Viikko siitä kun sain tietää olevani raskaana. Hemmetin pitkä viikko. Jokainen päivä on tuntunut noin viikon mittaiselta. 3 ensimmäistä päivää meni epäuskon ja onnen vallassa, tuntui, että kokoajan oli hirveän liikuttunut olo, meille vauva.
Sitten töihin. Onpahan jotain muuta ajateltavaa 8h päivässä. Tai niin sitä kuvitteli. Kummasti voi työpäivänkin käyttää työn ohessa kokoajan oman kehonsa pohtimiseen. On tuntunut siltä, että aika ei todellakaan kulu mihinkään. Tekisi mieli kääntää kalenteri suoraan maaliskuun alkuun jolloin oltaisiin turvallisemmilla viikoilla. Vaikka täysin turvallisia viikkoja tuskin raskaudessa onkaan.
Joten nyt on sitten pelko. Uskomatonta miten voi niin moni asia pelottaa. Tieto lisää ehdottomasti tuskaa, kun tietää todennäköisyydet kaikelle mahdolliselle mikä voi mennä pieleen (tuulimuna, kohdun ulkoinen, spontaani km...) Olen rukoillut mielenrauhaa ja voimia näihin viikkoihin. Pelko on vahvasti läsnä, sillä vastoin kaikkia omia tuntemuksia ja odotuksia me onnistuimme luomusti. Joten voiko muka käydä niin, että kaikki menee hyvin, myös seuraavat 9kk, voiko?
Raskausoireita, on. Rinnat eivät luojan kiitos ole enää niin kipeät, ainoastaan jos niihin koskee. Etova olo tuli viikon puolivälin tienoilla kaveriksi ja on yhä. Jos ehtii tulla nälkä, iskee etova olo eikä halua syödä mitään. Mutta kun pitäisi. Ja nälkähän on noin 95% valveillaoloajasta. Kaikki haisee, lähinnä pahalle. Sohva. Jääkaappi. Koirat. Ruuat. Kauppalista on etova. Ruoka vähintäänkin etovaa. Silti nautin jokaisesta raskausoireesta, koska raskaana.
Tänään alkoi 5. viikko. Eilen soitin ajan alkuraskauden ultraan, heidän laskurin mukaan 17. päivä vaihtuu 7. viikko, minun laskujen mukaan vasta 20. päivä. On jotain mitä odottaa, enää reilut 2 viikkoa.
perjantai 6. tammikuuta 2017
keskiviikko 4. tammikuuta 2017
Hyvää uuttavuotta!
Niin päättyi vuosi 2016. Tervetuloa vuosi 2017.
Tammikuu alkaa kuten aina, tipattomasti. Viime vuonna pidin myös sipsittömän tammikuun, tällä kertaa en lähtenyt sille linjalle. Tipatonta vietän, en ole aivan varma, että kuudetta vaiko jo seitsemättä kertaa putkeen. Vietän kuitenkin.
Pyhät menivät kotona, rauhallisesti. Lunta ei hirveästi saatu jouluksi, mutta oli sentään valkea maa. Nyt sitten pakkasta on koko rahan edestä, -20 lähentelee mittari. Houkuttaa kovin lähteä lenkille koirien kanssa töiden jälkeen, juu ei houkuta.
Yläkerta on valmis - samalla tavalla valmis kuin alakerta, eli listoja vaille. Poikkeuksena emme aio muuttaa sinne, ennenkuin lattialistat ovat paikallaan ja lasitiiliseinän reunat laitettu siistiksi. 1-2 viikon sisällä oletan muuttoa tapahtuvaksi, ei muutettu jouluksi ei. Lattia valmistui sentään ennen vuodenvaihdetta. Lukunurkkaukseni on yhä nojatuolia vailla, verhotangon ostimme vaan verhot puuttuvat. Matto on odottamassa paketissa lattialle pääsyä. Uudet yöpöydät ja valaisimet täytyisi etsiä, nykyiset yöpöydät tuskin tulevat mahtumaan alkoveen. Täytyy miettiä toisenlaisia, luovia ratkaisuja yöpöytä asian suhteen. Kiva päästä jälleen sisustamaan vähän uutta.
Tältä vuodelta odotan paljon, koulun kanssa on kiirettä tiedossa ainakin koko kevät. Myös omat häät lähestyvät ja niiden eteen täytyy tosissaan alkaa nyt tehdä viimeisiä asioita. H-hetkeen on 4 kuukautta ja päiviä päälle. Vähiin käy, ennen kuin loppuu.
Seuraavassa postauksessa toivottavasti pääsen jo jakamaan tänne kuvia ennen ja jälkeen, yläkerta!
Tammikuu alkaa kuten aina, tipattomasti. Viime vuonna pidin myös sipsittömän tammikuun, tällä kertaa en lähtenyt sille linjalle. Tipatonta vietän, en ole aivan varma, että kuudetta vaiko jo seitsemättä kertaa putkeen. Vietän kuitenkin.
Pyhät menivät kotona, rauhallisesti. Lunta ei hirveästi saatu jouluksi, mutta oli sentään valkea maa. Nyt sitten pakkasta on koko rahan edestä, -20 lähentelee mittari. Houkuttaa kovin lähteä lenkille koirien kanssa töiden jälkeen, juu ei houkuta.
