Remontin keskellä

On elelty jo jokunen kuukausi, valitettavasti. Useinkin alkaa korvista nousta jo savua kun tavarat ovat yhä pahvilaatikoihin haudattuna ruokatilassa. Juuri siinä, jossa on pölyä noin 10cm kerros kaiken päällä ja joka pitäisi nyt viikonloppuna siivota ja tyhjentää. Kuulostaa todella lupaavalta, eikö?

Keittiömme - vihdoin - etenee. Viikonloppuna miehekkeen ystävä oli meidän kanssa asentamassa runkoja paikalleen, 2 päivää ja helvetin monta tuntia, säätöä, vatupassin kanssa ihmettelyä, lisää säätöä ja pohtimista, mittailua, kiinnittämistä, irroittelua ja done - ne ovat paikallaan. Ovet ja vetimet oviin on seuraavan viikolopun agenda.

Kummini mies laatoitti eilen keittiön lattian loppuun ja siitä tuli kuin tulikin pirun hieno. Kävin myös eilen ostamassa spotit ja pistorasiat keittiöön, jotka asennetaan ensi viikolla jahka välitila on saatu laatoitettua. Tänään pitäisi putkimiehen tulla ihmettelemään putkien ja vesien kohtaloa keittiöön. Elän toivossa, että me saatamme kuitenkin saada jouluksi valmiin olohuoneen, ruokapöydän ruokatilaan ja valmiin keittiön!

Muurari tulee maanantaina pinnoittamaan hellan ja leivinuunin antiikkilaastilla ja minulle annettiin tehtäväksi pohtia millainen siitä pinnasta nyt sitten tulee. Ja siinähän sitä pohdittavaa on, kun ei mitään havaintoa, jotta millainen...

Keittiöön valikoitui ihanan alumiiniset, teräväreunaiset pistorasiat näkyviin paikkoihin ja ne jotka jäävät piiloon ovat perus valkoiset. Kattoon tuli Airamin hopeakehyksiset 4W led-spottivalot joista 5 ensimmäistä saatiin eilen paikalleen. Valokatkaisimet pitäisi vielä käydä etsimässä ja valitsemassa.

Alla pari kuvaa keittiön rungoista jotka ovat paikallaan, viimein! Laminaatit eivät ole vielä saapuneet, sopisi tulla pikkuhiljaa, jotta ensi viikolla kummini voi laittaa ne paikalleen ja tapetit samalla. Olohuoneen katto valmistunee paneeleiden osalta tämän ja huomisen päivän aikana ja sitten olohuone olisi done, ikkunapokien maalaus on vielä kysymysmerkki, annoin päivän työporukalle homman kyllä hioa, teipata ja maalata ne mutta saas nähdä mikä tilanne on kun kotiin menen :)

Kaappien rungot osa 1

Kaappien rungot osa 2

Valmiit keittiln kattopaneelit 

Ylimmän kuvan vasempaan laitaan tulee astianpesukone integroituna ja ylös nostettuna. Allas onkin paikallaan ja liesituulettimen alla induktioliesi piilossa pahvin alla. Koko keittiöön tulee vain 3 yläkaappia jotka kaikki näkyy sopivasti kuvassa.Astianpesukoneen päällä oleva työtaso joutui lyhennettäväksi pienen mittavirheen vuoksi, kaapit mitoitettiin ennen kuin seinät ja katto oli koolattu uusiksi ja kas, meiltähän hävisi melkein 5cm suuntaansa tilaa keittiöstä joka vaati pieniä ratkaisuja sitten runkojen asettelun suhteen...

Keskimmäisen kuvan oikeaan reunaan tulee jääkaappi, ja oikeassa kulmassa näkyy meidän leivinuunin kulma :)

Alimmassa kuvassa on kattopaneelit viikko sitten viikonloppuna, paikalleen vihdoin asennettuna! 

Seuraavaksi kuvaa meidän - toivottavasti viittä vaille valmiista keittiöstä siis!

