Se olennaisin pohdinta tottakai

Tänään vaihtui rv11. Meidän la on elänyt viikon verran kokoajan alaspäin joten neuvolatädin mukaan tänään on rv11, minun mielestä yhä rv10+6. No ollenaistahan se lasketun ajan virallinen päivä ei ole, syntyy sitten kun syntyy, siinä +-2vk:a se taitaa aina mennä. Päivät alkaa olla vähän parempia, mutta en uskalla vielä olla liian optimistinen, liian hyvää ollakseen totta on turhankin tuttua omalla kohdalla. Mistä puheenollen kolmatta fiaskoa odotellessa, ensi toisen auton osa antautui joten nyt ollaan yhden auton varassa. Eilen pesin pyykkiä ja mies menin noin tuntia myöhemmin vessaan joka oli muuttunut saunaksi, pyykit oli keitetty. En tiedä mikä koneessa kärvähti, mutta kone oli kuuma, ei kärsinyt käsin koskea ja pyykit höyryävän kuumia. Se oli sitten sen koneen loppu.

Olen ehtinyt viime viikkoina pohtia jo toki tässä kohtaa raskautta (huomaa sarkasmi) sitä olennaisinta asiaa, eli kulkupelit/vaunut/rattaat. Nehän maksaa, ihan mitä tahansa 50-1500e välistä. Vaikka tätä raskautta ja tulevaa elämää perheenä on odotettu kuin kuuta nousevaa, en halua laittaa rahaa turhaan tarvikkeisiin jos edullisemminkin saa.
Tätä lastenvaunuratastarvike-viidakkoa selattuani jokusen viikon olen päässyt johonkin käsitykseen siitä mitä me kaivataan käytännöllisyyttä ajatellen:

• Turvakaukalo - uutena

• Matkarattaat, luultavasti Gracon ja sinne adapteri jotta turvakaukalon saa helposti kiinni rattaisiin. Nämä ilmeisen kätevät kaupungilla ja kaupoissa, kevyet ja turvakaukaloa ei tarvitse kantaa kädessä. Matkarattaat käytettynä sillä ne menee myös ulkomailla ja näitä saa hyväkuntoisia alle 100 eurolla.

• Yhdistelmävaunut. Näissä sitä valinnnanvaraa ja ominaisuuksia piisaa enemmän kuin toistaiseksi ymmärrys riittää. Heitto/teleskooppiaisa olisi aika ehdoton. Ilmakumirenkaat ja jousitus, ehdottomasti isot pyörät jotta menevät helposti hiekkatiella, metsäpoluilla, lumessa, loskassa u name it. Muista oheisvarusteista, pehmeä vai kova koppa, hyttys-, sade-, jalka-, se ja tämä suojista ei sitten mitään hajua. Myös vaunut käytettynä sillä uusille tulee hintaa ihan tolkuttomasti. Onneks on tulossa reissuja pk-seudulle ennen syksyä joten voi katsella vaunuja laajemmalta alueelta kuin kotikulmilta.

Muutoin en ole urhannut juuri ajatuksia sille mitä pieni ihminen tulee tarvitsemaan. Lähinnä stressiä aiheuttaa yli 100 neliöisessä omakotitalossa tilanpuute. Neliöitähän meillä on, vaan remontoituja ei. Samassa makuuhuoneessa vauva menee melkein ensimmäisen vuoden, vaan sinne ei mahdu pinnasängyn lisäksi juuri muuta. Makuuhuoneen ollessa yläkerrassa tulee siis lipasto jonne vauvanvaatteita olen ajatellut, ja hoitopöytä alakertaan. Vessa on myös erittäin epäkäytännöllinen perheen kasvua ajatellen ja se remontoidaan vasta vuoden kuluttua. Aina sitä kuitenkin pärjää. Käytännöllisyyttä kaipaan enemmän, mutta pikkuhiljaa rahojen antaessa myöten. Ensi kesän olennaisin projekti on koira-aitauksen rakentaminen ja terassi. Vauvan saa ulos terassille nukkumaan ja koirat pihalle kun mies lähtee töihin. Tuulikaappi ja eteinen on kyllä remontoitava ennen kesää tosin sen ei pitäisi olla kuin 2-3 viikonlopun case, sillä kumpikin on pinta-alaltaan pieni. Tuulikaappi on ainoa paikka mihin tulevat vaunut mahtuvat ja sielläkään tilaa ei ole yhtään ylimääräistä.

