaikuttajana jos läpi pääsen.

Sitten tukiäitiys. Asia joka tuli minulle oman imetyksen myötä, ja ystävien epäonnistuneiden imetysten myötä äärettömän tärkeäksi. Olen aivan fiiliksissä kahden kurssipäivän jälkeen ja pursuan ideoita. Onneksi tukiäitiys on monipuolinen kenttä, jota voi toteuttaa todella monella eri tavalla. Muutama ajatus minulle on jo virinnyt, mutta kurssi ensin loppuun ja sitten katsotaan mihin rahkeet riittävät. Eniten toivoisin voivani vaikuttaa ihmisten asenteisiin. Ettei imetystä nähtäisi suorituksena, vaan osana elämää. Jossa on onnistumisia, vaikeita hetkiä, iloa ja surua. Kuten elämässäkin. Että äidit luottaisivat itseensä ja olisivat itselleen armollisia. Ja se, ettei korvike ja imetys olisi taisteluparit, vaan kaksi turvallista tapaa ruokkia vauva. Imetys on ensisijainen, mutta se ei mittaa kenekään äitiyttä jos imetys ei syystä tai toisesta onnistu, ja vauva kasvaa korvikkeella. Harmittavan monen asenne imetykseen on jo lähdöstä negatiivinen ja täynnä haastavia mielikuvia, joka heikentää siinä onnistumisen mahdollisuuksia. Ja se, että meidän kulttuurissa tutit ja pullot nähdään erottamattomasti vauva-arkeen kuuluvaksi, kun niiden ei sitä tarvitse olla.

Mutta näillä ajatuksilla täällä mennään. Koulutehtäviä on hurjasti, kaksi viimeistä kurssia tehtävineen ja tentteineen ovat menossa. Viimeinen viikko harjoittelussa pyörähtää käyntiin ja senkin tiimoilta on järkyttävä määrä hommia. Vaalityötä pitäisi alkaa tekemään. Ja ehtiä hoitaa se tärkein kotona, eli äitiys.

<3

Olen herännyt ajattelemaan millaisena multitaskaajana ihmiset minut ovat tottuneet näkemään, ja usein näkevät. Olen kuitenkin prosessin myötä ymmärtänyt, että en haluaisi ihmisten näkevän ja arvottavan minua toimintani kautta, sillä sen kuvan myötä minusta jää niin paljon todellista minää näkemättä. Yhdenlainen henkinen kasvu ja prosessi on siis käynnissä ja avartanut omaa ajatusmaailmaa hyvin paljon.

Näin? Ei näin?

Ja tärkeintä unohtamatta, meillä ei asu enää vauvaa, vaan taapero. Pikku apuna täytti vuoden. Kamalan haikea olo, sillä prosessoin kovin vuoden takaista pikkuvauva-aikaa. Samalla seuraan ylpeänä pienen ihmisen kasvua ja kehitystä, ja paikkailen lapsettomuuden arpia yhä teipillä.

Synttärihai! 

Puuhataapero <3