Häädilemma

Tässä päänsärkyhuuruisessa työ-koirat-remontti-opiskelu-siivous-koirat-työ-opiskelu kombossa aloin kokea jonkinmoista hää"ahdistusta". Osin siksi, että ihmisille tuntuu hääjuhlassa usein olevan eniten tärkeää se, että ruoka tai alkoholipitoinen juoma ei vaan lopu kesken. Itse muutamissa häissä olleena pohdin sitä, miten tuntuu, että kuitenkin se hääparin onni jää sivuun kaiken ruoka- ja alkoholihuuruisen toiminnan tieltä. Syödään, seurustellaan, vaihdetaan kuulumisia tuttujen kanssa ja muutama sana hääparille ja majoittaudutaan boolimaljan viereen heti sellaisen ilmestyessä. Masentavaa, enemmän kuin masentavaa.

Hääjuhla on varmasti tärkeä, uskon, että sen tärkys muodostuu itselle pikkuhiljaa. Minulle eniten tärkeä on kuitenkin itse vihkimis tilaisuus kirkossa. Se Pyhä hetki jollaista ei tule toista. Onneksi vihkikaavan voi muokata oman mielen mukaiseksi, ei ole pakko ottaa sitä kaikilla olevaa perinteistä Raamatun jaetta ja niin nopeasti kuin mahdollista ja ulos. Toki opinnot auttavat siinä, että voin itse suunnitella vihkikaavamme teksteineen, kuuluuhan opintoihin kirkollisia opintoja, messut ja kirkon kirjat, sekä selitysteokset :) Naapuri kunnan seurakunnan sivuja kun selailin, oli vapauttavaa lukea teksti "muistathan, että vihkimistilaisuus on aina ensisijaisesti Jumalanpalvelus" - kiitos, juuri tätä olen kaivannut! Se ei ole vain maallinen nopea toimitus kuten monet haluavat ajatella.

Olin viikonlopun ensimmäistä kertaa Hiljaisuuden Retriitissä. Menin sinne hakemaan hetken hengähdystaukoa omasta elämästäni ja sain jotain paljon, paljon enemmän. Eväitä elämän pituiselle matkalle. Hiljaisuutta kappelissa, rukouksen muodossa, kysymyksiä ja vastauksia kysymyksiin. Sain kokea rauhaa jollaista en uskonut olevan. Sain hengellistä luettavaa josta ammennan pitkään itselleni vielä voimavaroja. Sain kokemuksia, Pyhä Hengen kosketuksen ja Rauhan, sellaisen jonka Johanneksen evankeliumi meille lupaa.

Nyt pelkäänkin, että suunnittelemamme häät ja niiden tärkeys, itse vihkitoimitus hukkuu kaiken "maallisen" alle. Ja toisaalta kuppi keikahti "kyllä, haluan syyshäät" puolelta "haluan ehdottomasti talvihäät" puolelle. Toisaalta, en keksi "hyviä syitä" talvihäille, mieheni ei saisi toivomaansa jenkkiauto kyytiä kirkolta vihkipaikalle, Saimaa näkymä olisi se ja sama, sillä Saimaa olisi jäiden peitossa. Emme saisi ulkokuvia (luultavasti, joko on a) -30 pakkasta ja kaikki punoittaa, b) tuulee niin, että tukka ja mekko tippuu päältä c) sataa loskaa/räntää on ikävä sää)... Ja silti jokin sisimmässäni puoltaa talvihäitä 100-0.

Ehkä vedän syvään henkeä ja uppoudun tähän rauhaan. Virikehetken sanoin, "koputtakaa niin teille avataan, etsikään, niin te löydätte" Minä kerään kysymyksiä ja mieltä painavia asioita, ja jätän kaiken Herran haltuun. Vastaus tulee minulle, selvästi ja sitten kun sen aika on, aivan kuin se tuli viikonloppuna kysymyksiini jotka mielessäni painoivat, selvästi ja epäilyksettä. Minä voin luottaa armoon ja rauhaan joka minulle on suotu ja toivon, että voin jakaa ympärille sitä samaa rauhaa johon olen päässyt osalliseksi. Ei ole mitään hätää, meitä kannatellaan, joka askeleella.

Joulustressini sai myös siunauksen, vaikka minun jouluni ei alkanut tänä vuonna 1.11, ei edes 1.12, jouluvalot ovat ehkä paikallaan viikkoa ennen joulua, samoin verhot, jos sittenkään. Silti, minä saan viettää joulua, saan kokea joulurauhaa, vaikka minun kotini ei vastaa mielessäni olevia kuvitelmia.

Mikä on oikeasti tärkeää?