Näihin pohdintoihin, aurinkoista helmikuun puoliväliä, kevättä kohti!

Perjantaikuvatus

Alkuvuosi on hurahtanut, helmikuu lähenee puoliväliään. Talvi ja kelit on tämän viikon suosineet kunnolla, pakkasta toistakymmentä, kantavat jäät ja aurinko paistaa. Koirat nauttii, minä nautin.

Olen seurannut uutisoinnin myötä politiikkaa Suomessa ja rapakon takana. Sipilää ja Trumpia yhdistää tietty koulupoikamaisuus. Poljetaan (kuvainnollisesti) jalkaa harmista kun koko pelin säännöt ei muutukaan oman mielen mukaan. Sekä meidän politiikassa, että jenkkilän maahankieltokeskustelussa yritetään kävellä perustuslain yli. Siis maallikkonäkökulmasta sen lain, joka luo koko perhanan ihmiskunnan ja siten myös politiikan pohjan. Vaan kun harmittaa, niin hiivatisti se, ettei voi toteuttaa omia loistavia ideoita koska perustuslaki. Jollain kierolla tavalla kuvittelen ymmärtäväni mitä Trump haki laatiessaan tämän älyvapaan maahantulokiellon. Samaa ehkä kuin hoitajatar joka yrittäisi paikata säären pirstaileista  avomurtumaa miehen jalasta batman-laastarilla. Näyttää hyvältä, toimii ensiapuna kun pistää lahkeen päälle ja sulkee silmät. Vaan kyllä ne infektiot, kipu ja jälkiongelmat tiensä löytävät silti siihen laastarilla paikattuun haavaan, yhtä varmasti kuin Isis taistelijat jenkkilään niin halutessaan.
Toki Trump on yrittänyt seistä sanojensa takana, minä lupasin, minä toteutan. Twiitit joita media on nostanut esiin ovat sitten ihan oma lukunsa, virkaanastujais kuvien farssi oli ehkä viihdyttävintä poliittista satiiria hetkeen.

Sen enempää nyt aiheeseen kantaa ottamatta, jaan teille meidän yläkerran remontin kuvia ennen ja jälkeen, sitten nappaan koirat mukaan ja suuntaamme jäälle riekkumaan, aurinko paistaa, perjantai, hyvää viikonloppua!

Remppa alkoi, seinän purku käynnissä

Alkutilannetta

Vanhat hyllyt

Alkovi

Takka

Ja tällainen siitä sitten tuli :) Ikean liukuovikaapisto puuttuu vielä, tulee samaan kohtaa kuin vanhat hyllytkin olivat. Sopivasti mahtuu 200x200x66 kaapisto tuohon. Takan takaisen muurin väri hyppää vielä hieman silmään, kiitos vaaleansinisen takan. Joskus kun budejtti antaa myöten uusimme takan ja sitten toivottavasti seinäkin näyttää enemmän huoneeseen sopivalta. Seinät maalattiin Teknoksen maalilla joka sävytettiin Tikkurilan värillä ja muuriseinä on maalattu Taika maalilla. Lukunurkkaus on myös vielä kesken, seinähyllyt rakentunee kun joku ehtii käydä ostamassa materiaaleja, sama juttu verhojen kanssa. Hiljaa hyvä tulee. 

