Lapsettomuus, perhepeti, huono-äiti fiilis

Perjantai. Jouluaattoon kaksi yötä. Radio on hiljaa, vauvakin on hiljaa vaunuissa. Ulkona on lunta, jouluverhot ikkunoissa, kuusi sulamassa. Joulufiilis katossa? Ei laisinkaan.

Pieni joulutonttu <3

Aamulenkillä pohdin taas yhteiskunnan näkemyksiä perhepetiin ja imetykseen. Yksi syy oman imetyksen tärkeyteen nousee lapsettomuudesta. 8 vuotta kun katsoit muiden menevän ohi oikealta ja vasemmalta, koit kehosi epäonnistuneen siinä yhdessä ainoassa asiassa, eli raskautumisessa. Kuuntelit lääkäreitä "ei ole mitään syytä miksi et raskaaksi tulisi" ja "kaikki on oikein mallikkaasti" ja kissanviikset tikut loistivat yhtä viivaa vuosi toisensa perään. Nyt on jokin asia jonka kehoni osaa, tekee kuten luonto on suunnitellut, eli maidontuotanto ja imetys. Se on luultavasti minun oma pieni terapeuttinen paranemisprosessi, mahdollisuus parantaa lapsettomuuden haavoja ja prosessoida omia ajatuksia kehoni onnistumisen ja epäonnistumisen suhteen.

Perhepedistä olenkin paasannut kerran jos toisenkin. Tänään oli ihana huomata miten eräät Imetyksen tuki-ryhmän jäsenet olivat pukeneeet omat ajatukseni sanoiksi:

Jos nukut perhepedissä ja valitat väsymystä/selkä/niska mitä vaan kipuja ratkaisu on aina sama: lapsi pois sängystä ja omaan sänkyyn nukkumaan.

Ikäänkuin mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi olemassakaan. Saati että, äidit joiden lapset nukkuvat pinnasängyssä, eivät koskaan kärsisi unettomuudesta tai huonosti nukutuista öistä. Toinen komentoija oli kirjoittanut ajatuksen siitä, että ehkä tämä heijastaa "suomalaista tunnekylmää" kasvatusperinnettä jossa läheisyyttä ikäänkuin pelätään ja lapsi pyritään synnäriltä kotiutuessa jo työntämään mahdollisimman kauas, ettei siitä ole vanhemmille vaivaa liikaa, saati että se olisi hellyyttä tai läheisyyttä vailla.

Itse valitin omalle äidilleni juurikin selkäkipuja tällä viikolla. Hilla kun on kasvanut, pää myöskin, suu on eri kohdassa kuin aiemmin on imetys kyljellään haastavampaa kuin ihan alussa. Joudun "työntämään" itseäni lasta kohti, että imuote on optimaalinen. Varsinkin, jos neiti on yhtään kärttyisällä tuulella. Ja siihen se nukahtaa hyvinä iltoina. Laskee irti rinnasta 1-2h päästä. Sama se miten kovin lonkat, selkä tai niskat jumiutuu, jos Hillalla on hyvä niin mikä minä olen sitä rajoittamaan. Tällä en todellakaan kiillota omaa sädekehääni, vaan tiedostan sen, että me kaikki tässä talossa saamme paremmat unet jos Hilla saa nukkua kuten hän kokee turvalliseksi = tissi suussa, kunnes vaipuu riittävän syvään uneen ja irroittaa otteensa itse. No äitini ratkaisu minun kipuihini oli juuri tämä, lapsi pinnasänkyyn, minunkin pitää saada nukkua. Sanoinko, että en nuku? En. Olen myös sanonut useasti, että nukun paremmin, kun lapsi on kainalossa ja olen kokoajan "kartalla" Hillan unesta ja olemisesta. Kokisin stressaavaksi ajatuksen, että Hilla on jossain muualla kuin kosketusmatkan päässä. No silti ratkaisu on äitini mielestä sama, tissi pois ja lapsi omaan sänkyyn nukkumaan. Myös anoppi on ilmaissut hienotunteisesti, että ei koskaan uskaltaisi nukkua vauva samassa sängyssä.

Joskus väsy iskee jo sohvalla 

Huono äiti fiiliksiä on. Mietin miten äärimmäisen typerää on raivostua omalle lapselle. Joka on ruhtinaalliset 3kk vanha. Kuten eilen. Nukahtamisen jälkeen jokin hänet herätti, uni keskeytyi, nukahtaminen ei onnistunut ja iltaraivarit olivat valmiit. Pari tuntia huutoa kunnes huusin miehen ottamaan lapsen, omat hermot eivät enää riittäneet. Tekisi mieli hyppiä tasajalkaa ja karjua että mikä hiisi nyt nukutaan, keskellä yötä mokoma mökyäjä. Eihän Hilla tahallaan huuda, jokin on huonosti. Pieru hukassa, ien kipeä kun hammasta pukkaa tai nukkumatti hukassa. Silti, omille tunteille ei mitään mahda. Tänään aamulenkin jälkeen sama juttu. Vaunut parkkiin, itkuhälytin päälle, vauva unessa. Vaan eipä ollut 5min myöhemmin. Seuraavat 30min hyyssäsin vaunuja edestakaisin ulkona, selasin puhelimella nettiä ja savu nousi korvista "on sen nyt hele kun ei voi nukkua vaikka väsyttää!". Ongelman tunnistan mistä se oma raivo johtuu. Se maaginen käsikirjoitus. Olin illalla väsynyt ja ajattelin pääseväni nukkumaan ajoissa. En päässyt. Aamulenkin jälkeen ajattelin laittavani pyykit, lukevani lehden ja juovani kupin kahvia kun Hilla nukkuu. Ähäkutti.
Sellaisina päivinä kun en odota mitään, en ajoissa nukkumaan käymistä, tai en suunnittele mitään tekemistä lenkin jälkeen - en hermostu vaikka Hilla ei nuku. Vielä kun oppisin sen, etten käsikirjoita meidän päivää. Toisaalta meistä kukaan ei ole täydellinen. Tämä on oma akilleen kantapääni, oma epätäydellisyyteni joka minun täytyy oppia sietämään.

Joulufiilistä ei ole. Harmittaa kun hermostun Hillalle vaikka en sitä lapseen pura, mutta kyllä Hilla sen aistii. Iltaisin eritoten. Sekös riemastuttaa, itseä ja lasta.

Joku bloggaaja kirjoitti siitä, miten aikuiseksi kasvettua jouluista hävisi magia, joka löytyi kun oma lapsi syntyi ja hänelle pääsi tekemään joulua. Minä koen, että itsellä kävi vähän päinvastoin. Olen rakastanut joulun laittamista, puuhaamista ja kaikkea siihen liittyvää aikuisena eritoten. Tehnyt siitä omannäköisen juhlan, omilla traditioilla. Käyttänyt aikaa ja tunteja sen valmisteluun. Päällisinpuolin meillä on kaikki joulua varten valmiina, silti koen, että tänä vuonna en ole voinut tehdä sitä kaikkea joka tekee joulustani joulun. Ehkä suorittaminen on jäänyt liian vähälle ja koen epäonnistumista, tai sitten äiti on vain vähän väsynyt. Meillä on lahjat, kuusi, sukulaiset tulossa syömään, kinkku varattuna kaupassa. Siivottu, verhot, valot ja koristeet. Ehkä minä annan itselleni omaa aikaa ja vedän henkeä, kenties joulumieli löytää vielä minutkin.

Rauhaisaa ja lumista joulua jokaiselle blogini lukijalle <3