Olemme Espanjan matkasta lähtien olleet menossa tukka putkella. Koulu, koulutehtävät, lähiopetusviikot integroivat miehen koirien "yh:ksi" kouluviikkojen ajalle. Talokaupat, muutto ja remontin aloitus olivat oma rumbansa jo lähtökohtaisesti.

Nyt ollaan remonttia tehty piirun vajaa 2kk muutosta. Uskomattoman pitkät ja toisaalta lyhyet 2kk. Olemme purkaneet vanhat insuliittilevyt ja pinkopahvit seinistä. Purkaneet vanhan laminaatin lattiasta, vanhat kattopaneelit katosta. Vanhat sähköjohdot, patterit ja pistorasiat. Hajottaneet vanhan leivinuunin atomeiksi ja tiilimuurin rappaus sai antautua vasaran alla, alas ropisten, olohuoneesta kuten keittiöstäkin.

Muurari on sotkenut paikkoja noin 10 päivän verran ja tuloksena on uusi leivinuuni ja puuhella viimeistä pintasilausta vaille valmiina keittiön nurkassa. Muurari on tehnyt hyvää ja tarkkaa työtä ja siinä ohessa olen saanut siivota tunteja laastia, mutaa, kuraa, hiekkaa ja savea jonka muurari ja apumies ovat kengissään kantaneet matkalla pihamaalta keittiöön, eteisen käytävän kautta. Koirat ovat talsineet tässä samassa sotkussa ja levittäneet ainoaan sinnepäin asuttavaan siipeen kuraa, meidän sänkyyn, "keittiöön" jonka virkaa toimittaa siis makuuhuone jossa on kahvinkeitin ja mikro keittiön pöydän päällä.

Appiukko on mieheni kanssa koolannut seinät ja katot uusiksi, uudet kipsilevyt on saatu viittä vaille paikalleen seiniin ja kattopaneelit toista kuukautta makaavat yläkerran "romuhuoneessa" odottamassa paikalleen asennusta. Keittiön kaapit löysivät tiensä olohuoneeseemme 1½ viikkoa takaperin ja siellä ovat yhä.

Toisin sanoen, meillä on valmista syntynyt katto, keittiön katto, uudet paneelit ja muurarin muuraamat uuni ja hella, kahden kuukauden aikana. Me emme tehneet tiukkoja aikatauluja, jätimme elämisvaraa ja silti kaikki on mennyt päin sitä itseään tässä remontissa. Meillä piti olla keittiö täysin valmis viikko sitten. Meillä on puoliksi maalatut seinät, valmis katto, viittä vaille valmis uuni ja hella, täysin keskeneräinen lattia ja ikkunat täynnä poistamatonta maalia. Sähköjohdot on vaan niiden päässä ei ole mitään.

Meillä on lattiamateriaalit valittu keittiöön. Muuta lattiamateriaalia toisin sanottuna järkevän hintaista tummaa, kosteussuojattua laminaattia meillä ei ole. Meillä ei myöskään ole niille uusille, vastavedetyille sähköjohdoille spottivaloja jotta saisimme valoa. Meillä ei ole näiden uusien sähköjohtojen matkalle pattereita tai pistorasioita vaan ilmalämpöpumppu olohuoneen nurkassa joka on käyöttkiellossa remonttipölyn vuoksi.

Sitten meillä on ylläripylläri muutaman viikon miehen työmatka, viikot poissa kotoa, viikonloput remontin parissa kotona. Minun työt, koulutehtävät ja koirien hoito käsittäen lähinnä lenkityksen x3 päivässä ja ruuat. Takan lämmitys, pyykkihuolto. Siivoaminen joka ainoa päivä.

Ja se ilmalämpöpumppu huutaa tälläkin hetkellä, pölystä huolimatta olohuoneen nurkassa, sillä vanhan puolen sisälämpötila lähentelee 14 astetta ja makuuhuoneemme (takkahuone, jossa nukumme) takka hehkuu punaisena, sillä se raukka yrittää luovuttaa lämpönsä noin 120 neliön alueelle - mahdotonta.

