Olen tähän törmännyt ja aihetta pohtinut. Monet töissäkin haluavat palvelut kävelymatkan päähän. Pitää olla apteekki, kauppa, koulu, kuntosali jne. 1-2km päässä. Helposti saatavilla, asunto ihmisten keskellä. Luo turvallisen olon.
Kaupungissa tai lähiössä asumisessa on eittämättä puolensa. Autottomuus ehkä suurimpana sillä autoilun kustannuksia kiristetään jatkuvasti.
Palveluihin pääsee kävelemällä, lasten harrastuksetkin ovat luultavasti sellaisen matkan päässä ettei vanhempien tarvitse toimia harrastus-takseina. Ihmisiä on kokoajan ympärillä. Lapsilla mahdollisesti paljon kavereita. Asunto on vuokrattu tai oma osake yleisimmin.
Mutta tässä skenaariossa pohdituttaa myös ruoka. Jos ruoka joka meille tulee, tulee yhä maalta, miksi maalla asumiseen ei kannusteta? Maalla asuvat saavat sitten tuta kiristyvät autoilun kustannukset (verot, bensa, vakuutukset) sekä kiinteistöverot jotka kyllä epäsuorasti vaikuttavat vuokriin, vaan ei ehkä niin paljon mitä suureen maatilalliseen.
Haluaisivatko sitten lähellä palveluja asuvat, että suurin osa meidän ruoasta tulisi tuontina?
Maalla asumisessa kuitenkin miellän aikuisten ja lasten oppivan tietynlaisen tekemisen meiningin ja vastuullisuuden eri tavalla kuin kaupungissa.
Vesi tulee omasta kaivosta, ei vesimaksuja jätekaivon tyhjennystä lukuunottamatta. Jos lähikauppaan on 20km ei pienestä mielijohteesta sieltä lähdetän hakemaan yhtään mitään. Jos kotona kasvatetaan porkkanat, herneet, perunat, sipulit, kurkut, tomaatit, on kanoja jotka munii, ei ruokaa saa ilman työtä. Ei riitäkkään se, että vingauttaa muovikorttia S-marketin kassalla, on ruokittava ja hoidettava kanat, kitkettävä ja kasteltava kasvimaa, suojattava ja hoidettava ennenkuin se antaa satoa. Sen sijaan, että ostaa Norjasta pyydettyä lohta joka on rahdattu tänne (ja laivan/auton päästöillä tuhottu taas hippu ilmakehää) mennään itse ongelle/verkoille/katiskalle ja pyydetää se kala, useampikin ja pakastetaan esim. osa.
Lämpöä saadakseen ei käännetä patterin päässä olevaa namiskaa vain isommalle, kaadetaan puita, tehdään halkoja, kannetaan sisälle ja lämmitetään puut takassa/leivinuunissa/puuhellassa. Kun tulee se aika päivästä, että jotain olisi kiva syödäkkin, tekee ensin puuhellaan/leivinuuniin tulet eikä käännä sähköhellaa napista päälle. Ruokaa laittaessa myös talo lämpiää.
Minulle omavaraisuus /maalaisuus on myös kustannuskysymys. Vaikka joudun kärsimään autoilun kovenevat kustannukset, en tue ulkomailta rahdattujen kasvisten tms. tuontia, vaan pyrin hyödyntämään kotimaata joka on viljavaa. Sen sijaan, että kaukolämpö lämmittää taloni nurkat (jota ennen jonkun on täytynyt kaivaa ne lämpöputket maahan, tuottaa se kaukolämpö tehtaassa) minä kaadan oman metsän puita, huollan ja suojelen luontoa, edistän sen uusiutumista ja kasvua, saan fyysistä tekemistä kun pilkon ja kannan puut kuuriin/sisälle. Kun teen ruuan puilla lämpiävällä hellalla tai uunilla, en kustanna sähköyhtiöille senttiäkään jotta saadaan taas yksi maailmaa tuhoava ydinvoimala pystyyn. Sen joudun kyllä tekemään monessa muussa kohdin, astian/pyykinpesussa, mutta säästöä voin luoda edes jollain tavalla.
Naapurittomuus ei luo minulle turvattomuutta, luonnossa tai metsässä ei ole mitään pelättävää, siellä vallitsee luonnon lait, on metsän eläimiä joille se on koti ja jossa me olemme vierailijoina, emme kaikkea tuhoavina ylimpänä "rotuna ja lakina". Minä voin ottaa pihalleni vahtikoiran toteuttamaan sen luontaista käytömallia, saan lemmikin, harrastuskaverin ja vahtikoiran.
Susilla ja karhuilla, oravilla ja talitinteillä on yhtäläinen oikeus elää kuten meilläkin. Yksi syy esim. susien käytökseen on ihmisissä, miksi ne tappavat koiria ja lampaita, me kutistamme niiden elintilaa.
Ja vaikka kuinka meitä pyrittäisiin asuttamaan kaupunkeja ja lähiöitä, yhä jonkun on se ruoka tuotettava.
Kortittomuus ei ole oikein ottanut tuulta siipiensä alle. Huomaan liian usein kaupassa, ettei minulla ole käteistä. Jokaisessa kaupassa ei ole automaattia jolloin kortilla maksaminen tulee liian helpoksi. Yritän silti aina automaatin ohi mennessäni muistaa nostaa käteistä.
Tipaton tammikuun tuli myös vietettyä, helmikuun tavoitteena on syödä mahdollisimman vähän porsaanlihaa. Sen vähennys on tässä kuukausien aikana onnistunut ihan hyvin, nyt olemme tehneet possusta jotain 1-3 päivänä viikossa, lammasta ja kalaa kuuluu yhä liian vähän ruokavalioon. En ole lapsuuden jälkeen pilkillä käynyt, senkin harrastuksen voisi yrittää herättää henkiin.
Liityin myös lähiruokarinkiin, helmikuun loppuun ajatuksena oli tilata sieltä lihaa. Siellä on tarjolla myös paikallisten leipomoiden leipiä jne mutta nekin voisi opetella tekemään itse, muutkin kuin namaste-sämpylät. Nyt laitoin viilin tekeytymään, mummolassa oli aina itse tehtyä viiliä, kaivoin ohjeen internetin syövereistä ja 2-4 päivän kuluttua katsotaan kuinka meidän viili voi.
Neulomis into jatkuu yhä, lukeminen on jäänyt totaalisesti taka-alalle, olen vapaa-ajalla neulonut aina kun suinkin sellainen hetki on ollut. Nyt vähän haastetta, ajatuksena oli tehdä ystävän lapselle ns. prinsessa villasukat, joihin kumpaankin varteen tulee tytön etunimen ensimmäinen kirjain, saa nähdä miten se tulee onnistumaan (vai tuleeko).
Radio Deitä olen myös kuunnellut, toisinaan tulee hieman yli hilseen menevää musiikkia, mutta asiaohjelmat ovat olleet mielenkiintoisia.
Ensi kesälle suunnittelin toisen auton laittamista seisontaan, meillä on miehen kanssa melkein sama työmatka ja aika, voisi tehdä vuoroviikkopyöräilyt. Toisella viikolla toinen ajaa aamulla toisen (ja pyörän) töihin ja ajaa iltapäivällä autolla kotiin jolloin toinen pyöräilee iltapäivällä kotiin. Ja seuraavalla viikolla sitten vaihto. Meidän työajassa on aamu-, ja iltapäivällä noin 30min heitto joka ei ole paljoa. Ja toisen auton pitäminen kesän seisonnassa tuo jo useamman satasen säästöä.
sunnuntai 1. helmikuuta 2015
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
Koti, uskonto ja isänmaa
Eilisissä juhlissa juttelin itseäni melkein ikäni verran vanhemman ihmisen kanssa, no ei nyt ihan mutta +-5 vuotta.
Hän on ateisti.
Hän oli koko illan mielenkiintoisin keskustelukumppani. Puhuimme maailmasta, sen tilasta. Se herätti jälleen kirjoitussuonen sykkimään kiivaasti.
Suomalaisille perinteisesti tärkeitä arvoja on olleet koti, uskonto ja isänmaa. Vaikkakin kansa on hivenen viinaan menevää, suurin osa, eritoten maalla asuvista, hoitaa silti säntillisesti työnsä ja sovitut asiat, oli pullo pöytäviinaa edellisen illan aikana kumoutunut kurkusta alas tahi ei. Kaveri ei jätetä periaate on vahva on ok poiketa naapuriin - joka usein sijaitsee satojen metrien päässä - ilmoittamatta päiväkahville.
Vrt. kaupunkilaisen on helppo jättää menemättä sovitulle päiväkahville tutun kanssa, hups sori unohdin katsoa kännykkää. Naapuria ei tunneta, ei edes tiedetä että siellä seinän takana asuu joku. Ollaan täysin riippuvaisia keinotekoisesta (internet, älypuhelimet, pelikonsolit) maailmasta pienessä vuokraluukussa jossa ei ole välttämättä edes parveketta. Elämä pysähtyy jos tulee sähkö-, tai vesikatko.
Valtion ideologia josta aiemminkin olen kirjoittanut, pyrkii Saksan malliin. Ihmiset vuokralle, yli 50% asuisi vuokra-asunnossa, omistusta ei enää tueta eikä se ole niinsanotusti IN. Samaan hötäkkään asetetaan vielä keskustoihin kielto ajaa muulla kuin sähköautolla, avot rajoitetaan ihmisen liikkumista ja valinnanvapautta.
-> Tällä vietäisiin meiltä osa meidän perimää, koti. Onko se todella koti jos sen omistaa joku miljoonayhtiö joka voi milloin tahansa kriisin tai konfliktin sattuessa potkaista jokaisen sieltä pihalle? Omasta maatalosta on paha ketään tulla pois potkimaan ja kriisin tai konfliktin sattuessa on isäntä kiväärin kanssa kotia ja perhettä puolustamassa.
Isänmaa. On Nato keskustelu ja on vielä varsin kiivaana. Mitä Venäjä haluaa, onko se meille uhka nyt vai sitten vasta jos mennään Natoon? Monet pelkäävät Venäjää, itse heräsin keskustelun aikana miettimään mitä todella Venäjä hyötyisi Suomesta? Maantieteellisesti olemme sikäli huonossa asemassa, juuri tässä mihin esi-isämme ovat joskus jalkansa laskeneet. En kannata Nato jäsenyyttä vaan en toisaalta myöskään pelkää, että Venäjällä olisi intressejä aloittaa Suomen valtaaminen. Aina historia ei toista itseään.
Venäjältä meille syötettävä propaganda ei kuitenkaan ole kovin luotettavaa, sillä todellisen Venäjän tilannetta emme tiedä kuin paikanpäälle menemällä. Riittääkö siellä ruokaa kaikille? Työtä, asuntoja?
Ajatus harhailee, takaisin asiaan.
Isänmaa, meidän uskoa isänmaahan horjutetaan ja jos tuleekin kriisitilanne, joku haluaa vallata Suomen, oli se sitten rakas naapurimaamme tai III maailmansota, isänmaamme, toinen perusarvo on uhattuna.