Yläkerta on valmis - samalla tavalla valmis kuin alakerta, eli listoja vaille. Poikkeuksena emme aio muuttaa sinne, ennenkuin lattialistat ovat paikallaan ja lasitiiliseinän reunat laitettu siistiksi. 1-2 viikon sisällä oletan muuttoa tapahtuvaksi, ei muutettu jouluksi ei. Lattia valmistui sentään ennen vuodenvaihdetta. Lukunurkkaukseni on yhä nojatuolia vailla, verhotangon ostimme vaan verhot puuttuvat. Matto on odottamassa paketissa lattialle pääsyä. Uudet yöpöydät ja valaisimet täytyisi etsiä, nykyiset yöpöydät tuskin tulevat mahtumaan alkoveen. Täytyy miettiä toisenlaisia, luovia ratkaisuja yöpöytä asian suhteen. Kiva päästä jälleen sisustamaan vähän uutta.
Tältä vuodelta odotan paljon, koulun kanssa on kiirettä tiedossa ainakin koko kevät. Myös omat häät lähestyvät ja niiden eteen täytyy tosissaan alkaa nyt tehdä viimeisiä asioita. H-hetkeen on 4 kuukautta ja päiviä päälle. Vähiin käy, ennen kuin loppuu.
Seuraavassa postauksessa toivottavasti pääsen jo jakamaan tänne kuvia ennen ja jälkeen, yläkerta!
lauantai 31. joulukuuta 2016
Vuoden viimeisiä päiviä
Ajoin perjantai aamuna normaalisti töihin. Jätin auton työpaikan pihaan ja laitoin lämmitysjohdon paikalleen. Lukitsin ovet ja kävelemään kohti alaovea, samasta ovesta kulkevat myös synnyttämään tulijat. Kävellessäni ovea kohti näen sen, tutun näköisen auton perän. Sydän lyö vähän kovempaa, nytkö? Kiiruhdan, kyllä. Tuttu rekisterinumero, leveä hymy nousee kasvoille välittömästi, päässä pieni ääni huutaa äääääkkkäääääkäääää <3 Ystäväni on synnyttämässä. Kävelen vauhdilla kohti pukukaappeja ja naputan samalla ystävälleni viestiä, onnea koitokseen. Päästessäni työpisteelle vilkuilen puhelinta ja hymyilen typerästi. Tänään heistä tulee perhe, kahdesta kolme.
Ennen puolta päivää saan viesti, pieni poika on syntynyt aamulla. Työpäivä suurilta osin meni aivan harakoille, olin vilpittömän iloinen ystäväni puolesta. Poika, uusi pieni ihminen.
Perjantai oli myös meille yksi käännekohta. Kulunut vuosi on ollut raskas joka kannalta. Parisuhdetta on koeteltu enemmän kuin kaikkien näiden vuosien aikana yhteensä. Odottelin normaalia kuukautiskiertoa alkavaksi ja ajattelin, että perjantaina, hyvä päivä. Ei harmita niin kovin ystävän iloisten uutisten myötä, ehkä meistäkin joskus tulee perhe.
Taustalla on nuoren, sen parikymppisen naisen toive, palava haave saada perhe. Muut kaverit elivät nuoruutta täysillä, minä kaipasin perhettä. Sitä kaikkea, mistä jäin itse joskus paitsi. Sitä yritettiin. Yritettiin yhdessä. Syötiin vitamiineja, koitettiin poppakonsteja, seurattiin kiertoa. Juotiin greippimehua, välteltiin alkoholia, tupakkaa, kaikkea vaarallista. Harrastettiin kalenteriseksiä ja lopulta päädyttiin lääkäriin. Sitten yritettiin lääkäreiden avulla. Kolmen vuoden jälkeen uskoin, että meitä ei ole tarkoitettu yhteen. Lääkärit olivat kannustavia, ei mitään syytä miksi en lasta saisi. En saanut. Tuli ero. Uskoin, että kaikella on tarkoituksensa. Jos kaikki on enemmän kuin hyvin, ja mikään ei tuota tulosta, me emme kuulu yhteen. Emme solutasolla, emme lainkaan. Meistä ei tule perhe. Vuotta myöhemmin kuulin ex-mieheni tyttöystävän olevan raskaana. Katkeruus oli sanoinkuvaamatonta. Silti ymmärsin, näin oli tarkoitettu. Ilman päätöstäni rikkoa suhde, hänestä ei olisi tullut isää.
Omassa elämässä surin. Vihasin. Ystävät saivat lapsia. Meillä oli tuore suhde, minulla yhä se polttava halu saada perhe. Miehellä ei. Silti salaa toivoin ihmettä. Mitä tahansa, ihan mitä tahansa ihmettä. Viimein, vuosien ja keskusteluiden jälkeen annettiin lupa perheelle kasvaa. Pelko oli valtava. Usko siihen, että raskaudun koskaan oli olematon. Luonto oli sen minulle jo osoittanut, muut kyllä - sinä, et. Kuukaudet kuluivat, en kokenut enää surua, en vihaa. Hyväksyin osani. Usko antoi voimaa hetkittäin, Luoja hoitaa kuten parhaaksi näkee. Hetkittäin toivoin silti ihmettä, jota ei tullut. En kuitenkaan stressannut enää. Opiskelin, suunnittelin kaasona ystäväni häitä, siinä ohessa omiani myös. Kuukaudet vierivät.