Olen stressaantunut. Tekeminen ja monta rautaa tulessa ei itsestään ole ongelma, ajankäyttö on. Koulutehtävät vaativat aikaa. Keittiö ei etene ennen ensi viikonloppua, koska keittiön kaapit asuvat olohuoneessa ei myöskään olohuone etene ennen keittiön etenemistä. Sanalla sanoen mikään ei etene. Tunnen itseni hyödyttömäksi, voin korkeintaan hioa ja maalata vessan oven - siihen on tarvikkeet, ja aikaa. Lähestyvä joulu saa minut hermoromahduksen partaalle. Odotan joulua marraskuun alusta alkaen, haluan paneutua sen odotukseen hartaudella, se on vain the juttu minulle, joka vuosi. Minä en voi tehdä joululle yhtään mitään. Olen ostanut joululahjoja ilman mitään "fiilistä" koska on pakko, joulukoristeet ja valot ovat käteni ulottuvilla, mihinkään en voi niitä laittaa, en tällä, en ensi, en kenties seuraavallakaan viikolla. Se masentaa. Se tekee luovuttaja fiiliksen, kaikki muu on "aivan sama" mutta joulusta en halua tinkiä. Minun jouluni vaatii koristeet, valot, puhtaan, siivotun ja valoisan kodin, tunnelman. Ei kipsipölyä, keskeneräisiä seiniä ja lattioita, sinnepäin valmiina olevia huoneita, sisustustavaroita jotka ovat yhä paketissa odottamassa purkajaansa.

Silti, mikä oikeasti on tärkeää? Mies ja koirat. Ne kenelle kiukuttelen, kenen kanssa otan yhteen monta kertaa päivässä, ne joihin puran kaiken turhautumisen ja raivoni. Mutta niitä ei osaa arvostaa, ei kun ruokahuolto on anoppilan varassa ja lämpö puiden, ja sen ilmalämpöpumpun jonka hajoamista "koska täällä on pölyä ja ei pitäisi käyttää kun kiellettiin" saa pelätä tämän tästä. Vaihtoehtona on tyytyminen alle 20 asteen sisälämpötilaan ja koleuteen.

Kun perusasiat, ruoka ja lämpö on ulkoistettu oman hallinnan ulkopuolelle, vaikka ne eivät täysin puutukkaan, ei osaa nähdä - eikä arvostaa niitä asioita jotka menisivät kaiken ohi, jos joutuisin niistä luopumaan. Silti olemme ihmisiä, inhimillisiä, epätäydellisiä. Tämäkin remontti loppuu aikanaan, meillä on kuitenkin vielä vettä vaikka se surkealla paineella tuleekin, ja sitä lämpöä, vaikka ilmalämpöpumppu saattaa laueta ja sitten joudun pohtimaan mikä järki oli hajottaa reilun kuukauden vanha laite. (Enkä suostu uskomaan, että se ottaisi itseensä tästä pölymäärästä jos puhdistamme sen säännöllisesti). Ja meillä on toisemme, vaikka vähintään 70% ajasta toisen hitaus, jurputus, jäkätys tai tapa tehdä asiat ärsyttääkin.

Arkisempaa eloa

Mitä meidän arkeen kuuluu? No sitä samaa minulle ominaista kaaosta, töitä, opiskelua joka toistaiseksi tuntuu vielä suorastaan helpolta ja sitten remonttia.

Me ostimme talon, viime lomamatkan jälkeen syyskuussa. En päässyt ihan maalle, ei ihan riitä nämä neliöt tontilla lampaille, mutta kanoille, kahdelle koiralle ja kissalle kylläkin. Asumme lähellä palveluita, silti maatalossa, pihapiiriä reunustaa navetta, aitta ja puusauna. Luonto on lähellä, metsäpolut, sieni ja mustikkamaastot, Saimaa.

Joten nyt me remontoidaan. Illasta vielä myöhäisempään iltaan. Revitään, koolataan, suoristellaan, mitataan, mitataan vielä vähän lisää, puretaan, tuskaillaan budjettien kanssa ja yritetään uudistaa. Koko talo remontoidaan, aluksi 2 huonetta, pikkuhiljaa loput. Kattopaneelit on koko asuntoon ostettu, nyt työn alla konkreettisesti on keittiö ja olohuone. Paljon on saatu aikaiseksi, aikamäärään nähden tuntuu, että vähän.

Koulussa on töitä töiden perään. Suurin osa vielä mallia ryhmä, joten me 4-6 ihmistä sovitamme aikataulujamme yhteen, keskustelemme what's app:issa, facebookissa, sähköpostin välityksellä. Tehtävät ovat mielenkiintoisia, sisällön tuottaminen helppoa, pilkunviilaus hyvin aikaavievää.