Uskonto. Kirkosta eroaa ihmisiä joka kerta enemmän ja enemmän, massahysteriaa. Kuinkahan moni on miettinyt mitä niillä verorahoilla kustannetaan, ottanut asiasta selvää? Väitän että harva. Sotketaan usko ja uskonto. Usko Jumalaan on täysin eri asia kuin evankelis-luterilainen uskonto.
Ei ole enää kirkkohäitä, suurin osa vihitään maistraatissa. Ei kasteta lapsia, ei viedä heitä kirkkoon esim. jouluna, vain kun on "pakko" - häissä tai hautajaisissa, esimerkiksi. Vaahdotaan homo-avioliitoista ja sitä mukaa kun uskovaiset eroavat protestina kirkosta sateenkaariperheet liittyvät sinne takaisin ja taas lisää uskovaisia eroaa, sillä heidän uskontoon ja uskoon ei mahdu homo-avioliitot ja sateenkaariperheet. Uskovia pidetään kiihkoilijoina, uskonto, Raamattu poljetaan maan rakoon myös median taholta.
Jokaisella ihmisellä on tarve uskoa. Uskoi hän sitten Jumalaan, tieteeseen, profeettoihin, karmaan, ihmisellä on sisäsyntyinen uskomisen tarve.
Nyt meiltä viedään sukupolvia ja taas sukupolvia kestänyt voimavara, uskonto. Se poljetaan ja lytätään ja käännetään ihmiset uskontoa, kirkkoja, pappeja, seurakuntia vastaan.
Kriisin yllättäessä, läheisen/perheen kuolema onnettomuudessa, konflikti kuten Ukrainassa, kun ihminen menettää kaiken, kodin, isänmaan, jäljelle jää usko ja uskonto.
Vaan jos sekin meiltä viedää?
Ihminen on tyhjä kuori jonka vallanpität haluavat täyttää, kuten Pohjois-Koreassa, jossa Jumalan ja Jessuksen on korvannut Kim Jong-Un. Ihmiset aivopestään uskomaan kaikki mitä hän sanoo ja on, tekee, koska ei ole muuta tarjolla.
Keskustelukumppanini sanoi, että hän jopa ateistina ymmärtää tämän, mihin tällä uskonnon lokaamisella pyritään. Ja siksi, hän arvostaa uskovia, idealistisia ihmisiä jotka uskaltavat olla vastarannankiiskejä. Laittaa kampoihin tälle yhä pelottavammaksi ja hullummaksi menevälle politiikalle, ihmisten ajamiselle tietyn ihmisryhmän haluamaan suuntaan, kaiken sähköiseksi muuttamiselle jolla voidaan seurata ihmisen elämää mitä ja missä se ikinä tekeekin (miettikää, jokainen korttiostos kaupassa kertoo sinusta ja kulutus tavastasi jotain, etälukumittarit, kuinka riippuvainen olet sähköstä, internetin käytöstä puhumattakaan!).
Itse keskustelun seurauksena päädyin myös pohtimaan kortilla maksamisen haittoja. Joten kokeiluun, käteinen takaisin. Joka kerta kun tarvitsen jotain, maksan käteisellä. Poislukien bensa-asemat, sillä useimmiten korttiasemilla bensa on halvempaa, mutta koitetaan ja katsotaan kuinka käy.
Mutta siinä, koti, uskonto ja isänmaa. Häät, maalaistalo, monipäinen lapsiluku. Omavaraisuus, talo joka lämpiää puulla, isäntä joka omistaa kiväärin, omat kanat/porkkanat/herneet/perunat, oma kaivo. Raamattu ja usko, uskonto.
Meitä, vastarannankiiskejä on, meidän täytyy vain löytää toisemme, yhdistää voimamme ja laittaa kampoihin. Kaupunkilaistumista, älyteknologian voitonkulkua, ihmismielen tyhjentämistä ja aivopesemistä vastaan, paluu sinne missä on vielä viimeiset rippeet aitoudesta, luonto, metsä. Puhdas vesi joka on meidän tulevaisuuden voima, Saimaa. Järvet.
Tämä ideologinen sota on vasta alussa.
Hän on ateisti.
Hän oli koko illan mielenkiintoisin keskustelukumppani. Puhuimme maailmasta, sen tilasta. Se herätti jälleen kirjoitussuonen sykkimään kiivaasti.
Suomalaisille perinteisesti tärkeitä arvoja on olleet koti, uskonto ja isänmaa. Vaikkakin kansa on hivenen viinaan menevää, suurin osa, eritoten maalla asuvista, hoitaa silti säntillisesti työnsä ja sovitut asiat, oli pullo pöytäviinaa edellisen illan aikana kumoutunut kurkusta alas tahi ei. Kaveri ei jätetä periaate on vahva on ok poiketa naapuriin - joka usein sijaitsee satojen metrien päässä - ilmoittamatta päiväkahville.
Vrt. kaupunkilaisen on helppo jättää menemättä sovitulle päiväkahville tutun kanssa, hups sori unohdin katsoa kännykkää. Naapuria ei tunneta, ei edes tiedetä että siellä seinän takana asuu joku. Ollaan täysin riippuvaisia keinotekoisesta (internet, älypuhelimet, pelikonsolit) maailmasta pienessä vuokraluukussa jossa ei ole välttämättä edes parveketta. Elämä pysähtyy jos tulee sähkö-, tai vesikatko.
Valtion ideologia josta aiemminkin olen kirjoittanut, pyrkii Saksan malliin. Ihmiset vuokralle, yli 50% asuisi vuokra-asunnossa, omistusta ei enää tueta eikä se ole niinsanotusti IN. Samaan hötäkkään asetetaan vielä keskustoihin kielto ajaa muulla kuin sähköautolla, avot rajoitetaan ihmisen liikkumista ja valinnanvapautta.
-> Tällä vietäisiin meiltä osa meidän perimää, koti. Onko se todella koti jos sen omistaa joku miljoonayhtiö joka voi milloin tahansa kriisin tai konfliktin sattuessa potkaista jokaisen sieltä pihalle? Omasta maatalosta on paha ketään tulla pois potkimaan ja kriisin tai konfliktin sattuessa on isäntä kiväärin kanssa kotia ja perhettä puolustamassa.
Isänmaa. On Nato keskustelu ja on vielä varsin kiivaana. Mitä Venäjä haluaa, onko se meille uhka nyt vai sitten vasta jos mennään Natoon? Monet pelkäävät Venäjää, itse heräsin keskustelun aikana miettimään mitä todella Venäjä hyötyisi Suomesta? Maantieteellisesti olemme sikäli huonossa asemassa, juuri tässä mihin esi-isämme ovat joskus jalkansa laskeneet. En kannata Nato jäsenyyttä vaan en toisaalta myöskään pelkää, että Venäjällä olisi intressejä aloittaa Suomen valtaaminen. Aina historia ei toista itseään.
Venäjältä meille syötettävä propaganda ei kuitenkaan ole kovin luotettavaa, sillä todellisen Venäjän tilannetta emme tiedä kuin paikanpäälle menemällä. Riittääkö siellä ruokaa kaikille? Työtä, asuntoja?
Ajatus harhailee, takaisin asiaan.
Isänmaa, meidän uskoa isänmaahan horjutetaan ja jos tuleekin kriisitilanne, joku haluaa vallata Suomen, oli se sitten rakas naapurimaamme tai III maailmansota, isänmaamme, toinen perusarvo on uhattuna.
Uskonto. Kirkosta eroaa ihmisiä joka kerta enemmän ja enemmän, massahysteriaa. Kuinkahan moni on miettinyt mitä niillä verorahoilla kustannetaan, ottanut asiasta selvää? Väitän että harva. Sotketaan usko ja uskonto. Usko Jumalaan on täysin eri asia kuin evankelis-luterilainen uskonto.
Ei ole enää kirkkohäitä, suurin osa vihitään maistraatissa. Ei kasteta lapsia, ei viedä heitä kirkkoon esim. jouluna, vain kun on "pakko" - häissä tai hautajaisissa, esimerkiksi. Vaahdotaan homo-avioliitoista ja sitä mukaa kun uskovaiset eroavat protestina kirkosta sateenkaariperheet liittyvät sinne takaisin ja taas lisää uskovaisia eroaa, sillä heidän uskontoon ja uskoon ei mahdu homo-avioliitot ja sateenkaariperheet. Uskovia pidetään kiihkoilijoina, uskonto, Raamattu poljetaan maan rakoon myös median taholta.
Jokaisella ihmisellä on tarve uskoa. Uskoi hän sitten Jumalaan, tieteeseen, profeettoihin, karmaan, ihmisellä on sisäsyntyinen uskomisen tarve.
Nyt meiltä viedään sukupolvia ja taas sukupolvia kestänyt voimavara, uskonto. Se poljetaan ja lytätään ja käännetään ihmiset uskontoa, kirkkoja, pappeja, seurakuntia vastaan.
Kriisin yllättäessä, läheisen/perheen kuolema onnettomuudessa, konflikti kuten Ukrainassa, kun ihminen menettää kaiken, kodin, isänmaan, jäljelle jää usko ja uskonto.
Vaan jos sekin meiltä viedää?
Ihminen on tyhjä kuori jonka vallanpität haluavat täyttää, kuten Pohjois-Koreassa, jossa Jumalan ja Jessuksen on korvannut Kim Jong-Un. Ihmiset aivopestään uskomaan kaikki mitä hän sanoo ja on, tekee, koska ei ole muuta tarjolla.
Keskustelukumppanini sanoi, että hän jopa ateistina ymmärtää tämän, mihin tällä uskonnon lokaamisella pyritään. Ja siksi, hän arvostaa uskovia, idealistisia ihmisiä jotka uskaltavat olla vastarannankiiskejä. Laittaa kampoihin tälle yhä pelottavammaksi ja hullummaksi menevälle politiikalle, ihmisten ajamiselle tietyn ihmisryhmän haluamaan suuntaan, kaiken sähköiseksi muuttamiselle jolla voidaan seurata ihmisen elämää mitä ja missä se ikinä tekeekin (miettikää, jokainen korttiostos kaupassa kertoo sinusta ja kulutus tavastasi jotain, etälukumittarit, kuinka riippuvainen olet sähköstä, internetin käytöstä puhumattakaan!).
Itse keskustelun seurauksena päädyin myös pohtimaan kortilla maksamisen haittoja. Joten kokeiluun, käteinen takaisin. Joka kerta kun tarvitsen jotain, maksan käteisellä. Poislukien bensa-asemat, sillä useimmiten korttiasemilla bensa on halvempaa, mutta koitetaan ja katsotaan kuinka käy.
Mutta siinä, koti, uskonto ja isänmaa. Häät, maalaistalo, monipäinen lapsiluku. Omavaraisuus, talo joka lämpiää puulla, isäntä joka omistaa kiväärin, omat kanat/porkkanat/herneet/perunat, oma kaivo. Raamattu ja usko, uskonto.
Meitä, vastarannankiiskejä on, meidän täytyy vain löytää toisemme, yhdistää voimamme ja laittaa kampoihin. Kaupunkilaistumista, älyteknologian voitonkulkua, ihmismielen tyhjentämistä ja aivopesemistä vastaan, paluu sinne missä on vielä viimeiset rippeet aitoudesta, luonto, metsä. Puhdas vesi joka on meidän tulevaisuuden voima, Saimaa. Järvet.