Tuli perjantai. 30.12.2016. Töiden jälkeen etsin puhdasta muoviastiaa kaapista. Mies menee yläkertaan, minä vessaan. Lukitsen oven. Kaivan testin kaapista, kymmenettä ja taas kymmenettä kertaa. Voin juoda saunan jälkeen iltalonkeron kun saan mielenrauhan. Kusen purkkiin ja testi sinne. 10s ja testi lavuaarin reunalle. Pyykkejä koneeseen. Muuta tekemistä, mielenrauha. Vilkaisen testiä ja olen heittämässä sitä pois. Siinä on kaksi viivaa. Kaksi. Pysähdyn. Kädet alkavat täristä. Koko keho tärisee. Nostan sen käteen. Ei, en minä. Kaikki muut, mutta en minä. Silti niitä on kaksi, tasavahvoja. Kyyneleet alkavat valua, alan itkeä hysteerisesti kaikkien niiden vuosien edestä jotka toivoin. Siinä se on, todiste, että nyt on minun vuoroni. Kiistaton todiste. Saadessani itseni rauhoittumaan hiukan huudan miehen alas.
Mies tulee, vastahakoisesti. "No, mikä nyt on hätänä?" Mies pysähtyy portaisiin nähdessään kasvoni. Otan karmista tukea. "Meille tulee vauva". Ja alan taas itkeä. Mies harppaa luokseni ja halaa tiukasti. "Tuleeko, oikeasti?" Minä nyökytän ja itken hysteerisenä testi kädessä ja tärisen. Illan pohdimme voiko testitulos olla väärä. Ei voi. En usko. Silti perjantaina vallitsee yksin epäusko ja orastava toivo. Lauantaina lupaan tehdä heti aamulla uuden testin. Herään ennen 07 aamulla, vessaan. Sama kuvio toistuu, nyt en laske testiä kädestäni. Väriaine menee tikun läpi, ja siinä se on. Samantien, viiva ja sitten toinen. Hymyilen ja menen takaisin sänkyyn, miehen viereen. Raskaana.
Nyt, minä olen raskaana. Minä. Raskaana. Päivä kerrallaan, tulevaan luottaen, raskaana.
Jos Luoja suo, meille tulee syyskuussa vauva. Meistä tulee perhe, ja minusta äiti, kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Ennen puolta päivää saan viesti, pieni poika on syntynyt aamulla. Työpäivä suurilta osin meni aivan harakoille, olin vilpittömän iloinen ystäväni puolesta. Poika, uusi pieni ihminen.
Perjantai oli myös meille yksi käännekohta. Kulunut vuosi on ollut raskas joka kannalta. Parisuhdetta on koeteltu enemmän kuin kaikkien näiden vuosien aikana yhteensä. Odottelin normaalia kuukautiskiertoa alkavaksi ja ajattelin, että perjantaina, hyvä päivä. Ei harmita niin kovin ystävän iloisten uutisten myötä, ehkä meistäkin joskus tulee perhe.
Taustalla on nuoren, sen parikymppisen naisen toive, palava haave saada perhe. Muut kaverit elivät nuoruutta täysillä, minä kaipasin perhettä. Sitä kaikkea, mistä jäin itse joskus paitsi. Sitä yritettiin. Yritettiin yhdessä. Syötiin vitamiineja, koitettiin poppakonsteja, seurattiin kiertoa. Juotiin greippimehua, välteltiin alkoholia, tupakkaa, kaikkea vaarallista. Harrastettiin kalenteriseksiä ja lopulta päädyttiin lääkäriin. Sitten yritettiin lääkäreiden avulla. Kolmen vuoden jälkeen uskoin, että meitä ei ole tarkoitettu yhteen. Lääkärit olivat kannustavia, ei mitään syytä miksi en lasta saisi. En saanut. Tuli ero. Uskoin, että kaikella on tarkoituksensa. Jos kaikki on enemmän kuin hyvin, ja mikään ei tuota tulosta, me emme kuulu yhteen. Emme solutasolla, emme lainkaan. Meistä ei tule perhe. Vuotta myöhemmin kuulin ex-mieheni tyttöystävän olevan raskaana. Katkeruus oli sanoinkuvaamatonta. Silti ymmärsin, näin oli tarkoitettu. Ilman päätöstäni rikkoa suhde, hänestä ei olisi tullut isää.
Omassa elämässä surin. Vihasin. Ystävät saivat lapsia. Meillä oli tuore suhde, minulla yhä se polttava halu saada perhe. Miehellä ei. Silti salaa toivoin ihmettä. Mitä tahansa, ihan mitä tahansa ihmettä. Viimein, vuosien ja keskusteluiden jälkeen annettiin lupa perheelle kasvaa. Pelko oli valtava. Usko siihen, että raskaudun koskaan oli olematon. Luonto oli sen minulle jo osoittanut, muut kyllä - sinä, et. Kuukaudet kuluivat, en kokenut enää surua, en vihaa. Hyväksyin osani. Usko antoi voimaa hetkittäin, Luoja hoitaa kuten parhaaksi näkee. Hetkittäin toivoin silti ihmettä, jota ei tullut. En kuitenkaan stressannut enää. Opiskelin, suunnittelin kaasona ystäväni häitä, siinä ohessa omiani myös. Kuukaudet vierivät.
