Pitkä perjantai

Nimenomaan Pitkä. Koska itselläni on paha tapa jonkinlaisen henkisen kuormituksen kohdalla lukita tunteet ja ajatukset pannaan jotta toimintakyky säilyy - ja sehän säilyy, käy sitten usein niin, etten laske niitä tilanteen ohi mentyä pois. Annan niiden lukittua. Sitten ne haamuilee ja kummittelee, tiettyinä hetkinä. Käsittelyn opettelua siis ja sitä tämä teksti osaltaan yrittää olla.

Torstaina oltiin illalla kotona, mies remontoi. Minä käytin koirat ja laitoin kukille hallaharson yöpakkasten varalta, kukkasipulit nousee jo kovaa vauhtia. Illalla alkoi äkisti vihloa voimakkaasti vasemmalle alavatsalle, sivuun kohdun kiinnikkeiden seutuun. Ei oikein kärsinyt edes laskea vasenta jalkaa maahan kun kipu iski. En huolestunut liiemmin, koska levossa kipua ei ollut. Kunnes alkoi tulla aaltomaisina kohtauksina myös levossa. Kuulostelin, tunnustelin, kohdun tienoilla kipu kuitenkin on. Onneksi on kollegoja päivystyspolilla töissä ja viestiä sinne, kuinka horror jono siellä on ja kuka lääkärinä? Jos varmuuden vuoksi menisi näytille, tämä ei tunnu nyt ihan normaalilta kivulta kuitenkaan. Parin tunnin kotona seurailun ja kipulääkkeiden jälkeen oltiin päivystyksessä 22 maissa. Pyhien alla päivystys on kyllä viimeinen paikka missä haluaa olla yötä vasten, nytkin oli reilusti yli 10 potilasta katsomatta ennen meitä. Onneksi selvittiin vain 3 tunnin odotuksella. Siihen "vain" mahtuu kyllä monta miehen manausta ja minulta tuskaista irvistystä, puhinaa ja lisää puhinaa kun kello mateli. Silti, tiskin toisella puolella töitä tehneenä tiedän, että jokainen siellä tekee parhaansa ja sillä vauhdilla mikä vain on mahdollista. Oma itsehillintä odotuksen suhteen on siis paljon parempi tässä tapauksessa mitä miehellä. Pitkiä silti olivat ne minuutit 22 ja 01:30 välillä.

Sitten lääkärille joka kuunteli, kirjoitti ylös ja kyseli. Vähän paineli kohdun yläosaa ja siinäpä se. Tiesin kyllä, ettei yle lääkäri voi juuri muuta tehdä kun konsultoida päivystävää gynekologia. Eli takaisin aulaan odottamaan.

Hetken päästä tulee hoitaja ja labratyöntekijä huutamaan minua. Tarkkailuhuoneeseen ja sängylle. Jahas, mitähän seuraavaksi? Emme saa tarkempaa informaatiota. Kädet ylös, kumpaankin käteen kiristysside, labratäti alkaa etsiä toisesta kädestä suonia verikokeita varten ja hoitaja laittaa tippaa. Jaa ei me vissiin kotiin sitten oltu menossa. Saan nesteytystä ja kipulääkettä. Kello on 02 aamuyöllä, koirat on olleet käymättä ulkona melkein 10 tuntia. Passitan miehen käymään kotona viemään koirat ulos ja syömään vähän jotain. Katson käsiä ja huonetta, eipä ole ennen tätä tullut koettua. Yritän itse torkkua jotta aika kuluisi ennen miehen paluuta. Verikokeissa kuitenkin kestää toista tuntia ja epäilin, ettei gynekologi ainakaan ennen niiden valmistumista minua tutki. On hämärää ja hiljaista. Stressaa, ihan sama miltä nuo vihlaisut ja jomotukset tuntuu, mutta onhan vauvalla kaikki kunnossa?