Tämä ideologinen sota on vasta alussa.
torstai 8. tammikuuta 2015
Elämä kuoleman keskellä
Lähipiirissä eteen tuli äkisti suru. Se kietoutui ovelasti ja vaivihkaa sairaalan seiniin, upposi omaisten mielii etäisenä aavistuksena kunnes rysähti niskaan kuin romahtanut talo. Ystäväni mies menehtyi täysin odottamatta lääkäreiden tehtyä kaikkensa mitä pystyivät. Menehtyminen ei ollut onnettomuuden seurausta ja kyseessä oli perusterve ja urheilullinen nuori mies. Juhlimme ystäväni ja hänen miehensä häitä alle kaksi vuotta sitten - ja seuraavana vuorossa on hautajaiset. Eihän tämän näin pitänyt mennä.
Olen ollut ystäväni tukena vajaan viikon. Auttanut käytännön asioiden järjestelyssä ja ollut läsnä, tarjonnut sanoja ja lohtua. Olen miettinyt ja pohtinut elämää ja kuolemaa. Perhesuhteita ja voimavaroja.
He olivat naimisissa mikä on ehdottomasti suurin käytännön asioiden järjestelyä helpottava asia. Miten hankalaa olisi perua lehtitilauksista, jäsenyyksiä, hoitaa pankki tai vakuutusasioita jos kyseessä olisi ollut avopari ja ensisijainen perijä olisi menehtyneen vanhemmat. Usko on myös ollut läsnä ja olen rukoillut, ensin hänen paranemista ja sitten rauhaa hänen sielulleen. Rukoillut voimia hänen vanhemmille ja eritoten ystävälleni, hänen vaimolleen kestää tämä suru.
Minua lohduttaa oma usko, alun järkytyksen ja epätoivon jälkeen tuntuu hyvältä luottaa Jumalan tahtoon - tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaissa. Tämä oli Jumalan tahto, osa suurempaa suunnitelmaa, asia jota me emme ymmärrä eikä meidän tarvitse, meidän tarvitsee uskoa. Uskoa siihen, minä uskon siihen, että jokaisen meidän elinpäivät on ennalta määrätty, hänen elämä oli juuri tämän mittainen, meistä ja läheisimmistä epäilemättä liian lyhyt mutta me emme tiedä elinpäiviä emme omia, emme toisen, ennalta. Meidän on uskottava ja luotettava Jumalan armoon ja suunnitelmaan myös näin vaikeina hetkinä.
Tämä on mietityttänyt myös oman elämän kannalta, laittanut arvoja uusiksi ja antanut uskoa siihen, että Jumala pitää meistä huolen myös vaikeina hetkinä. Olen saanut olla ystäväni tukena vaikka se on myös minulle ollut rankkaa. Seurata toisen surua vierestä voimattomana ja avuttomana. Riittämättömyyden tunteen painaessa hartioita kasaan. Uskoen siihen että Jumala tukee minua ja auttaa minua riittämään.
Minähän en ole naimisissa tai edes kihloissa. Olemme avopari - Jumalan silmissä siis "emme yhtään mitään".
Olen toisina hetkinä tuntenut häpeää kun joku on kysynyt siviilisäädystäni, uskova ihminen, sillä omaakin moraalia vastaan on sotinut susiparina elo. En silti koe - kun meillä on yhteistä elämää jo lähes kaksi vuotta takana ja saman katon alla vain hieman vähemmän, järkeväksi muuttaa erilleen ja takaisin yhteen kun joskus mennään(?) naimisiin. Mieheni ei usko kuten minä, ei ole ateisti mutta hakee omaa tapaansa ja uskoaan mihin nyt sitten kokeekaan uskovansa. Hänelle naimisiin meno on tärkeää mutta ei samalla tavalla kuin minulle.
Ystäväni menetyksen myötä olen ymmärtänyt miten heikko suhde on kihlaus tai avoliitto. Se ei - ja hyvä niin - ole meidän lakien silmissä yhtä vahva ja sitova kuin avioliitto joka on Jumalalta lähtöisin. Olen pohtinut tämän käytännön asioiden keskellä, miten vaikeaa tämä kaikki olisi jos he eivät olisi olleet naimisissa. Heilläkin on yhteistä lainaa ja omaisuutta.
Olen puhunut mieheni kanssa puhelimessa ja pohtinut vahvasti sitä mitä aiemminkin, meidän ensimmäinen sitoumus ei ole tai ei voi minulle olla asuntolaina. Kävimme siis katsomassa jälleen yhtä asuntoa, olemmehan aiemminkin muutamaa käyneet katsomassa, mutta enemmän mielenkiinnon kuin todellisten vaihtoaikeiden vuoksi. Nykyinen asunto jossa minä asun on mieheni ja laina on hänen. Ja hyvä niin.
Edellisessä elämässä kun usko ei ollut minulla näin vahva tai merkittävässä osassa, minulle ei ollut niin väliksi missä vaiheessa ostetaan talo, tai tehtäisiin lapsia tai mentäisiin naimisiin.
Nyt on.
Toivoisin jokaisen pohtivan hetken ajan mitä omalle elämälle, arvoille, taloudelle tapahtuisi jos tärkein ihminen, oma puoliso kuolisi aivan yllättäen. Mitä siitä seuraisi, miten siitä selviäisi. Mikä merkitys avioliitolla on avoliittoon verrattuna. Jos nykyinen suhde ei tunnu siltä, että kantaisi avioliittoon asti kannattaako sitä jatkaa? Olisiko onnellisempi hetken yksin ennenkuin elämään astuu se jonka kanssa tahtoo jakaa kaiken - siihen asti kunnes kuolema meidät erottaa. Ainoa asia joka voi avioliiton "päättää". Ihminen tai käräjäoikeuden paperi on heikko veruke, yritys päästä toisesta eroon tällaiseen tilanteeseen verrattuna. Onko yhteinen laina todellinen sitoumus vai olisiko se jotai mitä meille on lahjana Jumalalta annettu, avioliitto kuitenkin sitä.
Silti tämänkin surun keskellä elää toivo. Toivo siitä että yhden mentyä me jäljellä olevat vaalimme hänen muistoa ja luotamme Jumalan suunnitelmaan, vaikka
Hän otti rakkaan meiltä, vaimolta ja vanhemmilta, ystäviltä pois, Hänellä on silti suunnitelma jokaisen meidän varalle. Ja suru hiipuu aikanaan, muuttaa muotoaan helpomminkin kestettävään muotoon, aika tekee tehtävänsä. Jonain päivänä voimme rakkaudella ja hartaudella muistaa edesmenneen läheisen elettyä elämää ja kiittää siitä, että se oli hyvä ja täynnä onnellisia asioita, läheisiä ihmisiä, arkea ja me saimme elää sitä matkan hänen kanssaan.
Ystäväni miehen muistoa kunnioittaen <3 ja läheisiä surussa tukien.
Olen ollut ystäväni tukena vajaan viikon. Auttanut käytännön asioiden järjestelyssä ja ollut läsnä, tarjonnut sanoja ja lohtua. Olen miettinyt ja pohtinut elämää ja kuolemaa. Perhesuhteita ja voimavaroja.
He olivat naimisissa mikä on ehdottomasti suurin käytännön asioiden järjestelyä helpottava asia. Miten hankalaa olisi perua lehtitilauksista, jäsenyyksiä, hoitaa pankki tai vakuutusasioita jos kyseessä olisi ollut avopari ja ensisijainen perijä olisi menehtyneen vanhemmat. Usko on myös ollut läsnä ja olen rukoillut, ensin hänen paranemista ja sitten rauhaa hänen sielulleen. Rukoillut voimia hänen vanhemmille ja eritoten ystävälleni, hänen vaimolleen kestää tämä suru.
Minua lohduttaa oma usko, alun järkytyksen ja epätoivon jälkeen tuntuu hyvältä luottaa Jumalan tahtoon - tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaissa. Tämä oli Jumalan tahto, osa suurempaa suunnitelmaa, asia jota me emme ymmärrä eikä meidän tarvitse, meidän tarvitsee uskoa. Uskoa siihen, minä uskon siihen, että jokaisen meidän elinpäivät on ennalta määrätty, hänen elämä oli juuri tämän mittainen, meistä ja läheisimmistä epäilemättä liian lyhyt mutta me emme tiedä elinpäiviä emme omia, emme toisen, ennalta. Meidän on uskottava ja luotettava Jumalan armoon ja suunnitelmaan myös näin vaikeina hetkinä.
Tämä on mietityttänyt myös oman elämän kannalta, laittanut arvoja uusiksi ja antanut uskoa siihen, että Jumala pitää meistä huolen myös vaikeina hetkinä. Olen saanut olla ystäväni tukena vaikka se on myös minulle ollut rankkaa. Seurata toisen surua vierestä voimattomana ja avuttomana. Riittämättömyyden tunteen painaessa hartioita kasaan. Uskoen siihen että Jumala tukee minua ja auttaa minua riittämään.
Minähän en ole naimisissa tai edes kihloissa. Olemme avopari - Jumalan silmissä siis "emme yhtään mitään".
Olen toisina hetkinä tuntenut häpeää kun joku on kysynyt siviilisäädystäni, uskova ihminen, sillä omaakin moraalia vastaan on sotinut susiparina elo. En silti koe - kun meillä on yhteistä elämää jo lähes kaksi vuotta takana ja saman katon alla vain hieman vähemmän, järkeväksi muuttaa erilleen ja takaisin yhteen kun joskus mennään(?) naimisiin. Mieheni ei usko kuten minä, ei ole ateisti mutta hakee omaa tapaansa ja uskoaan mihin nyt sitten kokeekaan uskovansa. Hänelle naimisiin meno on tärkeää mutta ei samalla tavalla kuin minulle.
Ystäväni menetyksen myötä olen ymmärtänyt miten heikko suhde on kihlaus tai avoliitto. Se ei - ja hyvä niin - ole meidän lakien silmissä yhtä vahva ja sitova kuin avioliitto joka on Jumalalta lähtöisin. Olen pohtinut tämän käytännön asioiden keskellä, miten vaikeaa tämä kaikki olisi jos he eivät olisi olleet naimisissa. Heilläkin on yhteistä lainaa ja omaisuutta.
Olen puhunut mieheni kanssa puhelimessa ja pohtinut vahvasti sitä mitä aiemminkin, meidän ensimmäinen sitoumus ei ole tai ei voi minulle olla asuntolaina. Kävimme siis katsomassa jälleen yhtä asuntoa, olemmehan aiemminkin muutamaa käyneet katsomassa, mutta enemmän mielenkiinnon kuin todellisten vaihtoaikeiden vuoksi. Nykyinen asunto jossa minä asun on mieheni ja laina on hänen. Ja hyvä niin.
Edellisessä elämässä kun usko ei ollut minulla näin vahva tai merkittävässä osassa, minulle ei ollut niin väliksi missä vaiheessa ostetaan talo, tai tehtäisiin lapsia tai mentäisiin naimisiin.
Nyt on.