Tuli perjantai. 30.12.2016. Töiden jälkeen etsin puhdasta muoviastiaa kaapista. Mies menee yläkertaan, minä vessaan. Lukitsen oven. Kaivan testin kaapista, kymmenettä ja taas kymmenettä kertaa. Voin juoda saunan jälkeen iltalonkeron kun saan mielenrauhan. Kusen purkkiin ja testi sinne. 10s ja testi lavuaarin reunalle. Pyykkejä koneeseen. Muuta tekemistä, mielenrauha. Vilkaisen testiä ja olen heittämässä sitä pois. Siinä on kaksi viivaa. Kaksi. Pysähdyn. Kädet alkavat täristä. Koko keho tärisee. Nostan sen käteen. Ei, en minä. Kaikki muut, mutta en minä. Silti niitä on kaksi, tasavahvoja. Kyyneleet alkavat valua, alan itkeä hysteerisesti kaikkien niiden vuosien edestä jotka toivoin. Siinä se on, todiste, että nyt on minun vuoroni. Kiistaton todiste. Saadessani itseni rauhoittumaan hiukan huudan miehen alas.
Mies tulee, vastahakoisesti. "No, mikä nyt on hätänä?" Mies pysähtyy portaisiin nähdessään kasvoni. Otan karmista tukea. "Meille tulee vauva". Ja alan taas itkeä. Mies harppaa luokseni ja halaa tiukasti. "Tuleeko, oikeasti?" Minä nyökytän ja itken hysteerisenä testi kädessä ja tärisen. Illan pohdimme voiko testitulos olla väärä. Ei voi. En usko. Silti perjantaina vallitsee yksin epäusko ja orastava toivo. Lauantaina lupaan tehdä heti aamulla uuden testin. Herään ennen 07 aamulla, vessaan. Sama kuvio toistuu, nyt en laske testiä kädestäni. Väriaine menee tikun läpi, ja siinä se on. Samantien, viiva ja sitten toinen. Hymyilen ja menen takaisin sänkyyn, miehen viereen. Raskaana.
Nyt, minä olen raskaana. Minä. Raskaana. Päivä kerrallaan, tulevaan luottaen, raskaana.
Jos Luoja suo, meille tulee syyskuussa vauva. Meistä tulee perhe, ja minusta äiti, kaikkien näiden vuosien jälkeen.
perjantai 23. joulukuuta 2016
Rakkautta vain
Niin tämäkin vuosi kääntyi jouluun. Aloitin useamman blogitekstin, mutta jätin ne lopulta kaikki julkaisematta. Toisaalta sanottavaa olisi, vaan mietin, kuka jaksaa aina lukea. Alan olla ehkä kriittinen oman tekstin tuottamiseni suhteen.
Joulumieltä sain eniten itsenäisyyspäivänä. Ulkona oli lumista, valkoista, puut huurteessa. Kotona paloi kynttilät, jouluvalot, verhot olivat jo ikkunoissa. Lammas tuoksui uunissa ja koko maailma tuntui hetken rauhaistalta.
Nyt lumet hupenevat uhaavaa tahtia. Luotan silti sääennustuksiin ja toivon edes sitä räntää ja pakkasta huomiselle. Kinkku laitetaan illalla leivinuuniin paistumaan. Koti on siisti, koirat puhtaat, lahjat paketeissa. Kuusi kissan leikkikaluna vielä koristeita odottamassa.
Siunattua joulua jokaiselle blogin lukijalle. Lisäsin blogiluetteloon Rakkaudenroihu blogin, joka on osa kirkon parisuhdetyötä. Sivustolle kirjoittavat eri henkilöt näkökulmiaan rakkaudesta, joka kantilta, myös siltä kipeältä.
Toivoisin jokaiselle rauhaa, syvää ja siunattua. En kiirettä, pakkoa, itkua, hampaiden kiristystä tai pelkoa. Toivon, että jokaista varjelevat enkelit tänä Jouluna.
Joulumieltä sain eniten itsenäisyyspäivänä. Ulkona oli lumista, valkoista, puut huurteessa. Kotona paloi kynttilät, jouluvalot, verhot olivat jo ikkunoissa. Lammas tuoksui uunissa ja koko maailma tuntui hetken rauhaistalta.
Nyt lumet hupenevat uhaavaa tahtia. Luotan silti sääennustuksiin ja toivon edes sitä räntää ja pakkasta huomiselle. Kinkku laitetaan illalla leivinuuniin paistumaan. Koti on siisti, koirat puhtaat, lahjat paketeissa. Kuusi kissan leikkikaluna vielä koristeita odottamassa.
Siunattua joulua jokaiselle blogin lukijalle. Lisäsin blogiluetteloon Rakkaudenroihu blogin, joka on osa kirkon parisuhdetyötä. Sivustolle kirjoittavat eri henkilöt näkökulmiaan rakkaudesta, joka kantilta, myös siltä kipeältä.
