Uskon - asiaa avioliitosta

Minut on kastettu luterilaiseen uskoon. Uskonto ei ole kotonani näkynyt juuri koskaan, muistan hämärästi äitini kanssa puhuneeni uskonnosta kai kouluun liittyen ala-aste ikäisenä, ja äitini on tuonut oman näkökantansa, en usko, tuputtamatta ilmi.
Mummini uskoi, hän opetti minulle jo pienenä iltarukouksen joka on joka iltainen rutiinini yhä. En ole uskontoani voimakkaasti tuonut koskaan esille, ystävieni, perheen tms. sidosryhmien kesken. Rippileiri oli lähinnä jotain muuta kuin uskonnollinen tapahtuma, silloin teini-iässä.

Uskonto ei ole ollut iso osa elämääni näkyvällä tai tiedostavalla tavalla läpi elämän. Se on ollut hiljaa mukana kulkeva, tiedostamaton voimavara viimevuosiin asti. Olen pohtinut ja pohjustanut omaa uskoani ja omia näkemyksiäni viimeisten 5 vuoden aikana enemmän. Viimeisen vuoden aikana olen kasvanut uskossani ja itse henkisesti, tehnyt matkoja sisimpääni ja kyseenalaistanut eri tavoilla uskontoamme ja uskoani. Olen tutkinut muita uskoja, eritoten islamin uskoa, naisten asemaa, lukenut kaikkea mahdollista käteeni osuvaa kirjallisuutta, muista kuin luterilaisesta uskosta.

Antti Eskolan, vaikka en niinkuin kirkko opettaa oli voimakkaasti omaa näkemystäni peilaava kirja. Sain siitä todella paljon ja myös eräänlaista johdatusta kirjaa lukiessani. Ystäväni uskoon tulo kesällä kyseenalaisti omaa näkemystäni vs. hänen näkemyksensä.
Olen persoona joka kyseenalaistaa kaiken, mielestäni juuri mitään ei voi olla olemassa ilman syytä, kuten olen aiemminkin kirjoittanut.

En ole pohtinut uskontokunnan vaihtoa koskaan, vaikka en juurikaan tutki omaa uskontoani, luterilaisuutta. Olen erittäin kiinnostunut katolilaisuudesta, islamin uskosta ja juutalaisuudesta, heidän tavoista, tavasta uskoa ja näkemyksistään.
Minä myös kritisoin vahvasti omaa - ja muiden uskontojen tapoja. Minä en käy kirkossa, en lue raamattua. Käyn toki häissä, hautajaisissa, kastetilaisuuksissa, olen kummi ja pyrin kertomaan uskonnosta, minun tavasta uskoa kummipojalleni.

Suurinta harha-oppia on mielestäni uskonnon maallistaminen, monet islamin "uskoiset". Jotka islamin varjolla tekevät äärettömän julmia tekoja ja oikeuttavat ne Allahin nimissä. Siitä saisin kokonaan toisen blogitekstin ja en aio tässä siihen puuttua tämän enempää.

Uskominen ei vaadi joka sunnuntaista kirkossa käymistä. Sanan julistamista, peittäviä vaatteita, paastoamista, alkoholista, nautinnoista (suklaaleivokset :P ) luopumista... No ajatukseni harhailee, pahoittelut.
Jos ihminen uskoo hän ei tarvitse siihen maallista välikappaletta. Minulla on yhteys Jumalaan, vaikka en ole raamattua avannut rippileirin jälkeen. Vaikka en ole kirkossa käynyt aiemmin mainittuja tilaisuuksia lukuunottamatta. Jumala ei ole pappi, puiset tai kiviset kirkon seinät, Hän on kaikkialla, ja kaikki. Se joka häneen uskoo, uskoo puhtaasta sydämestä, ei teoilla. Jos oma usko edellyttää tekoja niin toki, jokainen voi oman uskonsa puitteissa käydä kirkossa, paastota, evankelioida, mutta se ei takaa puhdasta, sydämestä lähtevää uskomista.

Minä (ja tapani uskoa) joka uskon Jumalaan, uskon Häneen vankasti, horjumattomasti, luotan Hänen arvostelukykyynsä, suunnitelmaan jota en itse näe tai ymmärrä. Rukoilen ja elän Hänen tahdossaan. Minä en koe uskoni muuttuvan millään tavalla jos kävisin kirkossa tai lukisin raamattua. Ne ovat välikappaleita uskonnossa, eivät itse usko. Kuten kirja jota luin, elävä usko ei uskonto. Jotka lopulta minun silmissäni ovat kaksi eri asiaa.
Minulla on risti kaulassa, ehkä näkyvin merkki uskostani. Rukoilen joka ilta ja toisinaan myös muina aikoina. Kun on asiat hyvin, kiitän ja apua tarvitessani pyydän. En tuomitse ihmisten tapoja uskoa, vaan en hyväksy ihmisiä jotka tuomitsevat toisella tavalla uskovat "huonommiksi" uskovaisiksi.

Kuulun kirkkoon enkä ole koskaan siitä aikonut erota, vaikka monet niin tekevät. Kirkot ovat minulle myös arkkitehtuurillisesti, ja meidän kulttuurille, merkittävä asia, kuten Pappien, lähetystyöntekijöiden, ulkomaan avun jne. työkin. Minä voin mielelläni maksaa kirkollisveroa ja pitää Suomen kirkot toimivina, kauniina ja kaikkien meidän käytettävissä olevina.