Toivoisin jokaisen pohtivan hetken ajan mitä omalle elämälle, arvoille, taloudelle tapahtuisi jos tärkein ihminen, oma puoliso kuolisi aivan yllättäen. Mitä siitä seuraisi, miten siitä selviäisi. Mikä merkitys avioliitolla on avoliittoon verrattuna. Jos nykyinen suhde ei tunnu siltä, että kantaisi avioliittoon asti kannattaako sitä jatkaa? Olisiko onnellisempi hetken yksin ennenkuin elämään astuu se jonka kanssa tahtoo jakaa kaiken - siihen asti kunnes kuolema meidät erottaa. Ainoa asia joka voi avioliiton "päättää". Ihminen tai käräjäoikeuden paperi on heikko veruke, yritys päästä toisesta eroon tällaiseen tilanteeseen verrattuna. Onko yhteinen laina todellinen sitoumus vai olisiko se jotai mitä meille on lahjana Jumalalta annettu, avioliitto kuitenkin sitä.
Silti tämänkin surun keskellä elää toivo. Toivo siitä että yhden mentyä me jäljellä olevat vaalimme hänen muistoa ja luotamme Jumalan suunnitelmaan, vaikka
Hän otti rakkaan meiltä, vaimolta ja vanhemmilta, ystäviltä pois, Hänellä on silti suunnitelma jokaisen meidän varalle. Ja suru hiipuu aikanaan, muuttaa muotoaan helpomminkin kestettävään muotoon, aika tekee tehtävänsä. Jonain päivänä voimme rakkaudella ja hartaudella muistaa edesmenneen läheisen elettyä elämää ja kiittää siitä, että se oli hyvä ja täynnä onnellisia asioita, läheisiä ihmisiä, arkea ja me saimme elää sitä matkan hänen kanssaan.
Ystäväni miehen muistoa kunnioittaen <3 ja läheisiä surussa tukien.
torstai 20. marraskuuta 2014
Pohdintaa ilmastonmuutoksesta ja päivän "arkiruoka"
Minua kiinnostaa ilmastonmuutos. Olen niitä ihmisiä jotka katsovat kaiholla vanhoja joulukortteja, haaveilevat ensilumesta joka jää jo lokakuussa maahan, joulukuussa jouluun tultaessa Saimaan kantena olisi niin vahva jää, että se kantaisi hevosen ja reen joulukirkkoon. Kuten silloin aikaa ennen minua on ollut.
Sen sijaan on marraskuu, -2 pakkasta, tiet peilijäässä, joku älykääpiö televisiossa paasaa suu vaahdossa kitkarenkaiden puolesta "kielletään nastarenkaat" kampanjaansa kun hädintuskin selviän yhden talven ajetuilla nastarenkaillani nytkään yhtenä kappaleena töistä kotiin, tien muistuttaessa vasta jäädytettyä luistelukaukaloa. Että vielä kitkat? Hiphuraa.
Muistan kampajan maaseutu asutetuksi. Tai jotain sinnepäin. Meillä on Suomessa satoja ja satoja hehtaareja viljelykelpoista maata, metsää, kyliä jota kuolevat asukas kerrallaan, poismuuton lisääntymistä, kunta(pakko)liitoksia...
Meillä on myös päättäjät joiden unelmissa siintää kaikki viitisen miljoonaa ihmistä ahdettuna kaupunkeihin, keskustassa on puistoa ja puskaa ja sitä ja tätä viheraluetta, kaikki autot ovat sähköautoja joiden sähkö tuotetaan todella "vaarattomalla ja ympäristöystävällisellä" ydinvoimalla, ihmiset kävelevät töihin/kauppaan/harrastuksiin/kouluun/päiväkotiin/kyläilemään jne jne. Ajavat hienolla sähköautollaan ehkä 30km päähän sukuloimaan.
Sitten meillä on Todellisuus.
Viitisen miljoona ihmisiä joista noin nelisen miljoonaa asuu muualla kuin pk-seudulla. Ihmisiä joiden koulu/työ/kyläily matka on keskimäärin 80-100km. Ihmisiä jotka viljelevät maata, omistavat metsää, asuvat kaukana palveluista, katuvaloista, sivistyksestä, tukiverkostosta, näissä "kuolevissa kylissä". Jotka haluavat vaalia perinnettä, sitä omaa asuinympäristöä, sukupolvelta toiselle vuosisatoja ehkä kestänyttä sukutilaa. Kaksi autoa, joihin iskee jokainen bensa ja dieselveron korotus armottomasti, samoin kuin autoveron. Jotka ovat valinneet tämän elämäntavan ja yrittävät päättäjien jauhavasta koneistosta huolimatta siirtää sitä myös jälkipolville.
Minä kannatan ruuhkamaksuja. Olen asunut Helsingissä ja siellä auto on suuri turhake, julkinen liikenne on siellä erittäin hyvä, siinäkin on ongelmansa vaan itse kuljin 95% ajasta julkisilla siellä asumiseni ajan.
Minä kannatan autoveron laskua niille joiden työmatka ylittää 60km suuntaansa. Samoin bensan ja dieselin verotus alas.
Norjan malli käyttöön. Maaseudulle, kauas kaikesta sivistyksestä perustetaan vaikka uusi tehdas, työpaikkoja luova yritys. Päiväkoti lähistölle jonka hoitomaksut ovat verratain halvemmat vrt lähin suuri kaupunki. Yrityksen verotus myös kevyemmäksi vrt yritys jonka sijaintipaikka on suurkaupungin "ytimessä". Ihmiset muuttavat helpommin näin työn perässä ko. paikkakunnalle elvyttäen sen.
Lopetetaan tämä kulutushysteria. Ei osteta uutta puhelinta aina sellaisen tullessa markkinoille. Aletaan valmistaa vuosikymmeniä kestäviä, taloudellisesti ja järkevästi tuotettuja atk-, tietotekniikka laitteita, jääkaappeja, pakastimia, pesukoneita.... Ei tehdä halpaa Kiinalaista kertakäyttökamaa, uusi Lumia tai Iphone, Samsung siellä ja täällä. Puhelin joka vaihdetaan kun vanha menee rikki. Lakataan saastuttamasta luomalla turhia kulutushysteriaa lisääviä tuotteita, kuten edellämainitut. Autoilu on pieni ilmastoa saastuttava tekijä vrt. kaikki turhuudet, esimerkkinä vaikka tulostimet joita valmistuu liukuhihnalta ja sisäänrakennettu laskuri "hajottaa" tulostimen kun x sivumäärä on täynnä ja eikun kauppaan ostamaan uusi. No hupsista, ostetaan 600e puhelin, vuotta myöhemmin tulee uusi malli ja taas tungetaan satasia uuteen puhelimeen vanhan ollessa toimiva. Sekö ei muka saastuta, niiden valmistus, komponenttien valmistus, rahtikulut mantereelta toiselle?
Äidilläni on yhä mummini (isän äitinsä) vanha pyykinpesukone joka on vuosikymmeniä vanha ja toimii. Kuinka monella on tänäpäivänä esim. 2000 luvulla valmistettu pyykkikone kotona joka toimii?
Sähkölämmitteisiä omakotitaloja, 800 neliön tontilla, lähiöissä. Se sähköhän on niin "edullista" ja hyvä tuottaa ydinvoimalla. Eikä yhtään saastuta, eihän?
Jännä silti, että asiaa tutkineet toteavat puun olevan vähiten saastuttava lämmitysmuoto kun puun on kuivaa, se poltetaan oikein, takka on varaava ja tulisija asianmukaisesti nuohottu. Ydinvoima häviää perinteiselle, Suomalaiselle puulle jota meillä on, kiitos suurten metsiemme. Ja siti, meille yritetään tuputtaa ydinvoimalla tuotettua sähkölämmitystä. Vaan siellä se dollarinkuva puhuu päättäjän suun taustalla.
Minua niin sapettaa päättäjien vouhotus siitä, että suuri osa meistä Suomalaisista, haluamme asua muualla kuin kehä III sisäpuolella ja meitä rangaistaan siitä, autoilu on pahasta, maalla asuminen hyh heti pois ja kaupunkiin missä palvelut ovat käden ulottuvilla.
Minä en halua asua palveluiden ulottuvilla. Haluan asua maalla, keskellä puhdasta luontoa josta on pitkä matka sukuloimaan, kauppaan, töihin, kavereille. Jossa ainoa liikkumismuoton on oma auto. Haluan nähdä maaseudun jolla asuu ihmisiä kuten vielä vuosikymmeniä sitten kun maatalous oli kannattavaa. Joille luonnon varjeleminen, viljely, perinteiset arvot painavat enemmän kuin kaupunkilaistuminen, lähiöt ja maaginen kulutushysteria. Se, että kaikki palvelut ovat "käden ulottuvilla".
Ja minä haluan tehdä sen, ilman, että päättäjät yrittävät ajaa meitä maaseudulle haluavia tai siellä asuvia kaupunkeihin poistamalla asuntolainojen verotusta, lakkauttamalla päiväkoteja/kouluja, kiristämällä autoilun kustannuksia vuosi toisensa jälkeen.
Tämän purkauksen taustalla oli tänään arkiruoka, johon ainekset noudin autolla kaupasta.
Kokeilin kasvisruokaa. En ole suuri kasvisruokien ystävä vaan kun olen alkanut käyttää mielikuvitustani ja lukenut sivusilmällä töissä naistenlehtiä, olen törmännyt kiinnostaviin ruokaohjeisiin.
Pinaattilasagne
1.5pss pakastepinaattia
2 punsipulia
2 valkosipulia (yksikyntisiä)
1prk fetaa
1/2 ruukullista basilikaa
1.5dl auringonkukansiemeniä
Tomaattimurskaa
Parmesan-raastetta
Juustokermaa (Minulla oli Kipparia)
Täysjyvälasagnelevyjä
Sulatin pinaatit pannulla. Pilkoin sipulit renkaiksi, vedin pikakokilla valkosipulit ja basilikan hienoksi. Kippasin valkosipuli-basilika sotkun, punasipulit, fetat ja auringonkukansiemenet pannulle pinaatin joukkoon. Maustoin pienellä määrällä aromisuolaa ja suolatonta cajun-maustetta.
Laitoin tomaattimurskaa vuoan pohjalle ja ladoin lasagnelevyt päälle. Ripottelin vähän juustoraastetta levyille ja kippasin pinaatisotkun levyjen päälle. Seuraavaksi juustokerma ja seuraava kerros levyjä. Päälle vähän tomaattimurskaa, juustokermaa, parmesan-, ja emmental raastetta ja uuniin kiertoilmalle 190°C ja 42min taisi olla tarkka aika :P
Alla vielä jouluinen kuva tontusta joka muutti kaupasta pientä korvausta vastaan meille.
Sen sijaan on marraskuu, -2 pakkasta, tiet peilijäässä, joku älykääpiö televisiossa paasaa suu vaahdossa kitkarenkaiden puolesta "kielletään nastarenkaat" kampanjaansa kun hädintuskin selviän yhden talven ajetuilla nastarenkaillani nytkään yhtenä kappaleena töistä kotiin, tien muistuttaessa vasta jäädytettyä luistelukaukaloa. Että vielä kitkat? Hiphuraa.
Muistan kampajan maaseutu asutetuksi. Tai jotain sinnepäin. Meillä on Suomessa satoja ja satoja hehtaareja viljelykelpoista maata, metsää, kyliä jota kuolevat asukas kerrallaan, poismuuton lisääntymistä, kunta(pakko)liitoksia...