Toivoisin jokaiselle rauhaa, syvää ja siunattua. En kiirettä, pakkoa, itkua, hampaiden kiristystä tai pelkoa. Toivon, että jokaista varjelevat enkelit tänä Jouluna.
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
Tuurimartta
Tein jossain vaiheessa martta-testin jonka tulos oli "olet selkeä tuurimartta" joten Instagram-tilin nimi vaihtui tuurimartaksi vastikään. Olen päivitellyt eloa lähinnä instaan joten bloggaus on jäänyt vähemmälle.
Rakastuin, heräsin eloon, talvi tuli <3 Kaivoin jouluvalot ja jutut naftailiinista, katselen ulos ikkunasta, lunta, pakkasta, pimeys. Sisällä on lämmin, takassa/leivinuunissa/puuhellassa on tulet. Neuloosit etenee ja valmistuu, koko keho menee muumimaiseen talviuni tilaan jossa on hyvä. Tosin jätetään se nukkuminen talven yli pois, mutta niin. Rauha, seesteisyys, oma kotipesä. Rakastan, rakastan talvea. Ikävä kyllä säätiedotukset eivät ole puolellani, mutta nautin täysin rinnoin lumesta niin kauan kuin sitä on. Koirat nauttivat, kotona ei tarvitse siivota niin ahkerasti. Perjantaina meillä oli jo -11 astetta pakkasta.
Lenkkeily ja treenaus sujuu erinomaisesti. Ulkona on ihan parhaat kelit viuhtoa menemään, viime viikolla kävin kaksi reilu 9km lenkkiä ja torstaina kävimme reilun 6km lenkki. Nyt jouluun asti käyn joogassa joka tiistai ja keskiviikkoisin karvanaperon kanssa agilityssä. Nastalenkkarit on seuraavana ostoslistalla ja tilasin juuri Fitnesstukusta 4x1kg Whey-80 lisäravinnetta antamaan lisäboostia, sai tilattua 4 eri makua ja alennusta, kiitos Idajeminan alennuskoodin. Joten hintaa koko tilaukselle jäi alle 50e :) Nyt on miehekkeelle omat maut ja minulle omat. Minttusuklaa oli ensimmäinen jota ostin ja toisten en kyllä osta.
Kotona yläkerta etenee, olemme jo sisätyövaiheessa. Lakkasin ja petsasin kynnyksen ja olohuoneen pöytälevyn, alas myös vähäisellä vaivalla uutta ilmettä. Hyvällä tuurilla yläkerta valmistunee ihan 2-3 viikossa. Nyt uskallan jo väittää, että varmasti jouluksi. Veronpalautukset menevät lähes kokonaan hääsäästöihin, joten en ehkä vielä saa lukunurkkaani haaveilemaani uutta nojatuolia, mutta täytyy vahtia alennusmyyntejä ja toria. Kyllä se oikea tuoli meille tiensä löytää kun aika on oikea.
Rakastuin, heräsin eloon, talvi tuli <3 Kaivoin jouluvalot ja jutut naftailiinista, katselen ulos ikkunasta, lunta, pakkasta, pimeys. Sisällä on lämmin, takassa/leivinuunissa/puuhellassa on tulet. Neuloosit etenee ja valmistuu, koko keho menee muumimaiseen talviuni tilaan jossa on hyvä. Tosin jätetään se nukkuminen talven yli pois, mutta niin. Rauha, seesteisyys, oma kotipesä. Rakastan, rakastan talvea. Ikävä kyllä säätiedotukset eivät ole puolellani, mutta nautin täysin rinnoin lumesta niin kauan kuin sitä on. Koirat nauttivat, kotona ei tarvitse siivota niin ahkerasti. Perjantaina meillä oli jo -11 astetta pakkasta.
Lenkkeily ja treenaus sujuu erinomaisesti. Ulkona on ihan parhaat kelit viuhtoa menemään, viime viikolla kävin kaksi reilu 9km lenkkiä ja torstaina kävimme reilun 6km lenkki. Nyt jouluun asti käyn joogassa joka tiistai ja keskiviikkoisin karvanaperon kanssa agilityssä. Nastalenkkarit on seuraavana ostoslistalla ja tilasin juuri Fitnesstukusta 4x1kg Whey-80 lisäravinnetta antamaan lisäboostia, sai tilattua 4 eri makua ja alennusta, kiitos Idajeminan alennuskoodin. Joten hintaa koko tilaukselle jäi alle 50e :) Nyt on miehekkeelle omat maut ja minulle omat. Minttusuklaa oli ensimmäinen jota ostin ja toisten en kyllä osta.