Eniten usko vaikuttaa omassa elämässäni arvoina. Vaikka en lue raamattua, siellä on olennaisia asioita joita arvostan ja kunnioitan. Siinä on myös yksi epäkohta, että raamatun pitäisi olla Jumalan sana. Jonka ihminen on koonnut. Vaikka kaikki raamatun kadonneet kappaleet, julkaisemattomat evankeliumit jne. olisivat vain salaliittoteorioita, skeptikko minussa ei luota painettuun sanaan, on niitä korruptoituneita pappeja aivan varmasti (voinut) ollut silloin kun raamattu on koottu. Siksi minä uskon Jumalaan, en raamattuun. Kirjaimellisena teoksena.

Mutta asiaan. Minä en usko avioeroon. Kertakäyttöisessä maailmassa jossa pariskunta alkaa tapailla/seurustella, muuttaa yhteen, saa lapsen, menee naimisiin, elää yhdessä ja eroaa 5-6v. tarinan alkamisesta, on kertakäyttöisyyden makua. Ei olla valmiita sitoutumaan yhtään mihinkään eikä yhtään keneenkään. Vaihdetaan puolisoa kuin sukkaa ja lapsia tehdään samaa tahtia, minun, meidän, tuon. Vaihdetaan asuntoa, asuinpaikkakuntaa, työpaikkaa, kavereita, autoa, puhelinta, lemmikkejä... Mikään, ei mikään elämässä ole pysyvää. Mihinkään ei sitouduta ja mistään ei kanneta vastuuta.

Minun arvomaailmassa ei ole avioliittoa kertakäyttöisenä. Kun Jumalan kasvojen edessä pyydetään avioliitolle siunaus, lausutaan tahto ääneen, se on peruuttamatonta. Huonona vertauskuvana kuin itsemurha. Ei siitä enää sitten montusta kukaan takaisin palaa.
Vihkikaavassa on lause, kunnes kuolema teidät erottaa. Pala paperia, käräjäoikeuden päätös, halu muuttaa pois yhteisestä kodista, ei lopeta avioliittoa. Sitä ei voi mikään maallinen taho mitätöidä. Mikään maallinen taho. Monet tekevät/saavat lapsia ennen avioliittoa, ennen minullekin oli sama missä järjestyksessä ne tulevat, lapset ja avioliitto. Enää ei ole. Punnittuani omaa uskoani ja arvojani ymmärrän, että lapset syntyvät siunattuun suhteeseen, avioliittoon, parille joka on alttarilla luvannut asettaa toisen - perheen (johon kuuluvat ne syntymättömät lapset) kaiken edelle, rakastaa, kunnioittaa ja huolehtia. Katkaissut (kuvainnollisesti) siteet entiseen elämään, vanhempiin ja isovanhempiin, luodakseen perheen, yksikön, kaiken kestävän yksikön aviopuolison kanssa, jossa vanhemmat, isovanhemmat ja ystävät tulevat sijalla 2, tukena, turvana ja läheisinä, vaan eivät sen ydinperheen jäseninä, enää.

Nykyään, tässä kertakäyttö maailmassa ollaan valmiita tekemään lapsia tai menemään naimisiin, tai kihloihin tai ostamaan vaikka se talo. Mutta kaikkeen ei kuitenkaan olla valmiita. Saat lapsen muttet avioliittoa. Tai haluat naimisiin, muttet lapsia.
Avioliitto, se kaiken ydin, mihin mies ja nainen on luotu, on yksikkö joka kestää ja ottaa vastaan sen mitä Jumala heille suo. Lapsia, lapsettomuuden. Terveyden, sairastumisen, köyhyyden, lottovoiton. Ennen alttarille astumista se kaikki täytyy punnita, itse, omassa päässä. Olenko minä valmis elämään tuon, tulevan aviopuolisoni rinnalla niin kauan, kunnes toisen meistä on aika poistua maallisesta maailmasta? Valmis tukemaan, kunnioittamaan, haluamaan, rakastamaan tuota ihmistä, tässä suhteessa vaikka tulisi mitä eteen? Monta lasta, syöpä, läheisten menetyksiä? Tai lottovoitto, kaikkien unelmien toteutumien, yltäkylläisyys? Valmis elämään arkea, olemaan vankka kuin peruskallio jokaisessa hetkessä, tässä elämässä, ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla tätä perhettä varten?

Kuinkahan moni todella pohtii ja lupautuu tuohon koko elämäkseen? Pelkät tilastot vastaavat tähän, aniharva.
Itse miellän sen niin, että ihminen joka ei näe avioliittoa, sen vakavuutta ja sitoutumista samalla tavalla kuin minä, ei ole oikea kumppani rinnalleni. Mikään ei ole niin harmillista, kuin pariskunta joista toinen sanoo, että juu onhan miellä jo kolme lasta vaan mies ei koskaan halua naimisiin. Äidiksi ja lasten tekijäksi, kodin hengettäreksi nainen siis kelpaa vaan ei aviovaimoksi? Minun ymmärrys ei riitä nyt ja tuskin tulevaisuudessakaan moiseen "valikointiin". Tuollainen mies saisi minulta lähtöpassit jo heti kättelyssä.

Minä en myöskään hyväksy homoparien avioliittolain ehdotusta. Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Se sanotaan raamattussa ja on juuri näin yksinkertaista. Heille voidaan minun puolestani suoda täysin samat oikeudet kuin aviopareille, laillisesti vaan kirkko ei voi vihkiä homopareja avioliittoon, koska heille ei sellaista ole olemassa, ei raamatussa, ei Jumalan edessä. Minulla ei ole mitään homoja vastaan, uskoni ei kuitenkaan näe sitä edes hypoteettisena mahdollisuutena, että joku muu kuin mies ja nainen voitaisiin vihkiä avioliittoon.