Viime Espanjanlomalla menimme myös kihloihin. Joten nyt olisi aikatauluihin ympätty vielä hääpäivä joka komeilee syksyssä 2017 - luojan kiitos, sinne on vielä 2 vuotta aikaa. Koulu, remontti ja ystäväni häät vievät totaalisesti kaiken ajan.

Sisustuskärpänen ei ole vielä kovin pahasti minua päässyt puraisemaan, ehkä kodin kaoottisuus säästää minut vielä siltä. Jokainen huone pursuaa tavaraa, pahvilaatikoita, nauloja, ruuveja, työkaluja, pukkeja, mittoja, sahoja... Vaikka muutimme kaksiosta jossa tilaa oli reilut 50 neliötä, asuntoon jossa sitä on reilusti tuplat, silti tuntuu tavaramäärä käsittämättömältä. Toki se vaikuttaa asiaan, että juuri mitään ei ole kaapeissa. Keittiötä puretaan parhaillaan ja uusi saadaan reilun kuukauden kuluttua. Astioita, perintöposliineja ja ties mitä ruuanlaittovälineistöä löytyy laatikko laatikon perään.

Puolukoita en ole ehinyt kerätä paria litraa enempää, nyt taitaa olla viimeiset hetket saada puolukoita. Aikaa niiden keräämiseen vaan ei tunnu olevan. Sieniä ei tahdo löytyä lainkaan, ilmeisesti syksy on ollut liian kuiva. Mustikoita miehelle pakkasessa sensijaan on, samoin vadelmia ja metsämansikoita muutama rasiallinen.

Jouluvohellus hirvittää, meillä ei ole yhtään valmista huonetta vielä 1.11 joten voi olla, että joudun siirtämään tänä vuonna perinteistä jouluvohellukseni ajankohtaa myöhäisemmäksi. Myönnän, en edes tällä hetkellä tiedä missä joulukirjani fyysisesti on. Luultavasti laatikossa, joka sijaitsee jossain ruokahuoneen ja makuuhuoneen välisessä tilassa.

Koulumme puolesta meille tarjotaan mahdollisuutta osallistua hiljaisuuden retriittiin Karjalohjalla, Heponiemessä. Retriitti kestää perjantai-illasta sunnuntaihin. Ohessa lyhyt kuvaus viikonlopun ohjelmasta:

Useita kertoja päivän mittaan retriitisttä kokoonnutaan hetkijumalanpalvelukseen, mietiskelyrukoukseen, virikesanoja kuulemaan, aterialle tai muuten vain takkatulen ääreen lueskelemaan. Kontaktia ei tarvitse hakea, eikä vältellä. Hiljaa yhdessä oleminen on yllättävän luontevaa. 
Hetkijumalanpalveluksessa seuraamme kirkon ikivanhoja rukoustekstejä ja näin syntyy yhteys myös menneiden sukupolvien uskoon. Mediaatio eli mietiskelyrukous on kahdenkymmenen minuutin mittainen hiljainen hetki. Siinä voimme luopua kaikesta ponnistelusta ja tahdonalaisesta rukousajatusten tai -sanojen etsimisestä ja jäädä lepäämään Jumalan kasvojen eteen. Siinä aukeaa mahdollisuus antautua Jumalalle, jäädä vain kuulemaan ja katselemaan Häntä. Koin vahvan johdatuksen tunteen lukiessani esitettä retriitistä. 

Olen tuntenut jo jokusen viikon sisäistä levottomuutta, intuitio, jonkin asian tulemisesta, muuttumisesta, jotain on tapahtumassa. Sen aistii. Se ei kuitenkaan ole negatiivinen tunne, päinvastoin. Haluaisin jo kurkkia mitä nurkan takana odottaa. Ehkä saan vastauksen, ehkä tämä on askel muutoksen polulla, yksi pysäkki.

Positiivinen kriisi ja omanapaisuus

Puhuin työkaverini kanssa, joka on minua puolet vanhempi, sukupolvesta ja ihmisen vastuusta. Minä-keskeisyys ja oman hyvinvoinnin edistäminen muiden kustannuksella on aiheuttanut minussa pohdintaa jo pitkään.