Kotona yläkerta etenee, olemme jo sisätyövaiheessa. Lakkasin ja petsasin kynnyksen ja olohuoneen pöytälevyn, alas myös vähäisellä vaivalla uutta ilmettä. Hyvällä tuurilla yläkerta valmistunee ihan 2-3 viikossa. Nyt uskallan jo väittää, että varmasti jouluksi. Veronpalautukset menevät lähes kokonaan hääsäästöihin, joten en ehkä vielä saa lukunurkkaani haaveilemaani uutta nojatuolia, mutta täytyy vahtia alennusmyyntejä ja toria. Kyllä se oikea tuoli meille tiensä löytää kun aika on oikea.
maanantai 3. lokakuuta 2016
Toinen retriitti
Olin toisessa hiljaisuuden retriitissäni reilu viikko sitten. Tällä kertaa iso plussa siitä, että retriitti järjestettiin lähellä kotia, vain 15min ajomatkan päässä. Viimeksi retriitti oli suunnattu yksinomaan opiskelijoille, nyt retriitin keski-ikä olikin yli 60 tietämissä. Ei se luonnollisesti haitannut, loi omanlaisen kontrastinsa kuitenkin.
Tällä kertaa retriitti ei tarjonnut samanlaista henkistä elämystä kuin ensimmäinen. Puitteissa ei ollut varsinaisesti mitään "vikaa", silti ei Heponiemen voittanutta. Heponiemen oma, erillinen kappeli oli ehdotonta luksusta ja muistelen yhä kaiholla siellä vietettyjä hiljaisuuden rukouksia. Suurin miinus tässä retriittipaikassa oli ns. olohuoneen puuttuminen. Heponiemessä oli suurehko olohuone jossa oli nojatuoleja, pari sohvaa ja takka sekä kirjahylly. Sinne retriittiläiset kokoontuivat viettämään aikaa hiljaisuudessa, tuolta se puuttui. Muutama puutuoli oli aulassa, mutta aika ikävähkö paikka olla joten enimmäkseen yksin siellä neuloin tai luin jos siellä aikaa vietin. En vain kokenut mielekkääksi olla huoneessa yksin sillä retriitissä nautin juuri muiden läsnäolosta, ilman minkäänlaista kontaktia kuitenkaan. Lauantaina oli hetkittäin "vois jo lähteä kotiin" fiilis, osin myös siksi, että kotona oli lukuisia tehtäviä odottamassa. Sunnuntaina kuitenkin tuli tietynlainen haikeus siitä, että se loppuu jo. Luulen, että jos tämä olisi ollut ensimmäinen retriittini, se olisi ollut myös viimeinen. Onneksi on kokemus olemassa Heponiemestä ja sinne minä haluan vielä joskus uudelleen, aivan ehdottomasti.
Retriitissä heräsi ajatuksia omistamisesta. Luin Mark Rowlandsin kirjaa "Philosopher and the Wolf" joka on pitkälti kirja Markin sudesta, Breninistä, mutta myös filosofinen kirja miten Mark näkee ihmiset, ihmisten käytöksen ja maailman. Omistamiseen liittyen Mark pohti sitä millä tasolla hän Breninin omisti. Hän käy pohdintaa pidemmän kaavan mukaan, mutta lopulta ajatuksena on se, että Brenin on Markin luona myös "omasta tahdostaan". Molemminpuolisesta kunnioituksesta ja Breninin tarpeiden huomioimisesta. Pohdin myös omaa koira-isäntä suhdettani. Miksi minulla on koira? Onko se lenkkikaveri, kiva kun on "joku kotona?". Lähtökohta kuitenkin tulisi olla se, että koira nauttisi elämästään. Koiran ehdoilla, ei minun ehdoilla. Luonnollisesti sorrun "minun ehtoihin" hetkittäin, mehukkaat hajut jäävät toiseksi kun haluan lenkkeillä reippaasti. Toisena ajatuksena heräsi se miksi minulla on parisuhde? Mitä me haluamme puolisoiltamme? Läheisyyttä, turvaa, mahdollisuuden suvun jatkamiseen? Kuitenkaan ihmistä ei voi omistaa, ei puolisoa eikä lapsia. Millainen on siis hyvä suhde, joka ei perustu omistushaluun, vaan kunnioitukseen ja molemminpuoleiseen tarpeiden huomioimiseen? Siinä pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Eritoten mitä voi toiselta odottaa, vaatia, haluta? Miksi meillä on oikeus rajoittaa tai vaatia asioita toiselta, jos suhde perustuu vapaaehtoisuuteen?
Markin kirja on ollut muutoinkin äärimmäisen mielenkiintoinen. Kirjoitus siitä mitä ihmiset tekevät tunteilla ja miten me olemme negatiivisessa mielessä tunteilla mässäilijöitä osui ja upposi. Eikö joka tuutti toitota onnellisuutta? Miten sen saavuttaa, miten se on lähes perustuslaillinen oikeus? Mark kuvaa onnellisuuden tunteen olevan myös täysin turha, tunteen saalistaminen itsessään vie meiltä usein itse onnellisuuden hetken tarkoituksen. Pohdinta oli sen verran monimuotoinen, että kirjoitan siitä mieluummin kokonaan erillisen postauksen pohdintoineni, kuin tyydyn tähän pintaraapaisuun.
Ajatuksia on, herännyt kirjallisuuden, että työ(harjoittelu)kaverin myötä. Niin toiset ihmiset vain tulevat elämäämme ja herättävät meissä sen samankaltaisuuden. On ollut upeaa jakaa ajatuksia, samankaltaisia, käydä läpi kirjallisuutta ja tietoa jota on saanut ja jota voi omalla tiellään ammentaa. Tommy Hellsten on työkaverini yksi ehdoton "tienviitta" ja hän sai juuri päätökseen Tommy ja Carita Hellstenin kirjan, Lähelle On Pitkä Matka, joka kuulema kannattaa aivan ehdottomasti lukea. Hän sanoi saaneensa avaimia omaan avioliittoonsa ja sen kehittämiseen valtavasti kirjan myötä. Joten syysillta pimenevät, koulutehtävät hetkellisesti vähenevät, seuraavaksi suuntaan kirjastoon etsimään kyseistä kirjaa.