Makuualkovi ja valehirsi, lasitiiliseinä jonka sisällä on valot

Tulevan liukuovikaapiston paikka

Sama vanha takka

Ikkunasta näkyy Saimaa

Ja nämäkin laitettiin postiin, ilmoittautumisia on tullut jo kivasti. Ja runo, omaa käsialaa, kuinkas muuten ;)

Helmikuu ja hengissä yhä

Huolimatta edellisestä pitkä viikko tekstistä, tammikuu meni. Lopulta ihan liian nopeasti. Oksentaminen alkoi Rv5 paikkeilla ja jatkuu yhä. Yhden viikon olin osin sairauslomalla kun oksetti 24/7. Luojan kiitos yksi viikko tässä välissä meni niin, että selvisin jopa 3 päivää ilman norjan puhumista vessassa, mutta nyt taas mennään tutun kaavan mukaan, kerta päivässä pitää kielitaidon kunnossa!

Kävimme alkuraskauden ultrassa 24.1. Kamala aamu, pelotti aivan helvetisti. Jalat täristen gynekologin luo ja kiipeä pöydälle. Mies puristaa kädestä ja minä yritän olla tärisemättä. Mutta siinä se tuli. "Onneksi olkoon, täällä on kaikki todella hyvin". Pieni vastasi viikkoja 8+3, mutta mennään kierron mukaan eli silloin oli tasan rv8+0. Syke kuultiin myös, ja kaveri liikkui jo tomerasti siellä. Uskomaton hetki meille molemmille.

Muuten olo on yhä jotenkin epäuskoinen tämän kaiken kanssa. Toki oireet tekevät tästä hyvinkin uskottavaa ja kyllä sitä hetkittäin jo turhautuu. Pahoinvointi alkaa joka päivä iltapäivällä ja kestää nukkumaan käymiseen asti. Syön mitä kykenen, liian vähän kun ei mene alas. Ruoka pohditaan päivä kerrallaan, mitä luulen, että pystyn tänään syömään?

Mutta silti, raskaana ollaan ja huomenna ensimmäinen neuvola. Viikkoja on taas lisää, nyt mennään jo rv9+1. Lähimmät sukulaiset ja pari ystävää tietävät, muut eivät vielä.

Eniten nyppii se, että entinen tehominä on historiaa, nykyään sohva ja viltti vie voiton kaikesta. Koska töissä voi juuri ja juuri käydä, ei pahoinvointi anna illalla siimaa yhtään, että voisi pitää liikunnasta huolta. Käytän koirat aamulenkillä ja venyttelen 1-4x viikossa 10min iltaisin, muuten en liiku, en pysty. Sekös ottaa aivoon, kun on tottunut harrastamaan aktiivista liikuntaa 3-7h/viikkotasolla. Eipä harrasteta enää.

Lasken silti sen varaan, että tämä loppuu kun päästään kolmen kuukauden etapin ohi. Ja sitten minä nimittäin aion liikkua!

Kotona pohdintaa aiheuttaa mitä kaikkea ehditään ja pitää ehtiä tehdä ennen syksyä. Häät ovat myös nyt tapetilla, viimeisiä juttuja pitää tosissaan alkaa hoitaa, pian niihin on enää 3kk aikaa. Kaitaliinat, pöytäkoristeet, servetit ja kaikki muu mahdollinen puuttuu vielä mutta nyt olen sentään saanut jo kutsut kirjekuoriin ja suurimman osan postiin. Kaikki olisi tarkoitus saada lähtemään tämän viikon aikana.

Maailman tilannetta olen seurannut uutisista, mutta ajatustasolla saati kirjoitus, tapahtuva kannanotto on nyt suht onnettomissa kantimissa joten jahka tämä tästä, sitten mielipiteitä USA:n presidentin hienoista muutoksista (huomaa sarkasmi) sote-uudistuksesta puhumattakaan.

Pitkä viikko

Viikko siitä kun sain tietää olevani raskaana. Hemmetin pitkä viikko. Jokainen päivä on tuntunut noin viikon mittaiselta. 3 ensimmäistä päivää meni epäuskon ja onnen vallassa, tuntui, että kokoajan oli hirveän liikuttunut olo, meille vauva.

