Vaativa vauva vai ei?

Joka toinen päivä minulla on tunne, että Hilla on kohtalaisen suuritarpeinen vauva. Joka toinen päivä taas tuntuu siltä, että ollaan kuitenkin päästy todella helpolla. Ensinnäkin, Hilla nukkuu yöt. On ollut ongelmia illalla nukuttamisessa ja nukutus on jatkunut lähemmäs 02 yöllä. Sitten kun Hilla nukkuu; ei meillä tarvitse kävellä ympäri asuntoa vauva sylissä, sillä sitten se myös nukkuu. Ehkä ähisee, tekee pierujumppaa. Saattaa havahtua hereille ja jokeltaa tovin, mutta ei vaadi aikuisen seuraa tai huomiota. Monet vauvat eivät nuku öisin, hyvä jos ollenkaan.

Kuva-aineistoa, Hilla nukkui myös kerran sohvalla

Eilen oli taas kohtalaisen paska mutsi fiilis ja tää-ei-rauhoitu-ikinä-tunne. Aamulla herättiin 07 ja tunnin tein vielä töitä, että sain Hillan nukkumaan vähän pidempään. 8:30 nousi Hilla ylös. Vaunuissa nukkui lenkin ajan eli 45min. Sitten loppupäivä silmien hieromista, haukottelua, sylissä tai tulassa olemista - tai tissillä. Nukkuminen siis onnistuu vain sylissä tai tulassa ja liikkua pitää kokoajan. Ei onnistu sohvalla istuminen ehei. Kävele, hytkytä, heijaa, mitä tahansa kunhan liike jatkuu alvarinsa. Tissille nukahtaa hyvällä tuurilla, vaan havahtuu jos liikut itse pois viereltä. Isämiehellä oli lenkkitreffit illalle sovittuna joten käytännössä oltiin kahden koko päivä. Käveltiin asuntoa ympäri silloin kun ei ollut pyykkejä tai tiskejä laitettavaksi. Ratkiriemukasta, askelmittari olisi tuollaisina päivinä kova sana! Mummoni vitsaili, että mitäs on äiti niin liikkuvaa sorttia, että vauva on jo kohdussa tottunut rytmiin.

Päikkärit. Iskän sylissä.

Illalla nukahtaminen onnistui ilman itkua. Ensimmäistä kertaa viikkoihin. Yöllä syötiin vain 4 kertaa. Aamulla nukahti vaunuihin - ilman itkua. Tulee taas sellainen olo, että niin. Turhasta valitan. Eilen oli vain huonompi päivä. Kuitenkin tosiasia on se, että suurin osa ajasta menee niin, että Hilla on sylissä tai tissillä. Jos illalla nukutan päikkäreille - se tapahtuu sylissä, tulassa tai tissille. Kunnes tulee aika mennä yöunille - tissiä vaaditaan taas. Itse imetys tai maitobaarina olo ei ahdista, vaan ensimmäistä kertaa ymmärrän sen, kun joku vaatii sinulta kokoajan jotain. Ehdottomasti on hyviä hetkiä, kun Hilla jaksaa kiinnostua leluista/koirista/ympäristöstä ja viihtyy sohvalla tai lattialla. Ne hetket kestävät max 20min kerralla joten suhteellisen lyhyestä ajasta on kyse siinäkin.

Perhepotretti

Luin eilen hesarin jutun Irene Naakan ilmestyvästä kirjasta (jonka laitoin samantien varaukseen meidän kirjastosta!) ja se herätti kyllä ajatuksia. Paljonkin. Tässä linkki juttuun.
Toisaalta saan kiinni Irenen ajatuksesta. Olen itse yhä minä vaikka olenkin äiti, minun omat tarpeet, halut (neulominen, lukeminen, some, hetki kun kukaan ei tarvitsisi minua kiitos!) on yhä olemassa. Toisaalta vahvasti tulee mieleen se, että itsekeskeisyys ja tietynlainen itsekkyys on nykyajan suurin syy äitien pahoinvointiin ja syntyvyyden laskuun. Kun on mielikuva äitiydestä, ajasta vauvan kanssa kotona. Ja sitten puuttuu tukiverkostot läheltä. Vauva syntyy ja mielikuvat romuttuu, arki tulee vastaan, mies on 40-50 tuntia viikossa poissa kotoa, mihinkään ei vielä tule vauvan kanssa lähdettyä, iskee se arjen raadollisuus todenteolla nuppiin. Ehkä liikaa lähdetään siitä ajatuksesta, että mies hoitaa sitten sen ja tämän, ja äiti saa omaa aikaa. Vaan se kun ei toteudukkaan, niin hupshei.

Ajatusmaailman kuitenkin pitäisi mielestäni mennä vauva ja vauvan tarpeet. Sitten perhe ja perheen yhteinen aika, kolmantena vasta se äidin ja isän oma aika. Joka on siis viikkotasolla ihan huomattavan paljon vähemmän kuin ennen vauvaa.

Toisaalta media suoltaa meille "paskaa", miten arki on rankkaa. Kukaan ei nuku. Some on puolillaan arjen helvettiä ruotivia kirjoituksia ja suoraa tekstiä seksittömyydestä, huonosti nukutuista öistä, vaipparallista sun muusta. Negatiivisuus on päivän sana. Missään ei kerrota sitä, että jokaisen huonosti nukutun yön jälkeen koittaa myös se yö kun vauva nukkuukin 6 tuntia putkeen. Jos ei tällä viikolla, ehkä seuraavalla, tai sitä seuraavalla. Miten rakkaus omaan lapseen on kuitenkin sen kaiken vaivan arvoista, ne hymyt ja kiintymys jota pieni ihmistaimi osoittaa vanhemmalleen. Jonka rakkaus on aukotonta ja ehdotonta kaikessa vaativuudessaan.

Summa summarum, kolikolla on kaksi puolta. Vauva-arki on rankkaa. Samalla se on antoisaa, uskomattoman ainutlaatuista aikaa oman lapsen kanssa. Hetkeäkään en vaihtaisi pois. En niitä itkuja, kanniskeluja tai kitinöitä. Miksi? Koska ne kasvattavat myös minua äitinä, vanhempana ja ihmisenä. Ne osoittavat, että minä olen ihminen. Ärsyyntyvä, heikko, turhautuva, täysin normaali ihminen tunteideni kanssa. Omalle lapselleni täydellinen kaikkine heikkoukseni. Vanhemmuus on kuitenkin matka jonka me teemme yhdessä vauvan kanssa, emme suorittaen omassa päässämme olevaa käsikirjoitusta vanhempina.