Tällä kertaa retriitti ei tarjonnut samanlaista henkistä elämystä kuin ensimmäinen. Puitteissa ei ollut varsinaisesti mitään "vikaa", silti ei Heponiemen voittanutta. Heponiemen oma, erillinen kappeli oli ehdotonta luksusta ja muistelen yhä kaiholla siellä vietettyjä hiljaisuuden rukouksia. Suurin miinus tässä retriittipaikassa oli ns. olohuoneen puuttuminen. Heponiemessä oli suurehko olohuone jossa oli nojatuoleja, pari sohvaa ja takka sekä kirjahylly. Sinne retriittiläiset kokoontuivat viettämään aikaa hiljaisuudessa, tuolta se puuttui. Muutama puutuoli oli aulassa, mutta aika ikävähkö paikka olla joten enimmäkseen yksin siellä neuloin tai luin jos siellä aikaa vietin. En vain kokenut mielekkääksi olla huoneessa yksin sillä retriitissä nautin juuri muiden läsnäolosta, ilman minkäänlaista kontaktia kuitenkaan. Lauantaina oli hetkittäin "vois jo lähteä kotiin" fiilis, osin myös siksi, että kotona oli lukuisia tehtäviä odottamassa. Sunnuntaina kuitenkin tuli tietynlainen haikeus siitä, että se loppuu jo. Luulen, että jos tämä olisi ollut ensimmäinen retriittini, se olisi ollut myös viimeinen. Onneksi on kokemus olemassa Heponiemestä ja sinne minä haluan vielä joskus uudelleen, aivan ehdottomasti.
Retriitissä heräsi ajatuksia omistamisesta. Luin Mark Rowlandsin kirjaa "Philosopher and the Wolf" joka on pitkälti kirja Markin sudesta, Breninistä, mutta myös filosofinen kirja miten Mark näkee ihmiset, ihmisten käytöksen ja maailman. Omistamiseen liittyen Mark pohti sitä millä tasolla hän Breninin omisti. Hän käy pohdintaa pidemmän kaavan mukaan, mutta lopulta ajatuksena on se, että Brenin on Markin luona myös "omasta tahdostaan". Molemminpuolisesta kunnioituksesta ja Breninin tarpeiden huomioimisesta. Pohdin myös omaa koira-isäntä suhdettani. Miksi minulla on koira? Onko se lenkkikaveri, kiva kun on "joku kotona?". Lähtökohta kuitenkin tulisi olla se, että koira nauttisi elämästään. Koiran ehdoilla, ei minun ehdoilla. Luonnollisesti sorrun "minun ehtoihin" hetkittäin, mehukkaat hajut jäävät toiseksi kun haluan lenkkeillä reippaasti. Toisena ajatuksena heräsi se miksi minulla on parisuhde? Mitä me haluamme puolisoiltamme? Läheisyyttä, turvaa, mahdollisuuden suvun jatkamiseen? Kuitenkaan ihmistä ei voi omistaa, ei puolisoa eikä lapsia. Millainen on siis hyvä suhde, joka ei perustu omistushaluun, vaan kunnioitukseen ja molemminpuoleiseen tarpeiden huomioimiseen? Siinä pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Eritoten mitä voi toiselta odottaa, vaatia, haluta? Miksi meillä on oikeus rajoittaa tai vaatia asioita toiselta, jos suhde perustuu vapaaehtoisuuteen?
Markin kirja on ollut muutoinkin äärimmäisen mielenkiintoinen. Kirjoitus siitä mitä ihmiset tekevät tunteilla ja miten me olemme negatiivisessa mielessä tunteilla mässäilijöitä osui ja upposi. Eikö joka tuutti toitota onnellisuutta? Miten sen saavuttaa, miten se on lähes perustuslaillinen oikeus? Mark kuvaa onnellisuuden tunteen olevan myös täysin turha, tunteen saalistaminen itsessään vie meiltä usein itse onnellisuuden hetken tarkoituksen. Pohdinta oli sen verran monimuotoinen, että kirjoitan siitä mieluummin kokonaan erillisen postauksen pohdintoineni, kuin tyydyn tähän pintaraapaisuun.