Sitten töihin. Onpahan jotain muuta ajateltavaa 8h päivässä. Tai niin sitä kuvitteli. Kummasti voi työpäivänkin käyttää työn ohessa kokoajan oman kehonsa pohtimiseen. On tuntunut siltä, että aika ei todellakaan kulu mihinkään. Tekisi mieli kääntää kalenteri suoraan maaliskuun alkuun jolloin oltaisiin turvallisemmilla viikoilla. Vaikka täysin turvallisia viikkoja tuskin raskaudessa onkaan.

Joten nyt on sitten pelko. Uskomatonta miten voi niin moni asia pelottaa. Tieto lisää ehdottomasti tuskaa, kun tietää todennäköisyydet kaikelle mahdolliselle mikä voi mennä pieleen (tuulimuna, kohdun ulkoinen, spontaani km...) Olen rukoillut mielenrauhaa ja voimia näihin viikkoihin. Pelko on vahvasti läsnä, sillä vastoin kaikkia omia tuntemuksia ja odotuksia me onnistuimme luomusti. Joten voiko muka käydä niin, että kaikki menee hyvin, myös seuraavat 9kk, voiko?

Raskausoireita, on. Rinnat eivät luojan kiitos ole enää niin kipeät, ainoastaan jos niihin koskee. Etova olo tuli viikon puolivälin tienoilla kaveriksi ja on yhä. Jos ehtii tulla nälkä, iskee etova olo eikä halua syödä mitään. Mutta kun pitäisi. Ja nälkähän on noin 95% valveillaoloajasta. Kaikki haisee, lähinnä pahalle. Sohva. Jääkaappi. Koirat. Ruuat. Kauppalista on etova. Ruoka vähintäänkin etovaa. Silti nautin jokaisesta raskausoireesta, koska raskaana.

Tänään alkoi 5. viikko. Eilen soitin ajan alkuraskauden ultraan, heidän laskurin mukaan 17. päivä vaihtuu 7. viikko, minun laskujen mukaan vasta 20. päivä. On jotain mitä odottaa, enää reilut 2 viikkoa.

Hyvää uuttavuotta!

Niin päättyi vuosi 2016. Tervetuloa vuosi 2017.

Tammikuu alkaa kuten aina, tipattomasti. Viime vuonna pidin myös sipsittömän tammikuun, tällä kertaa en lähtenyt sille linjalle. Tipatonta vietän, en ole aivan varma, että kuudetta vaiko jo seitsemättä kertaa putkeen. Vietän kuitenkin.

Pyhät menivät kotona, rauhallisesti. Lunta ei hirveästi saatu jouluksi, mutta oli sentään valkea maa. Nyt sitten pakkasta on koko rahan edestä, -20 lähentelee mittari. Houkuttaa kovin lähteä lenkille koirien kanssa töiden jälkeen, juu ei houkuta.

Yläkerta on valmis - samalla tavalla valmis kuin alakerta, eli listoja vaille. Poikkeuksena emme aio muuttaa sinne, ennenkuin lattialistat ovat paikallaan ja lasitiiliseinän reunat laitettu siistiksi. 1-2 viikon sisällä oletan muuttoa tapahtuvaksi, ei muutettu jouluksi ei. Lattia valmistui sentään ennen vuodenvaihdetta. Lukunurkkaukseni on yhä nojatuolia vailla, verhotangon ostimme vaan verhot puuttuvat. Matto on odottamassa paketissa lattialle pääsyä. Uudet yöpöydät ja valaisimet täytyisi etsiä, nykyiset yöpöydät tuskin tulevat mahtumaan alkoveen. Täytyy miettiä toisenlaisia, luovia ratkaisuja yöpöytä asian suhteen. Kiva päästä jälleen sisustamaan vähän uutta.

Tältä vuodelta odotan paljon, koulun kanssa on kiirettä tiedossa ainakin koko kevät. Myös omat häät lähestyvät ja niiden eteen täytyy tosissaan alkaa nyt tehdä viimeisiä asioita. H-hetkeen on 4 kuukautta ja päiviä päälle. Vähiin käy, ennen kuin loppuu.