Pissanäytepurkki odottaa pöydän reunalla, ei ole vessahätä sitten yhtään. Kipulääke on tippunut ja mies tulee 03 maissa takaisin. Tuntemukset on samat, ei apua kipulääkkeestä ja stressaa yhä, miksi kello ei liiku, miksei kukaan tule katsomaan, että meidän vauva on varmasti hengissä? Hilaan itseni vessaan tippapullojen kera. Toinen letku vetää "väärään suuntaan" eli alkaa täyttyä verellä, jahas. Tämähän tästä puuttui. Koitan yksikätisenä häärätä vessassa ja varoa tippakättä. Pyyhin, verta. Pelko humahtaa läpi. Tippuihan se jostain letkusta? Ei. Minusta. Voi helvetti. Takaisin huoneeseen sillä vauhdilla millä selkä ja vatsakipu antaa myöten. Tokaisen miehelle, että vuodan. Pelko millaista ei voinut kuvitella olevankaan. Painan kelloa. Hoitaja hakee virtsanäytteen ja toteaa, että tippaletkussa oleva veri ei haittaa ja huuhtelee pois. Kerron, että vuodan verta. Hoitaja on rauhallinen, lupaa kertoa lääkärille ja katsotaan muuttaako se kiireellisyysluokitusta. Olen yhä kiireetön tapaus, tiedän sen kyllä. Tärisen sängyllä kuin horkassa. Hoitaja laittaa toisen kipulääkkeen tippumaan koska ensimmäinen ei auttanut. Kysyn, tuleeko gynekologi tutkimaan minut? "Ei välttämättä". Katsotaan miehen kanssa toisiamme, mitä? Gynekologi pitää niitä harjoitussupistuksina ja käski seurata aamuun. Viimein jotain tietoa edes. Mutta aamuun. Kello on vajaa 04. Aamuun on 4 tuntia, neljä helvetin pitkää tuntia. Mies on valvonut 22 tuntia putkeen. Hoitajan lähdettyä sanon miehelle, etten lähde kotiin, ennen kuin joku varmistaa, että meidän vauva on kunnossa, en helvetissä lähde. En ymmärrä miksi kaikki höösäävät kipulääkkeistä, kyllä minä tämän kivun kestän, mutta vauva.

Liikkeitä on tuntunut yölläkin, eritoten kun sain kipulääkkeen ja nestettä. Silti pelottaa, olen varma, että tämä oli tässä. Vaikka 8 vuoden lapsettomuus on takana käänteineen koen, että tämä raskaus on silti mennyt "liian helposti". Sehän sai alkunsa luomuna, oksensin vain 14 ensimmäistä viikkoa. Tämä olisi liian hyvää ollakseen totta, jos saisimme oikeasti syksyllä vauvan. Mies pysyy rauhallisena ja lohduttaa, käskee olla panikoimatta. Tiedän, etten voi tehdä mitään enkä olla paremmassa paikassa. Puristetaan toisiamme kädestä, kumpikin näkee toisen ajatukset kasvoilta, miksei kukaan tee mitään? Mies jaksaa olla vahva kun minä en enää pysty. Tiedän, että hän pelkää vähintään yhtä paljon kuin minä, mutta kestää sen. Toisen meidän on nyt kestettävä. Näillä viikoilla, mitä kukaan voisi tehdä? Tiedän kyllä sen, että jos se meinaa mennä kesken sille ei kukaan mitään mahda. Silti toivon, että joku tekisi jotain.

Laitan päättäväisenä silmät kiinni. Jos en nuku stressaan vielä itseni hengiltä. Pakko rauhoittua, pakko. Torkun noin tunnin. Katson kelloa, se on melkein 05 aamulla. Makaan katkarapu asennossa, vessaan pitäisi mennä, en uskalla. Ihan kuin voisin tahdonvoimalla estää jotain tapahtumasta, silti, en voi mennä vessaan. Rukoilen. Rukoilen lisää ja haen uskosta lohtua. Sinun käsiisi kun itse en voi mitään tehdä, Sinä voit. Viimein nousen, pakko mennä vessaan. Hoitaja tulee käytävällä vastaan, sanon, että soitan kelloa jos vuodan yhä. Pelottaa aivan helvetisti. Ei vuotoa, housuissa vähän, muuten ei vuotoa enää. Hengitän syvään. Ehkä meillä on vielä toivoa. Takaisin miehen luo, en vuoda. Mies on myös helpottunut, ei ainakaan huonoja uutisia.