Me puhumme Suomalaisesta yhteiskunnasta, heikompien asemasta ja hyvinvoinnista, silti se vanha ns. talkoohenki, me-henki on täysin kuollut. Facebookin keräyksissä ollaan valmiit osallistumaan, mutta jos se naapurin talo palaa kuinka moni ottaa naapurin ja 6 lasta omiin nurkkiin ja vapaa-ajalla vielä auttaa palojälkien siivoamisessa? Tai kasvatus, on helpompaa osoittaa sormella ”katso miten tuo teki! Ei noin voi tehdä” ja nostaa itsensä jalustalle, en minä ainakaan noin… sen keskustelevan asenteen sijaan, avun tarjoaminen ja ymmärrys, mutta siitä ei saakaan itse pisteitä, joten ei kannata.

Valtio ajaa meitä teuraaksi kuin lampaita ja me sokeana tottelemme. Säädökset, säännökset ja erilaiset kiristävät toimenpiteet ”yhteiseksi hyväksi” ja silti jokainen on valmis tuijottamaan vain sitä omaa hyvinvointia, omaa perhettä, omaa napaansa.

Sitten, kun on meitä erilaisia ihmisiä, jotka haluaisimme muutosta. Kuten uutinen rouvasta joka myi lähituotteita omassa kaupassa, mutta ehhei etpäs saa myydä koska pullasta voi saada ruokamyrkytyksen! Viis siitä, että vuosituhansia ihmiset ovat selvinneet hengissä ilman maidon käsittelyä ja pästorointia, mutta kas, valtio menettäisi tässäkin rahaa joten kyllä me joku porsaanreikä löydetään jotta lappu luukulle vaan!  Pullan myyntikielto

Jos yrittää elää luonnonvaroja säästämällä valtio iskee lusikkansa soppaan saman tien, koska se raha on heiltä pois. Maalämpö, edullinen, luontoa ja ihmisen kukkaroa säästävä lämmitysmuoto. Mitä vielä, hallitus pani sille veron, koska täytyy heidänkin saada osansa siitä. Puun pienpolttoa yritetään kriminalisoida kuten olen jo aiemmin kirjoittanut. Eihän valtio saa puulämmitteisestä talosta rahaa, muutoin kuin kiinteistö-, ja metsäveron osalta. Verrattuna vaikka sähkö-, tai kaukolämmitykseen. Lisäksi sähkö-, ja kaukolämpöä voi ulkopuolinen taho kontrolloida.

Miksi ihmiset eivät kyseenalaista näitä päätöksiä joissa selvästi on jokin taka-ajatus? Miksi ylipäänsä ihmiset ovat lopettaneet kyseenalaistamisen, sulkeneet silmänsä ja tyytyneet siihen, että se keisari koreissa olemattomissa vaatteissaan hoitaa kaiken pilvilinnansa huipulta?

Työkaverini sanoi, että me olemme nyt se sukupolvi joka alkaa päättää. Meillä on vastuu muutoksesta jos sitä haluamme. Tämän päivän + 50 vuotiaat sanovat vain, että ei meidän nuoruudessa, ei meidän aikana.. Vaan he ovat vastuussa oman aikakautensa päätöksistä, kuinka moni heistä sanoo, että toisaalta, me olimme silloin vaikuttamassa ja osasyyllisiä vallitsevaan tilanteeseen, olisiko peiliin katsomisen paikka?

Me emme uskalla tai halua vaatia nuorilta mitään. Ei tarvitse kunnioittaa vanhempia, omia tai vanhempia ihmisiä, ei opettajia… Opetamme kyllä nuoret pitämään puoliaan ja vaatimaan omansa. Vaadimme myös omat oikeutemme kynsin ja hampain kiinni pitäen, viis muiden omasta ja oikeuksista. Valtio vaatii meiltä, työnantaja…

Itse toivon ihmisten heräävän kyseenalaistamaan asioita ja päätöksiä. Vaikka meillä on 200 kansanedustajaa, meitä on yli 5 miljoonaa. Jos me haluamme muutosta, me saamme sitä.

Lasten tekemistä lykätään vuosi vuodelta, koska raha, asunnot sitä ja tätä. Mistä lähtien lapsista on kasvanut onnellisempia 300t euron omistusasunnossa verrattuna 150t euron omistusasuntoihin, tai vuokra-asuntoihin? Mistä lähtien työ on ollut arvo numero 1? Tuleeko se talo katsomaan sinua kun makaat vanhainkodissa? Entä se työpaikka, tai ne työkaverit, pomo? Pankkitilin saldo? Se uusi auto joka on viimeistään 10 vuoden päästä vanha?