Seuraavassa postauksessa toivottavasti pääsen jo jakamaan tänne kuvia ennen ja jälkeen, yläkerta!

Vuoden viimeisiä päiviä

Ajoin perjantai aamuna normaalisti töihin. Jätin auton työpaikan pihaan ja laitoin lämmitysjohdon paikalleen. Lukitsin ovet ja kävelemään kohti alaovea, samasta ovesta kulkevat myös synnyttämään tulijat. Kävellessäni ovea kohti näen sen, tutun näköisen auton perän. Sydän lyö vähän kovempaa, nytkö? Kiiruhdan, kyllä. Tuttu rekisterinumero, leveä hymy nousee kasvoille välittömästi, päässä pieni ääni huutaa äääääkkkäääääkäääää <3 Ystäväni on synnyttämässä. Kävelen vauhdilla kohti pukukaappeja ja naputan samalla ystävälleni viestiä, onnea koitokseen. Päästessäni työpisteelle vilkuilen puhelinta ja hymyilen typerästi. Tänään heistä tulee perhe, kahdesta kolme.
Ennen puolta päivää saan viesti, pieni poika on syntynyt aamulla. Työpäivä suurilta osin meni aivan harakoille, olin vilpittömän iloinen ystäväni puolesta. Poika, uusi pieni ihminen.

Perjantai oli myös meille yksi käännekohta. Kulunut vuosi on ollut raskas joka kannalta. Parisuhdetta on koeteltu enemmän kuin kaikkien näiden vuosien aikana yhteensä. Odottelin normaalia kuukautiskiertoa alkavaksi ja ajattelin, että perjantaina, hyvä päivä. Ei harmita niin kovin ystävän iloisten uutisten myötä, ehkä meistäkin joskus tulee perhe.

Taustalla on nuoren, sen parikymppisen naisen toive, palava haave saada perhe. Muut kaverit elivät nuoruutta täysillä, minä kaipasin perhettä. Sitä kaikkea, mistä jäin itse joskus paitsi. Sitä yritettiin. Yritettiin yhdessä. Syötiin vitamiineja, koitettiin poppakonsteja, seurattiin kiertoa. Juotiin greippimehua, välteltiin alkoholia, tupakkaa, kaikkea vaarallista. Harrastettiin kalenteriseksiä ja lopulta päädyttiin lääkäriin. Sitten yritettiin lääkäreiden avulla. Kolmen vuoden jälkeen uskoin, että meitä ei ole tarkoitettu yhteen. Lääkärit olivat kannustavia, ei mitään syytä miksi en lasta saisi. En saanut. Tuli ero. Uskoin, että kaikella on tarkoituksensa. Jos kaikki on enemmän kuin hyvin, ja mikään ei tuota tulosta, me emme kuulu yhteen. Emme solutasolla, emme lainkaan. Meistä ei tule perhe. Vuotta myöhemmin kuulin ex-mieheni tyttöystävän olevan raskaana. Katkeruus oli sanoinkuvaamatonta. Silti ymmärsin, näin oli tarkoitettu. Ilman päätöstäni rikkoa suhde, hänestä ei olisi tullut isää.

Omassa elämässä surin. Vihasin. Ystävät saivat lapsia. Meillä oli tuore suhde, minulla yhä se polttava halu saada perhe. Miehellä ei. Silti salaa toivoin ihmettä. Mitä tahansa, ihan mitä tahansa ihmettä. Viimein, vuosien ja keskusteluiden jälkeen annettiin lupa perheelle kasvaa. Pelko oli valtava. Usko siihen, että raskaudun koskaan oli olematon. Luonto oli sen minulle jo osoittanut, muut kyllä - sinä, et. Kuukaudet kuluivat, en kokenut enää surua, en vihaa. Hyväksyin osani. Usko antoi voimaa hetkittäin, Luoja hoitaa kuten parhaaksi näkee. Hetkittäin toivoin silti ihmettä, jota ei tullut. En kuitenkaan stressannut enää. Opiskelin, suunnittelin kaasona ystäväni häitä, siinä ohessa omiani myös. Kuukaudet vierivät.

