Ensimmäisen epävarmuus, miten tuo pidetään elossa?

Eilen juteltiin ystävien kanssa kahvipöydässä ja keskustelussa nousi pintaan epävarmuus. Epävarmuus kun saat esikoisesi, osaatko olla äiti. Epävarmuus miten vauvaa hoidetaan, tai pidetään elossa. Esiin kumpusi ajatuksia siitä, kun ennen esikoista ei ollut kokemusta pienistä lapsista tai vauvoista.

Miten meillä? Minä, nyt vähän yli 3kk vanhan esikoiseni äiti päätin tarttua aiheeseen omasta näkökulmasta.

Luin lehdistä myös tästä aiheesta jo raskausaikana. Miten synnärillä opitut seuranta tavat jäävät kotonakin päälle. Epävarmuus lapsen riittävästä ravinnon saamisesta ja kaikesta muusta jäytää synnyttäneen äidin takaraivossa. Enhän minä osaa.

Hilla syntyi, kotiin päästiin vasta neljäntenä päivänä. Epävarmuus? Olin tässä sitten ehkä se poikkeus. Minusta oli selvää, että minä osaan hoitaa oman lapseni. Jos en minä, niin kuka muu sitten? Minun lapsenihan se on, sama pieni nyytti joka vasta muksi kylkiluitani napakasti. Kolmantena yönä sairaalassa imetin Hillan aika tarkkaan puolen yön aikaan. Klo 5 yökätilö sohii lampulla silmiini ja katsoo imetyslistaa "onko tämä vauva syönyt viimeksi 00?" On, minä vastaan. "Herätä se syömään, siitä on 5 tuntia. Soita kelloa jos ei onnistu" ja hän poistui. Ähäkutti. Enpä herättänyt. Toki, kaikki vauvat eivät herää itse syömään ja heitä pitää herätellä. Minä luotin vauvaani, terve lapsi ei itseään nälkään tapa. Eikä Hillakaan. Hän heräsi 05:30, ja 06:30 tunnin taistelun jälkeen sain hänet tissille. Söi ahnaasti ja jatkoi unia. Sama lapsi on hengissä yhä ja nukkuu vaunuissa päiväuniaan parhaillaan.

Maailman turvallisin paikka <3

Epävarmuutta oli kotiin lähdön hetkellä. Että onko turvavyöt riittävän tiukalla ja pysyykö tuo pienenpieni nyytti kaukalossa hengissä. Näytti niin pieneltä siinä isossa turvakaukalossaan kun sairaalasta lähdettiin. Kotona jatkoin samalla mentaliteetilla kuin sairaalassa. Vauva viereen, jokaiseen inahdukseen tissiä. Jos se ei auta, vaipanvaihto ja syliä ja taas tissiä. Juuri mitään muuta ei vastasyntynyt kaipaa.

Yksi syy minkä takia olen ehdottomasti kääntynyt perhepedin puolestapuhujaksi on juuri äidin stressitason laskeminen. Nälkäviesteistä puhuttiin imetyksen tuen sivuilla ja perhevalmennuksissa. Epäilin, että tuskin tunnistan nälkäviestejä (ainakaan riittävän nopeasti) jos lapsi nukkuu omassa sängyssään kaukana minusta. Jos hän on iholla, turvallisesti äidin kainalon ja polvien välissä, herään kun hän herää. Voin vastata vauvan nälkäviestiin välittömästi, en viiveellä (äiti herää, mitä tapahtuu, ai vauva, nosta se omasta sängystä, hae imetysasento...) vrt. minä havahdun, vauvalla nälkä, tissi ääntä kohti ja ruoka tulee. Minä nukuin (ja nukun yhä) levollisesti kun pystyin luottamaan, että vauva herää kotonakin syömään ja saa riittävästi maitoa. Oma uni oli syvää (ja on yhä) kun tiedän kokoajan missä vauva on ja onko hänellä kaikki hyvin. Hilla on nyt kasvettuaan vähän alkanut kokeilla olemmeko "tallella". Isämies kun kömpii sänkyyn, hän kokeilee kädellä isämiestä ja jatkaa unia. Samaa tekee aamuisin minulle isämiehen lähdettyä töihin.

Äiti nousi aamutoimille, Hilla jäi jatkamaan kauneusuniaan

Myös evoluution kannalta on epänormaalia, että äiti nukuttaisi vastasyntyneensä jossain muualla kuin iholla, sillä silloin lapsi olisi altiina vaaroille/pedoille u name it. Mutta se on länsimaisen hyvinvoinnin sivutuote, vauva joka synnäriltä päästyä siirretään kotona omaan pinnasänkyyn, kauas häiritsemästä äidin unta ja toki toivotaan, että nukkuu koko yön. Netti on puolillaan ohjeita "näin saat vastasyntyneen nukkumaan läpi yön" - vastasyntyneen ja pienen vauvan yö käsittää noin 3-5 tuntia. Aikuisen koko yö 8-10 tuntia. Puhutaan täysin eri asioista.

Isämies tiesi alusta asti, että sängyssä on myös kolmas henkilö. Alussa ensimmäiset viikot nukutin Hillan minun ja seinän välissä. Sitten ilmotin miehelle, että nyt käännettiin kylkeä, Hilla on meidän välissä, isämies avasi silmät, katsoi missä vauva on, otti vähän pakkia omalle puolelle ja jatkoi unia. Eikä kertaakaan ole ollut lähelläkään kääntyä Hillan päälle tai muutenkaan aiheuttanut "vaaratilanteita". Kun molemmat tietää missä vauva on, niin alitajuisesti isäkin varoo vauvaa ja minä yhä suojaan Hillaa. Jos isämies myyssää peiton kanssa, havahdun katsomaan missä hän on ja miten peitto on Hillaan nähden. Kyllä, Hilla nukkuu ihan saman peiton alla kuin me isämiehen kanssa. Nykyään en herätä isämiestä vaikka Hilla siirtyy meidän väliin, hän tietää, että syötän vuoroperään kummankin rinnan. Toisina öinä isämies itse havahtuu tarkistamaan onko Hillalla kaikki kunnossa, jatkaen sitten unia.
Ja tämä siis oma kokemukseni ja toimii meillä. Mikä toimii meillä, ei tietenkään tarkoita, että toimii kaikilla.

Summa summarum, pohdin miksi äidit ovat niin epävarmoja itsestään? Mikä sen aiheuttaa, ettei luoteta, että se vastasyntynyt saadaan pidettyä elossa ja ruokittua? Miksi omaa äitiyttä epäillään niin voimakkaasti jo alkutaipaleella? Miksi ajatellaan, ettei osata? Ihmiset ovat kuitenkin synnyttäneet vuosituhansia ja eläneet paljon alkeellisemmin kuin nykyään.

Jouluapuna <3

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Jouluviikko, pukkia, ja tonttuja odotellessa. Luottakaa äidit itseenne,  te osaatte! <3