Ravistelkaa ihmisiä ympärillänne, herättäkää ajatuksia jotta saisimme tähän todellisuuteen taas tervettä, maalaisjärkeä!

Elämän epäreiluus

Löysin Jennasta tehdyn blogin, Jennasta, joka sairastui alle 30 vuotiaana, vaimona, kahden lapsen äitinä rintasyöpään ja menehtyi siihen hyvinkin pian. Linkki toimittajan kirjoittamaan tarinaan Jennasta: Jennan tarina

Työskentelen itse sosiaali- ja terveysalalla, samoin opiskelen sitä myös työn ohessa. Olen syövän kanssa tekemisissä työni puolesta ja olen kohdannut kaksi syöpään menetynyttä läheisteni lähipiiristä kahden vuoden sisällä. Tiedän pitkälti faktat eri syöpiin, ennusteisiin, hoitoihin ja diagnooseihin liittyen. Pitkään seuraamani bloggaaja Camilla sairastui myös tänä vuonna.

Se pysäyttää. Kun Jennan, tai Camillan kaltaiset tarinat tulevat lähelle. Työssäni voin myöntää, se ei juurikaan pysäytä. Työtäni tarkemmin avaamatta (tai työnkuvaani) töissä en ole tekemisissä "ihmisten kanssa" vaan diagnoosien, oireiden, ennusteiden. Töissä ei ole 27-v. rintasyöpää sairastavaa vaimoa, lasten äitiä, vaan ICD koodi, sairauden kesto, syöpärekisteri ilmoitukset, verikoearvot. Työssäni asiat eivät tule iholle, enkä toivokaan niiden tulevan.

Silti, omassa elämässäni pohdin. Pohdin, miten suurella todennäköisyydellä arpaonni iskee minuun tai johonkin läheisistäni, äitiin, mummoon, kummiin? Mieheen? Johonkin heistä 6 läheisimmästä ystävästäni? Eritoten rintasyöpä yleistyy yleistymistään ja fakta on se, että erittäin pienellä todennäköisyydellä lähipiiristäni kukaan ei sairastuisi mihinkään syöpään vuosien saatossa, niin tulee epäilemättä jollekulle käymään, se on pelottavaa.

Se on pelottavaa siksi, että syövät lisääntyvät, ovat jo lisääntyneet, räjähdysmäisesti. Toiset sanovat, että nykyään tutkitaan paremmin, voi olla totta. Itse en silti usko siihen. Minä pidän todennäköisimpänä ilmansaasteita, ruuan tai veden "puhtautta", säteilyä, laskeumia... Ihminen on luonut niin paljon uutta, tuhonnut hyvää, ettemme millään voi ymmärtää kaiken seurauksia. Tsernobyl, Fukusima, Hiroshima, Nagasaki, Bikini-atollin ydinkokeet... Merten, ilmaston ja järvien saastuminen, maaperän saastuminen, me syömme kuitenkin ruokaa suoraan maasta. Viljat, perunat, juurekset, kasvikset, liha joka laiduntaa maasta kasvavaa ravintoa.

Elektroniikka, muovi, internet, kännykät, langattomuus... Miten paljon teknologia kehittyy, jo evoluution takia ihmisen on vaikea käsittää näin nopean kehityksen seurauksia pitkällä aikavälillä.

Minä en pelkää, en halua pelätä, syöpää tai kuolemaa. Minä haluan uskossani luottaa Jumalaan, Raamatun lupaukseen lunastuksesta. Luottaa uskooni, siihen, että se kantaa jos ja kun jonain päivänä se diagnoosi osuu maaliin, tai ainakin hyvin lähelle. Minä haluan uskoa Jumalan suunnitelmaan, siihen, että meidän jokaisen elinpäivät on ennalta määrätty ja ne jotka jäljelle jäävät, selviävät, Jumala pitää huolen heistä, heidän elinpäivien loppuun asti.

Minä pelkään silti meidän, ihmisten, luonnon, eritoten luonnon ja eläinten puolesta. Miten pitkään tämä tuhoaminen ja saastutus voi jatkua. Miten pitkään ihmiset sulkevat silmänsä tältä kaikelta, yhteyksiltä sairauksiin ja syöpiin, miten pitkään me menemme kuin lampaat teuraaksi. Minä toivon, että minä en näe tämän kaiken loppua omana elinaikanani, toisaalta minä toivon, että ihmiskunta herää ja meillä on vielä maailma, elinkelpoinen, terve maailma jälkipolville, meidän lapsille, heidän lapsille. Silti, se näyttää vuosi vuodelta epätodennäköisemmältä.