Tuli perjantai. 30.12.2016. Töiden jälkeen etsin puhdasta muoviastiaa kaapista. Mies menee yläkertaan, minä vessaan. Lukitsen oven. Kaivan testin kaapista, kymmenettä ja taas kymmenettä kertaa. Voin juoda saunan jälkeen iltalonkeron kun saan mielenrauhan. Kusen purkkiin ja testi sinne. 10s ja testi lavuaarin reunalle. Pyykkejä koneeseen. Muuta tekemistä, mielenrauha. Vilkaisen testiä ja olen heittämässä sitä pois. Siinä on kaksi viivaa. Kaksi. Pysähdyn. Kädet alkavat täristä. Koko keho tärisee. Nostan sen käteen. Ei, en minä. Kaikki muut, mutta en minä. Silti niitä on kaksi, tasavahvoja. Kyyneleet alkavat valua, alan itkeä hysteerisesti kaikkien niiden vuosien edestä jotka toivoin. Siinä se on, todiste, että nyt on minun vuoroni.  Kiistaton todiste. Saadessani itseni rauhoittumaan hiukan huudan miehen alas.

Mies tulee, vastahakoisesti. "No, mikä nyt on hätänä?" Mies pysähtyy portaisiin nähdessään kasvoni. Otan karmista tukea. "Meille tulee vauva". Ja alan taas itkeä. Mies harppaa luokseni ja halaa tiukasti. "Tuleeko, oikeasti?" Minä nyökytän ja itken hysteerisenä testi kädessä ja tärisen. Illan pohdimme voiko testitulos olla väärä. Ei voi. En usko. Silti perjantaina vallitsee yksin epäusko ja orastava toivo. Lauantaina lupaan tehdä heti aamulla uuden testin. Herään ennen 07 aamulla, vessaan. Sama kuvio toistuu, nyt en laske testiä kädestäni. Väriaine menee tikun läpi, ja siinä se on. Samantien, viiva ja sitten toinen. Hymyilen ja menen takaisin sänkyyn, miehen viereen. Raskaana.

Nyt, minä olen raskaana. Minä. Raskaana. Päivä kerrallaan, tulevaan luottaen, raskaana.

Jos Luoja suo, meille tulee syyskuussa vauva. Meistä tulee perhe, ja minusta äiti, kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Rakkautta vain

Niin tämäkin vuosi kääntyi jouluun. Aloitin useamman blogitekstin, mutta jätin ne lopulta kaikki julkaisematta. Toisaalta sanottavaa olisi, vaan mietin, kuka jaksaa aina lukea. Alan olla ehkä kriittinen oman tekstin tuottamiseni suhteen.

Joulumieltä sain eniten itsenäisyyspäivänä. Ulkona oli lumista, valkoista, puut huurteessa. Kotona paloi kynttilät, jouluvalot, verhot olivat jo ikkunoissa. Lammas tuoksui uunissa ja koko maailma tuntui hetken rauhaistalta.

Nyt lumet hupenevat uhaavaa tahtia. Luotan silti sääennustuksiin ja toivon edes sitä räntää ja pakkasta huomiselle. Kinkku laitetaan illalla leivinuuniin paistumaan. Koti on siisti, koirat puhtaat, lahjat paketeissa. Kuusi kissan leikkikaluna vielä koristeita odottamassa.

Siunattua joulua jokaiselle blogin lukijalle. Lisäsin blogiluetteloon Rakkaudenroihu blogin, joka on osa kirkon parisuhdetyötä. Sivustolle kirjoittavat eri henkilöt näkökulmiaan rakkaudesta, joka kantilta, myös siltä kipeältä.

Toivoisin jokaiselle rauhaa, syvää ja siunattua. En kiirettä, pakkoa, itkua, hampaiden kiristystä tai pelkoa. Toivon, että jokaista varjelevat enkelit tänä Jouluna.