Pohdintaa vanhemmuudesta

Hilla on nyt vähän päälle 6 viikkoa vanha. Toisaalta aika tuntuu käsittämättömän lyhyeltä, vasta 6 viikkoa on hän ollut konkreettisesti meidän arjessa mukana, toisaalta 6 viikkoon on mahtunut älyttömän paljon kaikkea tunteista uuden oppimiseen, lähinnä omalla kohdalla.

Isämies palasi töihin viime viikolla joten nyt pyöritämme päivisin arkea neidin kanssa kahdestaan. Nousemme aamulla samaan aikaan milloin mitenkin nukutun yön jälkeen. Pääsääntöisesti Hilla nukkuu ensimmäisen unipätkän 4h ja loppuyön 2h välein syöden, toisinaan jopa 1h välein. Yö tällä hetkellä kestää noin 11 tuntia, aiemmin se oli 9 tunnin luokkaa. Aamutoimien ja aamupalan jälkeen käydään vaunulenkki, koirat pääsee liikkumaan ja äiti myös, sitten Hilla jää vaunuihin nukkumaan. Onneksi päikkärit ovat yhä olleet 3-4h luokkaa. Sillä välin minä lämmitän taloa, syön itse ja juon aamukahvin. Tsekkaan tietokoneella kaikkea turhaa ja tarpeellista ja poden syyllisyyttä kun opparillekin pitäisi tehdä jotain.
Iltapäivät ja illat menevät niin vaihtelevasti, että niissä ei mitään selvää rytmiä ole. Sunnuntaina päästiin kahdestaan saunaan kun Hilla nukkui suosiolla hetken takkahuoneen sohvalla. Yleensä iltapäikkärit kun nukutaan sylissä - jos erehdyt neidin laskemaan sohvalle/kehtoon mihin vaan hän on tikkana hereillä sillä sekunilla kun syli katoaa.

Kahtena iltana ollaan palattu tissi-sänky nukutukseen. Otan Hillan viereen syömään ja alan lukea neidille iltasatua. Vähintään vartin saa lukea, että neiti rauhoittuu selvästi. Sitten alkaa nukkumattia vastaan taistelu jonka, onneksi, Hilla vielä ainakin häviää. Pahimmat iltaraivot ollaan siis vältetty ainakin kahtena viimeisenä iltana, samalla yöunille meno aikaistui lähes kahdella tunnilla.

Itse olen kuluneen viikon aikana alkanut hirveästi pohtia omaa vanhemmuutta ja minä-kuvaa. Yksinhuoltajan perheessä kasvaneena en ole koskaan kaivannut isää. Äiti-suhde ei ole ollut ihan normaali "pullantuoksuinen kotiäiti" vaan enemmän mutkia, tulta, tappuraa ja kipuilua. Nyt olen pohtinut miten tämä kaikki vaikuttaa omaan vanhemmuuteen ja millaisen vanhemman isän puuttuminen minusta muokkaa. Kun katson isämiestä joka palvoo maata tyttärensä jalkojen alla (noin kuvainnollisesti) huomaan sen tyhjän aukon jossain itsessäni josta puuttuu se vanhempien aukoton hyväksyntä ja rakkaus. En hetkeäkään usko, etteikö äitini olisi minusta ylpeä ja etten olisi hänelle äärettömän rakas ja tärkeä, mutta erilainen lapsuus näkyy eri tavalla nyt kun on itse äiti. Kun on tehnyt pitkän matkan itsensä kanssa ja itseensä kasvaakseen siksi ihmiseksi joka nyt olen, on vielä pidempi matka edessä. Matka jonka tavoitteena on kasvattaa tyttärestäni itsenäinen, tasapainoinen ja omilla jaloilla seisova ihminen, joka voi tuntea jokaisena päivänä, miten äiti ja isä ovat hänestä ylpeitä ja rakastavat ehdoitta, ilman epäilyksen häivää. Ja se vaatii lisää henkistä kasvamista itseltä, mutta sitä matkaa me kolme teemme osin yhdessä. Minä, Hilla ja isämies.

On myös äärettömän raskasta hetkittäin vastata vauvan tarpeisiin välittömästi omat tarpeet sivuuttaen, vaikka se usein tarkoittaa jonkin perustarpeen (vessa, syöminen tai juominen) sivuuttamista siksi, että neiti haluaa syliin ja vain syliin, mikään muu ei kelpaa. Sitä kuitenkin on äärettömän herkkä oman lapsen itkulle, kun tietää, että sen useimmiten saa loppumaan tekemällä jotain. Siksi omat tarpeet jättää mielellään toiseksi jotta pienellä olisi hyvä olla. Takaraivossa kuitenkin jyskyttää kokoajan se, että pitää pitää huolta omasta jaksamisesta ja eritoten ravinnosta, jotta maito riittää. Huomaan myös oman heikkouteni ennakoinnissa, stressaan etukäteen tilanteita jotka ovat oman mukavuusalueeni ulkopuolella kuten tällä hetkellä autoilu Hillan kanssa. Siellä jos itku tulee, en voi tehdä muuta kuin keskittyä ajamiseen ja puhua rauhoittavasti kuskin paikalta. Siinä yksi kasvun paikka, etukäteen stressaamisen lopettaminen tai ainakin vähentäminen, asioita joihin et voi vaikuttaa, toimitaan niiden mukaan sitten kun ne eteen tulevat.

En ole kokenut ahdistusta siitä miten kiinni Hillassa olen, mutta olen ymmärtänyt mistä ihmiset puhuvat kun puhutaan siitä miten paljon vauva sitoo. Hilla viihtyy hetkittäin sohvalla /lattialla hereillä ollessaan ja voin tehdä jotain kädet vapaana. Sitten tulee se hetki kun syli on ainoa paikka jossa hän haluaa olla ja niin voi mennä monta tuntia, joten mitä et voi tehdä yhdellä kädellä et tee ennenkuin isämies tulee olemaan Hillan kanssa. Kantoliinaa kokeiltiin viikonloppuna, hirveän hyvä keksintö! Miinuksena se, että tuoksun liian vahvasti maidolta joten Hilla oli kaulassani kiinni ja itkuraivo tuli kun ei päästy tissille. Isämiehen kanssa liinailu toimi paljon paremmin.

Tällaisia ajatelmia tämän viikon aluun jonka lopussa neidille tulee 7 viikkoa ikää. Haikeana tänä aamuna imetin Hillaa sängyssä ja tajusin, että hän on kasvanut jo niin paljon, että se pieni mytty joka onnellisena imi aamumaitoja kädet poskella, on motorisesti ohittanut jo tuon vaiheen, ja nyt on ihan erilaiset asennot. Sniif.