Meillä on myös päättäjät joiden unelmissa siintää kaikki viitisen miljoonaa ihmistä ahdettuna kaupunkeihin, keskustassa on puistoa ja puskaa ja sitä ja tätä viheraluetta, kaikki autot ovat sähköautoja joiden sähkö tuotetaan todella "vaarattomalla ja ympäristöystävällisellä" ydinvoimalla, ihmiset kävelevät töihin/kauppaan/harrastuksiin/kouluun/päiväkotiin/kyläilemään jne jne. Ajavat hienolla sähköautollaan ehkä 30km päähän sukuloimaan.
Sitten meillä on Todellisuus.
Viitisen miljoona ihmisiä joista noin nelisen miljoonaa asuu muualla kuin pk-seudulla. Ihmisiä joiden koulu/työ/kyläily matka on keskimäärin 80-100km. Ihmisiä jotka viljelevät maata, omistavat metsää, asuvat kaukana palveluista, katuvaloista, sivistyksestä, tukiverkostosta, näissä "kuolevissa kylissä". Jotka haluavat vaalia perinnettä, sitä omaa asuinympäristöä, sukupolvelta toiselle vuosisatoja ehkä kestänyttä sukutilaa. Kaksi autoa, joihin iskee jokainen bensa ja dieselveron korotus armottomasti, samoin kuin autoveron. Jotka ovat valinneet tämän elämäntavan ja yrittävät päättäjien jauhavasta koneistosta huolimatta siirtää sitä myös jälkipolville.
Minä kannatan ruuhkamaksuja. Olen asunut Helsingissä ja siellä auto on suuri turhake, julkinen liikenne on siellä erittäin hyvä, siinäkin on ongelmansa vaan itse kuljin 95% ajasta julkisilla siellä asumiseni ajan.
Minä kannatan autoveron laskua niille joiden työmatka ylittää 60km suuntaansa. Samoin bensan ja dieselin verotus alas.
Norjan malli käyttöön. Maaseudulle, kauas kaikesta sivistyksestä perustetaan vaikka uusi tehdas, työpaikkoja luova yritys. Päiväkoti lähistölle jonka hoitomaksut ovat verratain halvemmat vrt lähin suuri kaupunki. Yrityksen verotus myös kevyemmäksi vrt yritys jonka sijaintipaikka on suurkaupungin "ytimessä". Ihmiset muuttavat helpommin näin työn perässä ko. paikkakunnalle elvyttäen sen.
Lopetetaan tämä kulutushysteria. Ei osteta uutta puhelinta aina sellaisen tullessa markkinoille. Aletaan valmistaa vuosikymmeniä kestäviä, taloudellisesti ja järkevästi tuotettuja atk-, tietotekniikka laitteita, jääkaappeja, pakastimia, pesukoneita.... Ei tehdä halpaa Kiinalaista kertakäyttökamaa, uusi Lumia tai Iphone, Samsung siellä ja täällä. Puhelin joka vaihdetaan kun vanha menee rikki. Lakataan saastuttamasta luomalla turhia kulutushysteriaa lisääviä tuotteita, kuten edellämainitut. Autoilu on pieni ilmastoa saastuttava tekijä vrt. kaikki turhuudet, esimerkkinä vaikka tulostimet joita valmistuu liukuhihnalta ja sisäänrakennettu laskuri "hajottaa" tulostimen kun x sivumäärä on täynnä ja eikun kauppaan ostamaan uusi. No hupsista, ostetaan 600e puhelin, vuotta myöhemmin tulee uusi malli ja taas tungetaan satasia uuteen puhelimeen vanhan ollessa toimiva. Sekö ei muka saastuta, niiden valmistus, komponenttien valmistus, rahtikulut mantereelta toiselle?
Äidilläni on yhä mummini (isän äitinsä) vanha pyykinpesukone joka on vuosikymmeniä vanha ja toimii. Kuinka monella on tänäpäivänä esim. 2000 luvulla valmistettu pyykkikone kotona joka toimii?
Sähkölämmitteisiä omakotitaloja, 800 neliön tontilla, lähiöissä. Se sähköhän on niin "edullista" ja hyvä tuottaa ydinvoimalla. Eikä yhtään saastuta, eihän?
Jännä silti, että asiaa tutkineet toteavat puun olevan vähiten saastuttava lämmitysmuoto kun puun on kuivaa, se poltetaan oikein, takka on varaava ja tulisija asianmukaisesti nuohottu. Ydinvoima häviää perinteiselle, Suomalaiselle puulle jota meillä on, kiitos suurten metsiemme. Ja siti, meille yritetään tuputtaa ydinvoimalla tuotettua sähkölämmitystä. Vaan siellä se dollarinkuva puhuu päättäjän suun taustalla.
Minua niin sapettaa päättäjien vouhotus siitä, että suuri osa meistä Suomalaisista, haluamme asua muualla kuin kehä III sisäpuolella ja meitä rangaistaan siitä, autoilu on pahasta, maalla asuminen hyh heti pois ja kaupunkiin missä palvelut ovat käden ulottuvilla.
Minä en halua asua palveluiden ulottuvilla. Haluan asua maalla, keskellä puhdasta luontoa josta on pitkä matka sukuloimaan, kauppaan, töihin, kavereille. Jossa ainoa liikkumismuoton on oma auto. Haluan nähdä maaseudun jolla asuu ihmisiä kuten vielä vuosikymmeniä sitten kun maatalous oli kannattavaa. Joille luonnon varjeleminen, viljely, perinteiset arvot painavat enemmän kuin kaupunkilaistuminen, lähiöt ja maaginen kulutushysteria. Se, että kaikki palvelut ovat "käden ulottuvilla".
Ja minä haluan tehdä sen, ilman, että päättäjät yrittävät ajaa meitä maaseudulle haluavia tai siellä asuvia kaupunkeihin poistamalla asuntolainojen verotusta, lakkauttamalla päiväkoteja/kouluja, kiristämällä autoilun kustannuksia vuosi toisensa jälkeen.
Tämän purkauksen taustalla oli tänään arkiruoka, johon ainekset noudin autolla kaupasta.
Kokeilin kasvisruokaa. En ole suuri kasvisruokien ystävä vaan kun olen alkanut käyttää mielikuvitustani ja lukenut sivusilmällä töissä naistenlehtiä, olen törmännyt kiinnostaviin ruokaohjeisiin.
Pinaattilasagne
1.5pss pakastepinaattia
2 punsipulia
2 valkosipulia (yksikyntisiä)
1prk fetaa
1/2 ruukullista basilikaa
1.5dl auringonkukansiemeniä
Tomaattimurskaa
Parmesan-raastetta
Juustokermaa (Minulla oli Kipparia)
Täysjyvälasagnelevyjä
Sulatin pinaatit pannulla. Pilkoin sipulit renkaiksi, vedin pikakokilla valkosipulit ja basilikan hienoksi. Kippasin valkosipuli-basilika sotkun, punasipulit, fetat ja auringonkukansiemenet pannulle pinaatin joukkoon. Maustoin pienellä määrällä aromisuolaa ja suolatonta cajun-maustetta.
 |
| Pinaattisotku pannulla |
Alla vielä jouluinen kuva tontusta joka muutti kaupasta pientä korvausta vastaan meille.
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Syksy taipuu jouluun
Taas
se on mielessä, kotona, kaupoissa, lehdissä, joulu. Juhla,
jota odotan vuoden ja johon minulla alkaa valmistautuminen 1.11. Kaivan
joulukoristeet ja joulukirjan laatikoista, alan virittäytyä tunnelmaan.
Minulla on joulukirja, johon kirjoitan
muistiinpanoja jouluvalmisteluista, joulukorttien saajat ja osoitteet,
lahjalista – mitä ostin ja kenelle. Jouluaaton kulku ruokineen. Säätilasto
26.11 – 26.12. Olen pitänyt joulukirjaa nyt 4 vuotta, loistava keksintö.
En
halua tukea hillitöntä kulutushysteriaa, vaikka rakastan kaiken jouluisen
shoppailua. Minulla on joulukoristeita, valoja, verhoja, pöytäliinoja… En osaa
saati tykkää askarrella, mutta en myöskään osta ”päättömästi”. Vaan harkiten,
tänävuonna tätä ja ehkä seuraavana vuonna jotain muuta, koristeen/valon tms.
tulee kestää useampi vuosi.
Lahjoissa
ajattelin hyödyntää vasta opettelemaani taitoa, neulomista. Nyt kun viimein kunnostauduin ja opettelin oikeasti neulomaan. Miehelle
olisi tarkoitus myös neuloa villasukat lahjaksi joka tuottaa hieman ongelmia,
sillä saman katon alla kun asutaan tulee neulomisen tapahtua aina kun hän ei
ole kotona.
Muutoinkin
olen pyrkinyt ostamaan hyödyllisiä ja järkeviä lahjoja, jotka kuitenkin
ilahduttavat vastaanottajaa. Tiettyä sarjaa esim. astioissa jos toinen kerää,
mummolle laadukkaampia päivä/yövoiteita, ystävien lapsille esim. Muumi dvd:itä,
jotka mielestäni ovat huomattavasti parempaa viihdettä kuin nykypäivän
älyttömät lastenohjelmat, hemmottelu-,/ruokakoreja tms. Nyt ajattelin myös
kokeilla sytykeruusujen tekemistä esim. anopille, itse tehtyjä herkkuja,
netistä löytyy loistavia ohjeita erilaisten herkkujen tekemiseen, mm. lumiukko
soppa jonka googlettamalla tulee paljon eri vaihtoehtoja.
Olen
nauttinut pakkasista, vaikka pakkasta on vain 1-2 astetta, maa on jäässä, on
miellyttävää ulkoilla ja koti pysyy pidempään siistinä, ei kanna kaikki 8
tassua niin paljon rapaa sisälle. Nuorempi koira pudottaa pohjavillaa joten
karvaa riittää kyllä. Olen istunut sohvalla, juonut vihreää teetä, nauttinut
rauhasta, puikkojen kilinästä ilman television tai radion taustahälyä, kynttilät
palavat, jouluvalot, uusi stockan jouluosastolta ostamani lumihiutale karuselli
jatkaa pyörimistään kynttilän lämmön vaikutuksesta.
Eilen
kokeileva keittiö valmisti terveellistä ja hyvää ruokaa, alla
kokeilunhaluisille resepti J
5 palleroa
pakastepinaattia
n. 1½dl herneitä
n. 1½dl katkarapuja
2 punasipulia
2pss täysjyvänuudeleita
1prk chilitonnikalaa
Kiehautin
herneet, annoin kiehua pari minuuttia, kaadoin sekaan jäiset katkaravut, minuutin
kiehautuksen jälkeen kaadoin lävikköön. Laitoin jäiset pinaattipallerot
paistinpannulle odottamaan. Kiehautin nuudeleita pari minuuttia ja kaadoin ne
myös lävikköön odottamaan. Pilkoin punasipulin ja laitoin voita 1rkl pinaattien
sekaan ja pannun levylle kuumenemaan. Sipulit pinaatin sekaan ja paistoin sen
verran, että pinaatit sulivat ja sipulit kypsyivät hiukan. Sitten kaadoin
sekaan purkin tonnikalaa ja taas hetken paistaminen. Tämän jälkeen kippasin
sekaan nuudelit ja herne-katkarapu seoksen ja levy pois päältä. Annoin
kuumentua ja kääntelin pari kertaa, lopuksi ripottelin päälle juustoraastetta.
