Mikä on sallittua?

Mikä on sallittua? Esikoisen äitinä kuulee usein, että kaikista tunteista on sallittua puhua ja tuntea. Silti kukaan ei kerro julkisesti pohtineensa voisiko vauvan tiputtaa vaikka ikkunasta kun se huutaa kolmatta tuntia putkeen. Tunteiden sanoitus vauvalle pitää aloittaa heti, jotta empatiakyky kehittyy. Osasit sitten sanoittaa omiakaan tunteitasi tai et. Vauvavuosi on täynnä muutosta vauvalle ja vanhemmalle. Yhdessä oppimista, iloa ja kasvua. Itkua, surua ja kiukkua. Epäonnistumista. Arjen läpi rämpimistä päivä toisensa perään. Vaiheita, huonosti nukuttuja öitä. Pohjatonta kiitollisuutta, oman epätäydellisyyden sietämistä. 

En tiedä onko osasyynä meidän kulttuuri vai länsimainen yhteiskunta yleisesti, mutta vanhemmuus ja eritoten äitiys on tai pitäisi olla suorittamista. Ulkopuoliset paineet sanoittavat mitä ja miten pitäisi olla. Usein etunenässä neuvolan vanhempi sukupolvi ja omat ”ei minunkaan maito riittänyt” sukulaiset. Tukemisen sijaan keskitytään arvostelemaan ja kohottelemaan kulmia. Sama miten teet, aina joku muu tekee ja osaa paremmin. Synnyttää, ruokkia tai nukuttaa.

Voisimmeko olla etulinjassa muodostamassa uudenlaista vanhemmuutta? Jossa vanhempi saa olla vittuuntunut, väsynyt. Yksin, eksynyt. Täydellinen kaiken epätäydellisyyden keskellä. Koska rakastaa, niin, että pakahtuu. Rakastaa, ja raivoaa rakkaudesta. Väsymyksestä. Kokee pohjatonta iloa ja onnea pienen ihmeen olemassaolosta, onnistumisen hetkistä. Katsoo nukkuvaa lasta ja saa tuntea synninpäästön, minä pärjään, minä osaan. Vaikka tänään suutuin, väsyin, sanoin pahasti. Tulee huominen jolloin voin yrittää uudelleen. Sillä minä yritän, joka päivä uudelleen. Kuten tuo tuhiseva pieni, maailmaa opetteleva ihmeenikin. Ja tietäisi, että samaan aikaan niin moni ihminen ymmärtää ja kokee samoin, ei arvostele tai tuomitse, taputtaa olalle ja sanoo ”sinä pärjäsit hyvin”.