Ajatuksia on, herännyt kirjallisuuden, että työ(harjoittelu)kaverin myötä. Niin toiset ihmiset vain tulevat elämäämme ja herättävät meissä sen samankaltaisuuden. On ollut upeaa jakaa ajatuksia, samankaltaisia, käydä läpi kirjallisuutta ja tietoa jota on saanut ja jota voi omalla tiellään ammentaa. Tommy Hellsten on työkaverini yksi ehdoton "tienviitta" ja hän sai juuri päätökseen Tommy ja Carita Hellstenin kirjan, Lähelle On Pitkä Matka, joka kuulema kannattaa aivan ehdottomasti lukea. Hän sanoi saaneensa avaimia omaan avioliittoonsa ja sen kehittämiseen valtavasti kirjan myötä. Joten syysillta pimenevät, koulutehtävät hetkellisesti vähenevät, seuraavaksi suuntaan kirjastoon etsimään kyseistä kirjaa.
keskiviikko 21. syyskuuta 2016
Täydellistä
Tänään on ollut sellainen päivä, millaisia koen, että päiväni voisivat ollakin. Heräsin aamulla, pirteänä. Aamukahvin jälkeen meillä oli töissä aamujumppa joka kivasti herätti heti aamusta. Työpäivän jälkeen suuntasin ostoksille.
Ensin kävin ostamassa kukkasipuleita pihalle, tulppaaneja kahta eri mallia, krookuksia ja narsisseja. Tarttui mukaani myös yksi tuija ja säkki multaa. Tämän jälkeen suuntasin Luhdan outlet myymälään, ensimmäistä vaan en takuulla viimeistä kertaa. Olin noin 50e budjetilla etsimässä itselleni syystakkia ja löysinkin Icepeakin kivan softshell takin alle 50e joten ostin vielä Luhdan pitkähihaisen teknisen urheilupaidan jollainen kaapista vielä puuttuikin. Kieltämättä hieman jouduin tuhlaamaan, Casan aivan ihania vaalean harmaa pehmeä viltti tarttui myös mukaani. Näen sen sopivan loistavasti yläkerran lukunurkkaukseeni jahka sitä pääsen joskus sisustamaan ^_^
Kotona lenkitin koirat, laitoin pulla-, ja leipätaikinan alulle ja leivinuuniin tulet. Koirat ulos tarhaan ja multaa kupsuttelemaan. Nyt mansikka ja kukkapenkki ovat valmiit ja reunat "piirretty" joten ensi keväänä sitten reunuskiviä asentelemaan. Vaihdoin myös kahteen sisäkukkaan mullat samoilla lämmöillä.
Sitten koko poppoo sisälle. Leivoin muutaman leivän ja marjahillolla täytettyjä pullia. Keitin maanantaina omenoista ja mustikoista sosetta jota jäi reilusti jääkaappiin, nyt sillekin löytyi erinomaista käyttöä.
Nyt istun sohvalla, syön sosekeittoa (resepti alla!) ja tuoretta leipää. Telkkarista tulee House ja kohta suuntaan lämmittämään saunaa. Illalla olisi vielä pyykkien setviminen odottamassa, koirien iltapissatus ja tiskit. Tänään oli hyvä päivä <3
Ensin kävin ostamassa kukkasipuleita pihalle, tulppaaneja kahta eri mallia, krookuksia ja narsisseja. Tarttui mukaani myös yksi tuija ja säkki multaa. Tämän jälkeen suuntasin Luhdan outlet myymälään, ensimmäistä vaan en takuulla viimeistä kertaa. Olin noin 50e budjetilla etsimässä itselleni syystakkia ja löysinkin Icepeakin kivan softshell takin alle 50e joten ostin vielä Luhdan pitkähihaisen teknisen urheilupaidan jollainen kaapista vielä puuttuikin. Kieltämättä hieman jouduin tuhlaamaan, Casan aivan ihania vaalean harmaa pehmeä viltti tarttui myös mukaani. Näen sen sopivan loistavasti yläkerran lukunurkkaukseeni jahka sitä pääsen joskus sisustamaan ^_^
 |
| Sisältää kassillisen mielihyvää tälle päivälle! |
 |
| Uusi ihanuus |
 |
| Kukkiakukkia |
 |
| Ensi kesää odotellessa =) |
 |
| Meidän keittiöelämää, virallinen viihdyttäjä |
 |
| Siinä sitä olis, tuoretta leipää |
 |
| Ja pullia jälkkäriksi |
Sosekeitto myskikurpitsasta
1 iso myskikurpista
1 pieni kesäkurpitsa (voi myös jättää pois)
1 sipuli
1 yksikyntinen valkosipuli
5-6dl kana-, tai lihalientä
Koskenlaskijaa, vuohenjuustoa tms mistä tykkää
Halkaise myskikurpitsa ja kaiva siemenet ulos. Paloittele kurpitsa 4 osaan. Puolita kesäkurpitsa. Paahda kurpitsoja uunissa noin 30-35min /200c. Pilko sipulit.
Laita kattilaan pieni määrä voita ja freesaa sipulit pehmeäksi. Koverra myskikurpisasta hedelmäliha kattilaan ja lisää kesäkurpitsa sinne myös. Lisää noin 1dl lihalientä. Nosta kattila hellalta ja soseuta.
Laita kattila takaisin hellalle, lisää loppu lihaliemi ja koskenlaskija. Tarkista maku, keitä sen aikaa, että juusto sulaa. Tarjoile ja nauti!
 |
| Tiistain ruoka, keittoa, polar näkkäriä ja lasi portviiniä kyytipojaksi |
Itse määrittelin nesteen määrän kurpitsan koon mukaan, isompi kurpitsa, enemmän nestettä. Viimeksi ostin noin 1.1kg kokoisen kurpitsan ja laitoin 5dl nestettä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)