Nopeaa, hyvää ja toivottavasti myös terveellistä J
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Uskon - asiaa avioliitosta
Minut on kastettu luterilaiseen uskoon. Uskonto ei ole kotonani näkynyt juuri koskaan, muistan hämärästi äitini kanssa puhuneeni uskonnosta kai kouluun liittyen ala-aste ikäisenä, ja äitini on tuonut oman näkökantansa, en usko, tuputtamatta ilmi.
Mummini uskoi, hän opetti minulle jo pienenä iltarukouksen joka on joka iltainen rutiinini yhä. En ole uskontoani voimakkaasti tuonut koskaan esille, ystävieni, perheen tms. sidosryhmien kesken. Rippileiri oli lähinnä jotain muuta kuin uskonnollinen tapahtuma, silloin teini-iässä.
Uskonto ei ole ollut iso osa elämääni näkyvällä tai tiedostavalla tavalla läpi elämän. Se on ollut hiljaa mukana kulkeva, tiedostamaton voimavara viimevuosiin asti. Olen pohtinut ja pohjustanut omaa uskoani ja omia näkemyksiäni viimeisten 5 vuoden aikana enemmän. Viimeisen vuoden aikana olen kasvanut uskossani ja itse henkisesti, tehnyt matkoja sisimpääni ja kyseenalaistanut eri tavoilla uskontoamme ja uskoani. Olen tutkinut muita uskoja, eritoten islamin uskoa, naisten asemaa, lukenut kaikkea mahdollista käteeni osuvaa kirjallisuutta, muista kuin luterilaisesta uskosta.
Antti Eskolan, vaikka en niinkuin kirkko opettaa oli voimakkaasti omaa näkemystäni peilaava kirja. Sain siitä todella paljon ja myös eräänlaista johdatusta kirjaa lukiessani. Ystäväni uskoon tulo kesällä kyseenalaisti omaa näkemystäni vs. hänen näkemyksensä.
Olen persoona joka kyseenalaistaa kaiken, mielestäni juuri mitään ei voi olla olemassa ilman syytä, kuten olen aiemminkin kirjoittanut.
En ole pohtinut uskontokunnan vaihtoa koskaan, vaikka en juurikaan tutki omaa uskontoani, luterilaisuutta. Olen erittäin kiinnostunut katolilaisuudesta, islamin uskosta ja juutalaisuudesta, heidän tavoista, tavasta uskoa ja näkemyksistään.
Minä myös kritisoin vahvasti omaa - ja muiden uskontojen tapoja. Minä en käy kirkossa, en lue raamattua. Käyn toki häissä, hautajaisissa, kastetilaisuuksissa, olen kummi ja pyrin kertomaan uskonnosta, minun tavasta uskoa kummipojalleni.
Suurinta harha-oppia on mielestäni uskonnon maallistaminen, monet islamin "uskoiset". Jotka islamin varjolla tekevät äärettömän julmia tekoja ja oikeuttavat ne Allahin nimissä. Siitä saisin kokonaan toisen blogitekstin ja en aio tässä siihen puuttua tämän enempää.
Uskominen ei vaadi joka sunnuntaista kirkossa käymistä. Sanan julistamista, peittäviä vaatteita, paastoamista, alkoholista, nautinnoista (suklaaleivokset :P ) luopumista... No ajatukseni harhailee, pahoittelut.
Jos ihminen uskoo hän ei tarvitse siihen maallista välikappaletta. Minulla on yhteys Jumalaan, vaikka en ole raamattua avannut rippileirin jälkeen. Vaikka en ole kirkossa käynyt aiemmin mainittuja tilaisuuksia lukuunottamatta. Jumala ei ole pappi, puiset tai kiviset kirkon seinät, Hän on kaikkialla, ja kaikki. Se joka häneen uskoo, uskoo puhtaasta sydämestä, ei teoilla. Jos oma usko edellyttää tekoja niin toki, jokainen voi oman uskonsa puitteissa käydä kirkossa, paastota, evankelioida, mutta se ei takaa puhdasta, sydämestä lähtevää uskomista.
Minä (ja tapani uskoa) joka uskon Jumalaan, uskon Häneen vankasti, horjumattomasti, luotan Hänen arvostelukykyynsä, suunnitelmaan jota en itse näe tai ymmärrä. Rukoilen ja elän Hänen tahdossaan. Minä en koe uskoni muuttuvan millään tavalla jos kävisin kirkossa tai lukisin raamattua. Ne ovat välikappaleita uskonnossa, eivät itse usko. Kuten kirja jota luin, elävä usko ei uskonto. Jotka lopulta minun silmissäni ovat kaksi eri asiaa.
Minulla on risti kaulassa, ehkä näkyvin merkki uskostani. Rukoilen joka ilta ja toisinaan myös muina aikoina. Kun on asiat hyvin, kiitän ja apua tarvitessani pyydän. En tuomitse ihmisten tapoja uskoa, vaan en hyväksy ihmisiä jotka tuomitsevat toisella tavalla uskovat "huonommiksi" uskovaisiksi.
Kuulun kirkkoon enkä ole koskaan siitä aikonut erota, vaikka monet niin tekevät. Kirkot ovat minulle myös arkkitehtuurillisesti, ja meidän kulttuurille, merkittävä asia, kuten Pappien, lähetystyöntekijöiden, ulkomaan avun jne. työkin. Minä voin mielelläni maksaa kirkollisveroa ja pitää Suomen kirkot toimivina, kauniina ja kaikkien meidän käytettävissä olevina.
Eniten usko vaikuttaa omassa elämässäni arvoina. Vaikka en lue raamattua, siellä on olennaisia asioita joita arvostan ja kunnioitan. Siinä on myös yksi epäkohta, että raamatun pitäisi olla Jumalan sana. Jonka ihminen on koonnut. Vaikka kaikki raamatun kadonneet kappaleet, julkaisemattomat evankeliumit jne. olisivat vain salaliittoteorioita, skeptikko minussa ei luota painettuun sanaan, on niitä korruptoituneita pappeja aivan varmasti (voinut) ollut silloin kun raamattu on koottu. Siksi minä uskon Jumalaan, en raamattuun. Kirjaimellisena teoksena.
Mutta asiaan. Minä en usko avioeroon. Kertakäyttöisessä maailmassa jossa pariskunta alkaa tapailla/seurustella, muuttaa yhteen, saa lapsen, menee naimisiin, elää yhdessä ja eroaa 5-6v. tarinan alkamisesta, on kertakäyttöisyyden makua. Ei olla valmiita sitoutumaan yhtään mihinkään eikä yhtään keneenkään. Vaihdetaan puolisoa kuin sukkaa ja lapsia tehdään samaa tahtia, minun, meidän, tuon. Vaihdetaan asuntoa, asuinpaikkakuntaa, työpaikkaa, kavereita, autoa, puhelinta, lemmikkejä... Mikään, ei mikään elämässä ole pysyvää. Mihinkään ei sitouduta ja mistään ei kanneta vastuuta.
Minun arvomaailmassa ei ole avioliittoa kertakäyttöisenä. Kun Jumalan kasvojen edessä pyydetään avioliitolle siunaus, lausutaan tahto ääneen, se on peruuttamatonta. Huonona vertauskuvana kuin itsemurha. Ei siitä enää sitten montusta kukaan takaisin palaa.
Vihkikaavassa on lause, kunnes kuolema teidät erottaa. Pala paperia, käräjäoikeuden päätös, halu muuttaa pois yhteisestä kodista, ei lopeta avioliittoa. Sitä ei voi mikään maallinen taho mitätöidä. Mikään maallinen taho. Monet tekevät/saavat lapsia ennen avioliittoa, ennen minullekin oli sama missä järjestyksessä ne tulevat, lapset ja avioliitto. Enää ei ole. Punnittuani omaa uskoani ja arvojani ymmärrän, että lapset syntyvät siunattuun suhteeseen, avioliittoon, parille joka on alttarilla luvannut asettaa toisen - perheen (johon kuuluvat ne syntymättömät lapset) kaiken edelle, rakastaa, kunnioittaa ja huolehtia. Katkaissut (kuvainnollisesti) siteet entiseen elämään, vanhempiin ja isovanhempiin, luodakseen perheen, yksikön, kaiken kestävän yksikön aviopuolison kanssa, jossa vanhemmat, isovanhemmat ja ystävät tulevat sijalla 2, tukena, turvana ja läheisinä, vaan eivät sen ydinperheen jäseninä, enää.
Nykyään, tässä kertakäyttö maailmassa ollaan valmiita tekemään lapsia tai menemään naimisiin, tai kihloihin tai ostamaan vaikka se talo. Mutta kaikkeen ei kuitenkaan olla valmiita. Saat lapsen muttet avioliittoa. Tai haluat naimisiin, muttet lapsia.
Avioliitto, se kaiken ydin, mihin mies ja nainen on luotu, on yksikkö joka kestää ja ottaa vastaan sen mitä Jumala heille suo. Lapsia, lapsettomuuden. Terveyden, sairastumisen, köyhyyden, lottovoiton. Ennen alttarille astumista se kaikki täytyy punnita, itse, omassa päässä. Olenko minä valmis elämään tuon, tulevan aviopuolisoni rinnalla niin kauan, kunnes toisen meistä on aika poistua maallisesta maailmasta? Valmis tukemaan, kunnioittamaan, haluamaan, rakastamaan tuota ihmistä, tässä suhteessa vaikka tulisi mitä eteen? Monta lasta, syöpä, läheisten menetyksiä? Tai lottovoitto, kaikkien unelmien toteutumien, yltäkylläisyys? Valmis elämään arkea, olemaan vankka kuin peruskallio jokaisessa hetkessä, tässä elämässä, ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla tätä perhettä varten?
Kuinkahan moni todella pohtii ja lupautuu tuohon koko elämäkseen? Pelkät tilastot vastaavat tähän, aniharva.
Itse miellän sen niin, että ihminen joka ei näe avioliittoa, sen vakavuutta ja sitoutumista samalla tavalla kuin minä, ei ole oikea kumppani rinnalleni. Mikään ei ole niin harmillista, kuin pariskunta joista toinen sanoo, että juu onhan miellä jo kolme lasta vaan mies ei koskaan halua naimisiin. Äidiksi ja lasten tekijäksi, kodin hengettäreksi nainen siis kelpaa vaan ei aviovaimoksi? Minun ymmärrys ei riitä nyt ja tuskin tulevaisuudessakaan moiseen "valikointiin". Tuollainen mies saisi minulta lähtöpassit jo heti kättelyssä.
Minä en myöskään hyväksy homoparien avioliittolain ehdotusta. Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Se sanotaan raamattussa ja on juuri näin yksinkertaista. Heille voidaan minun puolestani suoda täysin samat oikeudet kuin aviopareille, laillisesti vaan kirkko ei voi vihkiä homopareja avioliittoon, koska heille ei sellaista ole olemassa, ei raamatussa, ei Jumalan edessä. Minulla ei ole mitään homoja vastaan, uskoni ei kuitenkaan näe sitä edes hypoteettisena mahdollisuutena, että joku muu kuin mies ja nainen voitaisiin vihkiä avioliittoon.
