Törmäsin jossain postaukseen mitä jää kaipaamaan raskausajasta. Koko vuoden - enemmän tai vähemmän - syksyä odottaneena oli hyvä pysähtyä itsekin pohtimaan kyseistä asiaa.
Raskaus. Maaginen hetki joka alkoi niiden kahden viivan ilmestyttyä perjantaisena iltapäivänä tikkuun. Matka äidiksi, vanhemmaksi, uuteen tuntemattomaan vaiheeseen jota vuosia oli odottanut, kaivannut ja rukoillut lähes epätoivolla.
Alkuraskaus. Siitä en jäänyt ehkä kaipaamaan yhtään mitään. Neuvolaa lainaten, huolen määrä on vakio. Pahoinvointia, pelkoa kestääkö pieni kyydissä. Onko vessareissuilla housuihin ilmestynyt verta. Yhä pahenevaa pahoinvointia, voimattomuutta, harrastuksille heihei koska pahoinvointia. Ainoa joka tässä vaiheessa oli positiivista - jota en kyllä silloin kokenut lainkaan positiivisena - oli pärjääminen noin 7h yöunilla. Olen aina ollut tarkka siitä, että tarvitsen noin 8h, mieluusti ylikin, tuntia yössä unta. Alkuraskaudessa ei nimittäin väsyttänyt, toisinaan tuntui, että 6 tunnillakin pärjää. Miinuksen tästä teki kombo ei-väsytä ja oksettaa. Olisin mieluusti nukkunut 12h päivässä jolloin olisi tarvinnut vain 12h voida pahoin.
Keskiraskaus. Hehkeä sellainen kaikkien huhujen mukaan. Mene ja tiedä. Pahoinvointi loppui keskiraskauden aikana. Ruokailutottumusten palautuminen normaaliksi myös ruokahalun suhteen vei kuitenkin pitkälle viikon 20 yli. Olo oli muuten hyvä, mutta liikunnalliset harrastukset tuntuivat yhä ylivoimaisen rankoilta, vaikka lenkkeiltyä tulikin jatkettua. Kroppa vaati enemmän polttoainetta ja lepoa joten energiaa ei riittänyt enää liikkumiselle. Ja raskausdiabetes, sen kortin olisin mieluusti jättänyt nostamatta. Suonenvedot muistan, mutta niitä en tosiaan jää kaipaamaan tästä vaiheesta. Onneksi niihinkin löytyi apu sekä magnesium tableteista-, että voiteesta.
Viimeinen kolmannes. Tästä on jäänyt ehkä parhaimmat muistot. Mitä pidemmälle raskaus meni, sen parempi oli oloni. Liikkeet alkoi tuntua viikolta 17 eteenpäin, viimeisellä kolmanneksella ne olivat jo aivan erilaisia, voimakkaita ja säännöllisiä. Ruoka kuin ruoka upposi. Lonkkakivut ja selkäkivut loppuivat. Maha kasvoi ja näkyi, oli ihana pukeutua vaatteisiin jotka lähes huusivat, katsokaa, minä - minä olen raskaana! Ei virtsankarkailua tai pidätysongelmia, missään vaiheessa.
Silti huomaan miten vähän mielikuvia lopulta raskaudesta on matkaan jäänyt. Eritoten niitä positiivisia. Eniten ehkä hetkiä kun olen sivellyt mahaa ja saanut voimakkaita muksauksia ja potkuja vastaukseksi. Olen tehnyt myös tolkuttoman vähän muistiinpanoja raskauden ajalta, eniten ehkä elokuusta eteenpäin. Harmi, jos tämän saa joskus kokea uudelleen, ei ole "vertailupohjaa". Onneksi blogia on tullut päivitettyä edes kohtalaisen usein, joten täällä on jotain oireita, muistoja, mielikuvia ja hetkiä eri viikoilta tallessa. Mahakuvia muistoksi tuli sentään otettua lähes jokaiselta viikolta.
Nyt kun viedään viimeisiä päiviä mahan kanssa, kahden hengen perheenä vain minä ja mies, olen yrittänyt kärsimättömyydestä huolimatta nauttia. Nauttia 9-10 tunnin yöunista, päivistä sohvalla kun luen kirjoja ja katson telkkaria ja tapan aikaa. En osaa visualisoida vauvaa tai arkeamme kun tässä on kolmas ihminen mukana, olen vain keskittänyt ajatukset siihen hetkeen kun tulee osata lähteä laitokselle. Pelkoja sen suhteen on, eniten, että lähdemmekö ajoissa. Meidän suvussa ensimmäisten lasten synnytykset ovat olleet todella nopeita, alle 5 tuntia. En silti haluaisi mennä sairaalaan ja kuulla kätilöltä toteamusta, että olen hikiseen kahdelle sormelle auki. En ole edes synnytykseen asti halunnut miettiä, ensin lähtö ja sitten tilanteen mukaan. Toivon ja rukoilen, kaiken menevän hyvin. En odota kivutonta synnytystä tai mitään "no sehän oli ihan helppoa" fiilistä, toivon synnytystä jonka jälkeen minulla on olo, että tämän voisin tehdä uudelleenkin jos Luoja suo. Se riittäisi minulle.
Mahaa minä jään kaipaamaan. Tunnetta vauvasta sisällä ja sitä tietynlaista yhteyttä joka meidän kahden välillä on kun olemme eläneet symbioosissa 9 kuukautta. Sitä, kun kaikki oli uutta, vauvan kasvu ja kehitys viikko viikolta, oma muuttuva keho. Se kaikki minkä äärellä olin ensimmäistä kertaa. Miten olen voinut olla raskaana ihan täysillä ainakin kaksi viimeistä kolmannesta <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mielipiteesi otetaan vastaan ilolla, samoin kuin positiiviset ja negatiiviset kommentit :) 14 päivää vanhemmat tekstit kiertävät sensuurin kautta.