Käsken miehen huilata, nukkua jos pystyy. Helpommin sanottu kun tehty kovalla puisella tuolilla joka on nostettu sänkyni viereen. Mies nojaa sänkyyni ja ottaa villatakkini tyynyksi. Yritän itsekin nukkua, vuoronvaihto on 08, joku tulee aamulla kyllä meitä katsomaan. Sitä ennen ei selvästi ole tapahtumassa mitään. En ole syönyt 11 tuntiin, joku pyytää hoitajalta leipää käytävällä, mahani murisee, painan silmät kiinni, ei nyt.

Herään 06:30. Mies torkkuu huonossa asennossa vieressäni. Kuulostelen tuntemuksia, ei koske, ei tunnu siltä että vuotaisin mitään. Ulkona alkaa näkyä aurinkoa talojen välistä. Soitan kelloa. Pyydän kiltisti hoitajalta aamupalaa, hän kyselee olenko vielä kipeä, kerron, että en juuri. Tosin en ole liikkunut joten en voi varmaksi sanoa. Hän miettii hetken ja toteaa, että uskaltaa antaa minulle ehkä sitten syömistä. Vatsakivun takia minut on pidetty tähän asti ravinnotta. Syön 2 palaa leipää ja vettä. Odotan lääkäriä. Kyllä se kohta tulee.

Lääkäri tulee katsomaan minua laukku olalla. Kysyy koskeeko, ei enää juurikaan. Kysyy, vaadinko sitten, että gynekologi tutkii minut? Sanon, että haluan jonkun varmistavan, että vauvalla on kaikki hyvin. Jaa selvä, minä soitan sitten gynekologille. Lääkäri poistuu oltuaan huoneessa ehkä minuutin. Sitten taas odotetaan. Kerron miehelle monelta vuoro vaihtuu ja mitä sitten tapahtuu, eli ainakaan tuntiin ei tapahdu mitään, ehkä kahteen. Toivon, että vaihdon jälkeen vuoroon tulee järkevämpi gynekologi joka suostuu tutkimaan minut. Mies torkkuu umpiväsyneenä, minä luen uutisia puhelimella ja odotan.

Aamuvuoron hoitajat menevät käytävää pitkin, kello on 7:30. Yöstä, todella pitkästä yöstä selvittiin. Olo on toiveikkaampi. Jonkun on pakko tutkia meidät nyt aamulla. Minuutit matelevat. Kello 8:15 käytävä hiljenee, osa potilaista kotiutetaan, meidän huoneesta lähtee kaksi, me jäädään yksin sinne. Kello on 8:35 tuttu hoitaja tulee pyörätuolin kanssa. Päästään synnärille. Vihdoin. Mies ottaa meidän tavarat ja meidät viedään synnärille. Istutaan odottamaan kun hoitaja käy sanomassa, että me olemme paikalla. Kätilö tulee esittäämään tarkentavia kysymyksiä, on empaattinen ja erittäin miellyttävä. Mies torkkuu yhä, isät kävelevät ohitsemme kuka mihinkin, minuutit matelevat yhä. Koirat eivät ole saaneet aamupalaa, eivätkä päässeet ulos. Ennen 10 miehen äiti yrittää soittaa, mies ei vastaa. Alan turhautua. Eikö jo voisi olla meidän vuoro. Mies on hetkittäin hereillä ja erittäin ärtynyt, mikä voi kestää näin kauan. Koitan selittää mikä kaikki voi kestää, mies jatkaa torkkumista. Viisarit menevät eteenpäin, 10:15 ja odotamme yhä. Koirat odottavat yhä. Kätilöt kolisevat, jossain itkee vauva. Joka kerta kun ovi käy, nostan katseeni, ei lääkäriä.

Viimein. 10:30 lääkäri kävelee kansioni kainalossa ja ottaa meidät vastaan. Hän tutkii kaiken perusteellisesti ja pitkään. Kaikki on kunnossa. Vauva voi hyvin, kohdunkaula on kiinni. Vuodolle ei löydy syytä, missään ei ole mitään hälyyttävää. Ei kohdussa tai muuallakaan. Voin vihdoin hengittää. 11 pääsemme lähtemään kotiin. Ulkona on kylmä ja aurinko paistaa, olemme nukkuneet muutaman tunnin koiranunta, olemme umpiväsyneitä ja mies on valvonut käytännössä torstai aamusta asti. Mutta meillä on kaikki hyvin.