Mummini uskoi, hän opetti minulle jo pienenä iltarukouksen joka on joka iltainen rutiinini yhä. En ole uskontoani voimakkaasti tuonut koskaan esille, ystävieni, perheen tms. sidosryhmien kesken. Rippileiri oli lähinnä jotain muuta kuin uskonnollinen tapahtuma, silloin teini-iässä.
Uskonto ei ole ollut iso osa elämääni näkyvällä tai tiedostavalla tavalla läpi elämän. Se on ollut hiljaa mukana kulkeva, tiedostamaton voimavara viimevuosiin asti. Olen pohtinut ja pohjustanut omaa uskoani ja omia näkemyksiäni viimeisten 5 vuoden aikana enemmän. Viimeisen vuoden aikana olen kasvanut uskossani ja itse henkisesti, tehnyt matkoja sisimpääni ja kyseenalaistanut eri tavoilla uskontoamme ja uskoani. Olen tutkinut muita uskoja, eritoten islamin uskoa, naisten asemaa, lukenut kaikkea mahdollista käteeni osuvaa kirjallisuutta, muista kuin luterilaisesta uskosta.
Antti Eskolan, vaikka en niinkuin kirkko opettaa oli voimakkaasti omaa näkemystäni peilaava kirja. Sain siitä todella paljon ja myös eräänlaista johdatusta kirjaa lukiessani. Ystäväni uskoon tulo kesällä kyseenalaisti omaa näkemystäni vs. hänen näkemyksensä.
Olen persoona joka kyseenalaistaa kaiken, mielestäni juuri mitään ei voi olla olemassa ilman syytä, kuten olen aiemminkin kirjoittanut.
En ole pohtinut uskontokunnan vaihtoa koskaan, vaikka en juurikaan tutki omaa uskontoani, luterilaisuutta. Olen erittäin kiinnostunut katolilaisuudesta, islamin uskosta ja juutalaisuudesta, heidän tavoista, tavasta uskoa ja näkemyksistään.
Minä myös kritisoin vahvasti omaa - ja muiden uskontojen tapoja. Minä en käy kirkossa, en lue raamattua. Käyn toki häissä, hautajaisissa, kastetilaisuuksissa, olen kummi ja pyrin kertomaan uskonnosta, minun tavasta uskoa kummipojalleni.
Suurinta harha-oppia on mielestäni uskonnon maallistaminen, monet islamin "uskoiset". Jotka islamin varjolla tekevät äärettömän julmia tekoja ja oikeuttavat ne Allahin nimissä. Siitä saisin kokonaan toisen blogitekstin ja en aio tässä siihen puuttua tämän enempää.
Uskominen ei vaadi joka sunnuntaista kirkossa käymistä. Sanan julistamista, peittäviä vaatteita, paastoamista, alkoholista, nautinnoista (suklaaleivokset :P ) luopumista... No ajatukseni harhailee, pahoittelut.
Jos ihminen uskoo hän ei tarvitse siihen maallista välikappaletta. Minulla on yhteys Jumalaan, vaikka en ole raamattua avannut rippileirin jälkeen. Vaikka en ole kirkossa käynyt aiemmin mainittuja tilaisuuksia lukuunottamatta. Jumala ei ole pappi, puiset tai kiviset kirkon seinät, Hän on kaikkialla, ja kaikki. Se joka häneen uskoo, uskoo puhtaasta sydämestä, ei teoilla. Jos oma usko edellyttää tekoja niin toki, jokainen voi oman uskonsa puitteissa käydä kirkossa, paastota, evankelioida, mutta se ei takaa puhdasta, sydämestä lähtevää uskomista.
Minä (ja tapani uskoa) joka uskon Jumalaan, uskon Häneen vankasti, horjumattomasti, luotan Hänen arvostelukykyynsä, suunnitelmaan jota en itse näe tai ymmärrä. Rukoilen ja elän Hänen tahdossaan. Minä en koe uskoni muuttuvan millään tavalla jos kävisin kirkossa tai lukisin raamattua. Ne ovat välikappaleita uskonnossa, eivät itse usko. Kuten kirja jota luin, elävä usko ei uskonto. Jotka lopulta minun silmissäni ovat kaksi eri asiaa.
Minulla on risti kaulassa, ehkä näkyvin merkki uskostani. Rukoilen joka ilta ja toisinaan myös muina aikoina. Kun on asiat hyvin, kiitän ja apua tarvitessani pyydän. En tuomitse ihmisten tapoja uskoa, vaan en hyväksy ihmisiä jotka tuomitsevat toisella tavalla uskovat "huonommiksi" uskovaisiksi.
Kuulun kirkkoon enkä ole koskaan siitä aikonut erota, vaikka monet niin tekevät. Kirkot ovat minulle myös arkkitehtuurillisesti, ja meidän kulttuurille, merkittävä asia, kuten Pappien, lähetystyöntekijöiden, ulkomaan avun jne. työkin. Minä voin mielelläni maksaa kirkollisveroa ja pitää Suomen kirkot toimivina, kauniina ja kaikkien meidän käytettävissä olevina.
Eniten usko vaikuttaa omassa elämässäni arvoina. Vaikka en lue raamattua, siellä on olennaisia asioita joita arvostan ja kunnioitan. Siinä on myös yksi epäkohta, että raamatun pitäisi olla Jumalan sana. Jonka ihminen on koonnut. Vaikka kaikki raamatun kadonneet kappaleet, julkaisemattomat evankeliumit jne. olisivat vain salaliittoteorioita, skeptikko minussa ei luota painettuun sanaan, on niitä korruptoituneita pappeja aivan varmasti (voinut) ollut silloin kun raamattu on koottu. Siksi minä uskon Jumalaan, en raamattuun. Kirjaimellisena teoksena.
Mutta asiaan. Minä en usko avioeroon. Kertakäyttöisessä maailmassa jossa pariskunta alkaa tapailla/seurustella, muuttaa yhteen, saa lapsen, menee naimisiin, elää yhdessä ja eroaa 5-6v. tarinan alkamisesta, on kertakäyttöisyyden makua. Ei olla valmiita sitoutumaan yhtään mihinkään eikä yhtään keneenkään. Vaihdetaan puolisoa kuin sukkaa ja lapsia tehdään samaa tahtia, minun, meidän, tuon. Vaihdetaan asuntoa, asuinpaikkakuntaa, työpaikkaa, kavereita, autoa, puhelinta, lemmikkejä... Mikään, ei mikään elämässä ole pysyvää. Mihinkään ei sitouduta ja mistään ei kanneta vastuuta.
Minun arvomaailmassa ei ole avioliittoa kertakäyttöisenä. Kun Jumalan kasvojen edessä pyydetään avioliitolle siunaus, lausutaan tahto ääneen, se on peruuttamatonta. Huonona vertauskuvana kuin itsemurha. Ei siitä enää sitten montusta kukaan takaisin palaa.
Vihkikaavassa on lause, kunnes kuolema teidät erottaa. Pala paperia, käräjäoikeuden päätös, halu muuttaa pois yhteisestä kodista, ei lopeta avioliittoa. Sitä ei voi mikään maallinen taho mitätöidä. Mikään maallinen taho. Monet tekevät/saavat lapsia ennen avioliittoa, ennen minullekin oli sama missä järjestyksessä ne tulevat, lapset ja avioliitto. Enää ei ole. Punnittuani omaa uskoani ja arvojani ymmärrän, että lapset syntyvät siunattuun suhteeseen, avioliittoon, parille joka on alttarilla luvannut asettaa toisen - perheen (johon kuuluvat ne syntymättömät lapset) kaiken edelle, rakastaa, kunnioittaa ja huolehtia. Katkaissut (kuvainnollisesti) siteet entiseen elämään, vanhempiin ja isovanhempiin, luodakseen perheen, yksikön, kaiken kestävän yksikön aviopuolison kanssa, jossa vanhemmat, isovanhemmat ja ystävät tulevat sijalla 2, tukena, turvana ja läheisinä, vaan eivät sen ydinperheen jäseninä, enää.
Nykyään, tässä kertakäyttö maailmassa ollaan valmiita tekemään lapsia tai menemään naimisiin, tai kihloihin tai ostamaan vaikka se talo. Mutta kaikkeen ei kuitenkaan olla valmiita. Saat lapsen muttet avioliittoa. Tai haluat naimisiin, muttet lapsia.
Avioliitto, se kaiken ydin, mihin mies ja nainen on luotu, on yksikkö joka kestää ja ottaa vastaan sen mitä Jumala heille suo. Lapsia, lapsettomuuden. Terveyden, sairastumisen, köyhyyden, lottovoiton. Ennen alttarille astumista se kaikki täytyy punnita, itse, omassa päässä. Olenko minä valmis elämään tuon, tulevan aviopuolisoni rinnalla niin kauan, kunnes toisen meistä on aika poistua maallisesta maailmasta? Valmis tukemaan, kunnioittamaan, haluamaan, rakastamaan tuota ihmistä, tässä suhteessa vaikka tulisi mitä eteen? Monta lasta, syöpä, läheisten menetyksiä? Tai lottovoitto, kaikkien unelmien toteutumien, yltäkylläisyys? Valmis elämään arkea, olemaan vankka kuin peruskallio jokaisessa hetkessä, tässä elämässä, ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla tätä perhettä varten?
Kuinkahan moni todella pohtii ja lupautuu tuohon koko elämäkseen? Pelkät tilastot vastaavat tähän, aniharva.
Itse miellän sen niin, että ihminen joka ei näe avioliittoa, sen vakavuutta ja sitoutumista samalla tavalla kuin minä, ei ole oikea kumppani rinnalleni. Mikään ei ole niin harmillista, kuin pariskunta joista toinen sanoo, että juu onhan miellä jo kolme lasta vaan mies ei koskaan halua naimisiin. Äidiksi ja lasten tekijäksi, kodin hengettäreksi nainen siis kelpaa vaan ei aviovaimoksi? Minun ymmärrys ei riitä nyt ja tuskin tulevaisuudessakaan moiseen "valikointiin". Tuollainen mies saisi minulta lähtöpassit jo heti kättelyssä.
Minä en myöskään hyväksy homoparien avioliittolain ehdotusta. Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Se sanotaan raamattussa ja on juuri näin yksinkertaista. Heille voidaan minun puolestani suoda täysin samat oikeudet kuin aviopareille, laillisesti vaan kirkko ei voi vihkiä homopareja avioliittoon, koska heille ei sellaista ole olemassa, ei raamatussa, ei Jumalan edessä. Minulla ei ole mitään homoja vastaan, uskoni ei kuitenkaan näe sitä edes hypoteettisena mahdollisuutena, että joku muu kuin mies ja nainen voitaisiin vihkiä avioliittoon.
sunnuntai 2. marraskuuta 2014
Pyhä
Perjantaina oli halloween, sen kunniaksi tein torstaina haamu-muffinseja joiden haamut eivät ulkonäöllisesti vastanneet tavoitetta, mutta maku kylläkin ^_^
Perjantain heittäydyin hurjaksi ja hain alkosta kaksi pulloa punaviiniä, löysin tähän mennessä parhaan punaviinin koskaan, kyllä aion surutta mainostaa sitä täällä, Espanjalaista Santerra-punaviiniä ja hinta alle 10e pullo. Inhoan kitkeriä, tanniinisia, "täyteläisiä" punaviinejä, en tykkää en. Tuo siis upposi makunystyröihini ja hain sitä kotiin jemmaan. Perjantaina meni lasillinen punaviiniä muffinsien kera. Ulkona paloi myös kynttilät ja joka vuotinen halloween lyhtyni, jossa on virnuileva kurpitsa.