Minä haluan osoittaa rukoukseni Jennan läheisille, Fuulialle ja hänen läheisilleen ja jokaiselle, jotka syöpä koskettaa jollain tavalla.

"Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. 
Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole" - Aamen.

Tietosuojaloukkaus

Mediassa jälleen kohistaan sairaanhoitopiirin työntekijän tekemästä potilaan tietojen urkkimisesta. Kesätyöntekijä oli urkkinut työhön kuulumattomissa tapauksissa yli 500 potilaan tietoja ja asia on saanut julkisuutta niin lehdissä, kuin somessakin.

Lähtökohtaisesti ihmisen raivo nousee, koska kyse on omasta koskemattomuudesta, eräällä tasolla. Vaikka taustalla ei itsellä olisikaan mitään ”vakavaa” tai salaista, jo periaatetasolla omien tietojen urkkiminen, vielä luottamuksellisessa työtehtävässä olevan henkilön tasolta on väärin.

Minulla nousee kuitenkin ajatus tässäkin tavallaan ihmisen minä-keskeisyydestä. Minua on loukattu urkkimalla minun tietojani, ihminen puolustautuu tuntiessaan olonsa uhatuksi, tai jos kokee, että hänelle on tehty vääryyttä. Somessa julistetaan kovaa vauhtia tappouhkauksia ja ties mitä ko. henkilölle. Mitä hyötyä yhtään kukaan urkinnan kohteeksi joutunut saa jos joku kävisi antamassa ko. urkkijalle vähän isän kädestä tai jotain muuta yhtä älytöntä? Teineiltä voi tuollaista uhoa jollain tavalla vielä ymmärtää, aikuisilta ihmisiltä taas mielestäni ei. 

Kolikolla on aina kaksi puolta. Kuolemaan, tapaturmiin, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, vakaviin sairastumisiin liittyvät tiedot – niitä ei haluta julkiseksi, ystäville kerrotaan jos kerrotaan. Kun joku käy ne urkkimassa vaara on aina olemassa, että tieto myös leviää. Meillä lähtökohtaisesti on jokaisella tasolla ja organisaatiolla tiukka valvonta ja nollatoleranssi tällaisten tapausten suhteen, ja rangaistukset tuntuvia.

Pohjois-Savossa urkinnasta kiinni jäänyt sairaanhoitaja joutui maksamaan 37 000e korvauksia. Sitten kun poikaporukka raiskaa tytön niin annetaan ehdollista ja muutama tonni sakkoja.
Jokin tässä ei nyt täsmää oman oikeustajuni kanssa.

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, tässä tapauksessa se, keitä tämä tapaus koskettaa on satoja, muutamia satoja. Mikro-osa maailman väestöstä.

Osaltaan voimme pohtia myös miksi pelko omien tietojen leviämisestä on niin suuri, mitä me pelkäämme jos joku saa tietää meidän sairaudesta, oli se sitten syöpä, suolisto tai keuhkosairaus? Psykiatriset ja omaan koskemattomuuteen liittyvät tiedot ovat toki eri asia. Onko kyse periaatteesta, en halua, että kukaan tietää kelle se tieto ei kuulu? Vai pelosta, että ihmiset alkavat katsoa eri tavalla, sääliä? Hyljeksiä?

Silti, tuomitsen tämän tapauksen, hoitohenkilökuntaan tai tässä tapauksessa ylipäänsä sairaanhoitopiirissä työskenteleviin, kuten myös virastoissa, kela, poliisi, sosiaalihuolto, täytyy pystyä luottamaan. Rangaistusten tulee olla tuntuvia, sillä teko on väärin. Silti, tässäkin tapauksessa olen sitä mieltä, että meidän oikeusjärjestelmässä on rutkasti parantamisen varaa.

Ihmisen henkeen, terveyteen tai koskemattomuuteen kohdistuva teko, uhka tai rikos tulisi olla aina tiukemmin rangaistava, kuin sellainen, joka kohdistuu aineelliseen hyötyyn, voiton tavoittelemiseen, tai tiedon levitykseen, urkintaan, salaamiseen, jollain tasolla.