Lauantaina jatkoimme tontin raivaamista, olen jälleen pohtinut talo vs. mökki komboa. Toisella viikolla olen toisen kannalla, toisella toisen. Se on kaukana, 20km päässä nykyisestä asuinpaikasta, joka ei minua haittaa, sillä kyllä ne tosi ystävät ja sukulaiset tulevat kylään vaikka asuisi kauempanakin. Olenhan asunut toisella paikkakunnalla jokusen vuoden aikoinaan. Toisaalta se oleminen tontilla pelkästään rauhoittaa, kaukana kaikesta, Saimaa, vanhat, raivaamattomat metsät ympärillä, luonto ja rauha. Koskemattomuus.
Toisaalta mietin työmatkoja, työpäivän jälkeisiä asioita, lähtemistä kaverin kanssa tunnin lenkillä 20km päähän, kauppareissut, koirat... Talvi ja pimeys. Jos voisin hautautua sinne talveksi, tarvitsematta käydä töissä, se tuskin minua haittaisi. Mutta kun töissä on pakko käydä siihen asti, ennekuin voittaa lotossa. Joka on aika kaukainen haave, koska en lottoa.
Onneksi meillä ei ole aikatauluja tai lukkoon lyötyjä suunnitelmia sen suhteen. Kaikki omalla ajalla ja painollaa, luottaen johdatukseen ja rukoillen viisautta Jumalalta toimia oikein. Kuunnellen itseään, omaa sydäntään järjen sijaan.
Olen myös viikonloppuna kunnostautunut ja opetellut neulomaan. Koulussa kässätunnit olivat itsemurha. Yksi lapanen ilman peukaloa valmistui vuodessa kun muut neuloivat kaksi (peukalollista) puolessa vuodessa. En osaa neuloa, luon silmukat ja perus oikea-nurja sujuu vaan kaikenmaailman muut tekniset härväykset - ehhei.
No kaivoin internetin syövereistä ohjeita. Pääsin harjoitussukassani kantalappuun asti ok, sitten jokin meni vikaan. Tuo on villasukka, vaan kavennukset, silmukoiden poimimiset jne ei ehkä menneet ihan kuin strömsössä. Sitä paitsi, kuka muka tunnistaa ne kantalapun sivuun jäävät langat silmukoiksi? Minä en ainakaan, poimin jotain lankoja sieltä ohjeen mukaisen kappalemäärän jotka tuskin ovat silmukoita vaan kierroksen neulomisen jälkeen muuttuvat sellaisiksi. Ja sitten ylivetokavennus, missään ohjeessa ei lue "nosta yksi neulomatta, neulo seuraava oikein ja vedä sitten neulomaton silmukka neulotun yli ja pudota pois puikolta. Kaikissa ohjeissa joita luin, piste tuli ennen boldattua lausetta. Harjoitussukan ajan pohdin, että pitääkö se sitten vetää sille puikolle takaisin mistä sen nostin? Vai neulotun silmukan eteen puikolle? Mutta kummassakaan tapauksessa se ei ole kavennusta nähnytkään. Ja taisin vain siirrellä sitä puikolta toiselle kunnes nyt varsinaisessa sukassa ko. ohje löytyi eräältä keskustelupalstalta. Sitten ne ennen kantalapun sivusilmukoiden poimimista tehtävät sivusilmukoiden kavennukset menivät muuten ok mutta yht'äkkiä toiset sivusilmukat on kavennettu, toisella puolella on 2 ja niide pitäisi olla niitä keskisilmukoita eikä sivusilmukoita. Oh my. No mutta nyt on kantalappu, kiilakavennukset tehty, ja muuten sujuneesti paitsi tuo edellämainittu mistä-nämä-kaksi-silmukkaa-jäi moka ja nyt on jalkapohjan neulominen menossa. Sukka menee joululahjaksi alle vuoden vanhalle kummipojalleni ja uskon pojan äidin ymmärtävän näkemäni vaivan ja pitävän noita villasukkaa muistuttavia kappaleita pojan jalassa kun he menevät vaikka ulos ja kun kukaan niitä ei näe :D No katsotaan jos kolmas sukka sitten onnistuisi ilman kommervenkkejä, ja toivotaan, että koko on sopiva, loin 8 silmukkaa/puikko kun harjoitussukassa niitä oli 9.
Onneksi minulla on neulomista rakastava mummo, joka tekee minulle villasukkia (ja no koko suvulle), jolla on laatikollinen vauvanvaatteita/lastenvaatteita josta käyn aina noutamassa lahjaidean kun ystävieni lapsilla on synttärit /joulu lähestyy. Toisinaan tilaustyönä myös valmistuu itselle/ minun ystäville/ ystävien lapsille nuttua, sukkaa, lapasta, huivia... Kunnioitettava taito ja itse haluaisin myös osata neuloa villasukat omiin, puolison ja joskus omien lasten tarpeisiin. Joskus se opettelu on siis aloitettava ja nyt tänä vuonna ensimmäisen kummilapseni synnyttyä on myös hyvä syy <3
Perjantain heittäydyin hurjaksi ja hain alkosta kaksi pulloa punaviiniä, löysin tähän mennessä parhaan punaviinin koskaan, kyllä aion surutta mainostaa sitä täällä, Espanjalaista Santerra-punaviiniä ja hinta alle 10e pullo. Inhoan kitkeriä, tanniinisia, "täyteläisiä" punaviinejä, en tykkää en. Tuo siis upposi makunystyröihini ja hain sitä kotiin jemmaan. Perjantaina meni lasillinen punaviiniä muffinsien kera. Ulkona paloi myös kynttilät ja joka vuotinen halloween lyhtyni, jossa on virnuileva kurpitsa.
Lauantaina jatkoimme tontin raivaamista, olen jälleen pohtinut talo vs. mökki komboa. Toisella viikolla olen toisen kannalla, toisella toisen. Se on kaukana, 20km päässä nykyisestä asuinpaikasta, joka ei minua haittaa, sillä kyllä ne tosi ystävät ja sukulaiset tulevat kylään vaikka asuisi kauempanakin. Olenhan asunut toisella paikkakunnalla jokusen vuoden aikoinaan. Toisaalta se oleminen tontilla pelkästään rauhoittaa, kaukana kaikesta, Saimaa, vanhat, raivaamattomat metsät ympärillä, luonto ja rauha. Koskemattomuus.
Toisaalta mietin työmatkoja, työpäivän jälkeisiä asioita, lähtemistä kaverin kanssa tunnin lenkillä 20km päähän, kauppareissut, koirat... Talvi ja pimeys. Jos voisin hautautua sinne talveksi, tarvitsematta käydä töissä, se tuskin minua haittaisi. Mutta kun töissä on pakko käydä siihen asti, ennekuin voittaa lotossa. Joka on aika kaukainen haave, koska en lottoa.
Onneksi meillä ei ole aikatauluja tai lukkoon lyötyjä suunnitelmia sen suhteen. Kaikki omalla ajalla ja painollaa, luottaen johdatukseen ja rukoillen viisautta Jumalalta toimia oikein. Kuunnellen itseään, omaa sydäntään järjen sijaan.
Olen myös viikonloppuna kunnostautunut ja opetellut neulomaan. Koulussa kässätunnit olivat itsemurha. Yksi lapanen ilman peukaloa valmistui vuodessa kun muut neuloivat kaksi (peukalollista) puolessa vuodessa. En osaa neuloa, luon silmukat ja perus oikea-nurja sujuu vaan kaikenmaailman muut tekniset härväykset - ehhei.
No kaivoin internetin syövereistä ohjeita. Pääsin harjoitussukassani kantalappuun asti ok, sitten jokin meni vikaan. Tuo on villasukka, vaan kavennukset, silmukoiden poimimiset jne ei ehkä menneet ihan kuin strömsössä. Sitä paitsi, kuka muka tunnistaa ne kantalapun sivuun jäävät langat silmukoiksi? Minä en ainakaan, poimin jotain lankoja sieltä ohjeen mukaisen kappalemäärän jotka tuskin ovat silmukoita vaan kierroksen neulomisen jälkeen muuttuvat sellaisiksi. Ja sitten ylivetokavennus, missään ohjeessa ei lue "nosta yksi neulomatta, neulo seuraava oikein ja vedä sitten neulomaton silmukka neulotun yli ja pudota pois puikolta. Kaikissa ohjeissa joita luin, piste tuli ennen boldattua lausetta. Harjoitussukan ajan pohdin, että pitääkö se sitten vetää sille puikolle takaisin mistä sen nostin? Vai neulotun silmukan eteen puikolle? Mutta kummassakaan tapauksessa se ei ole kavennusta nähnytkään. Ja taisin vain siirrellä sitä puikolta toiselle kunnes nyt varsinaisessa sukassa ko. ohje löytyi eräältä keskustelupalstalta. Sitten ne ennen kantalapun sivusilmukoiden poimimista tehtävät sivusilmukoiden kavennukset menivät muuten ok mutta yht'äkkiä toiset sivusilmukat on kavennettu, toisella puolella on 2 ja niide pitäisi olla niitä keskisilmukoita eikä sivusilmukoita. Oh my. No mutta nyt on kantalappu, kiilakavennukset tehty, ja muuten sujuneesti paitsi tuo edellämainittu mistä-nämä-kaksi-silmukkaa-jäi moka ja nyt on jalkapohjan neulominen menossa. Sukka menee joululahjaksi alle vuoden vanhalle kummipojalleni ja uskon pojan äidin ymmärtävän näkemäni vaivan ja pitävän noita villasukkaa muistuttavia kappaleita pojan jalassa kun he menevät vaikka ulos ja kun kukaan niitä ei näe :D No katsotaan jos kolmas sukka sitten onnistuisi ilman kommervenkkejä, ja toivotaan, että koko on sopiva, loin 8 silmukkaa/puikko kun harjoitussukassa niitä oli 9.
Onneksi minulla on neulomista rakastava mummo, joka tekee minulle villasukkia (ja no koko suvulle), jolla on laatikollinen vauvanvaatteita/lastenvaatteita josta käyn aina noutamassa lahjaidean kun ystävieni lapsilla on synttärit /joulu lähestyy. Toisinaan tilaustyönä myös valmistuu itselle/ minun ystäville/ ystävien lapsille nuttua, sukkaa, lapasta, huivia... Kunnioitettava taito ja itse haluaisin myös osata neuloa villasukat omiin, puolison ja joskus omien lasten tarpeisiin. Joskus se opettelu on siis aloitettava ja nyt tänä vuonna ensimmäisen kummilapseni synnyttyä on myös hyvä syy <3
 |
| Halloweenin syötävät haamut |
 |
| Kotoa, ensimmäinen jouluvalo sisällä ja kynttilöitä palamassa |
 |
| Erinomaista Espanjalaista punaviiniä, suosittelen maistamaan! Eritoten juustoille toimii |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)