Vapaaehtoistoimintaa

Olen aina ollut todella huono vapaaehtoistyöntekijä. Joskus ollut talkoohommissa koiranäyttelyssä, tai taloyhtiön yhteisissä talkoissa. En ole kokenut kovin omaksi jutuksi.

Nyt luulen, että selvisi myös syy. Motivaatio ei ole ollut riittävä, tai tarjolla oleva vapaaehtoistoiminta. Nyt nimittäin on.

Ensin hain imetystuen peruskurssille, jonka tavoite on siis valmistaa kurssilaiset imetystukiäideiksi. Tiesin, että rahallisesti on tiukkaa ja ajallisesti myös, mutta luotin korkeampaan johdatukseen. Herran haltuun, jos näin on tarkoitettu tapahtuvan, tapahtuu. Ja tapahtui, minut hyväksyttiin kurssille.

Sitten pohdin seurakuntavaaleihin ehdolle lähtemistä, kävin kuuntelemassa ensimmäisen infon ja pistin nimen paperiin. Herran haltuun tämäkin asia.

Kumpikin on tavallaan kovin mielipiteitä jakava asia. Sekä kirkon toiminta ja toiminnot, kuten imetyskin. On voimakasta vastakkain asettelua ja ennakkoluuloja. Mielipiteitä, paljon oikeaa ja paljon väärää tietoa. Kumpikin herättää tunteita ja todella voimakkaita sellaisia.

Seurakuntavaalit olivat looginen valinta tässä kohden. Opiskelen kirkon alaa, "käytän" seurakunnan tarjomia palveluja eli käymme perhekerhossa. Olen kiinnostunut siitä mihin suuntaan kirkkolaiva kääntyy, muuttuvassa maailmassa. Kahdesta eri näkökulmasta, työntekijänä ja seurakuntalaisena. Harmillisesti moni itsensä tapakristityksi mieltävä ei ota kantaa, tai ole kiinnostunut seurakunnan toiminnasta. Tämä on ymmärrettävää siksi, että seurakunta tarjoaa kovin vähän mitään nuorille aikuisille joilla ei ole lapsia. Isosikä on jo ohi, vielä ei ole tarvetta ekavauva- tai perhekerhoille. Monessa seurakunnassa on esim miesten tai naisten saunailtoja rantasaunalla tms, mutta valitettavan usein sielläkin osallistujien keski-ikä lähentelee +60. Toivoisinkin, että seurakuntalaisilta saisi suoraan palautetta millaista toimintaa he toivoisivat kirkon tarjoavan. Ja toivon osaltani voivani olla tekemässä muutosta nuorena vaikuttajana jos läpi pääsen.

Sitten tukiäitiys. Asia joka tuli minulle oman imetyksen myötä, ja ystävien epäonnistuneiden imetysten myötä äärettömän tärkeäksi. Olen aivan fiiliksissä kahden kurssipäivän jälkeen ja pursuan ideoita. Onneksi tukiäitiys on monipuolinen kenttä, jota voi toteuttaa todella monella eri tavalla. Muutama ajatus minulle on jo virinnyt, mutta kurssi ensin loppuun ja sitten katsotaan mihin rahkeet riittävät. Eniten toivoisin voivani vaikuttaa ihmisten asenteisiin. Ettei imetystä nähtäisi suorituksena, vaan osana elämää. Jossa on onnistumisia, vaikeita hetkiä, iloa ja surua. Kuten elämässäkin. Että äidit luottaisivat itseensä ja olisivat itselleen armollisia. Ja se, ettei korvike ja imetys olisi taisteluparit, vaan kaksi turvallista tapaa ruokkia vauva. Imetys on ensisijainen, mutta se ei mittaa kenekään äitiyttä jos imetys ei syystä tai toisesta onnistu, ja vauva kasvaa korvikkeella. Harmittavan monen asenne imetykseen on jo lähdöstä negatiivinen ja täynnä haastavia mielikuvia, joka heikentää siinä onnistumisen mahdollisuuksia. Ja se, että meidän kulttuurissa tutit ja pullot nähdään erottamattomasti vauva-arkeen kuuluvaksi, kun niiden ei sitä tarvitse olla.

Mutta näillä ajatuksilla täällä mennään. Koulutehtäviä on hurjasti, kaksi viimeistä kurssia tehtävineen ja tentteineen ovat menossa. Viimeinen viikko harjoittelussa pyörähtää käyntiin ja senkin tiimoilta on järkyttävä määrä hommia. Vaalityötä pitäisi alkaa tekemään. Ja ehtiä hoitaa se tärkein kotona, eli äitiys.

<3

Olen herännyt ajattelemaan millaisena multitaskaajana ihmiset minut ovat tottuneet näkemään, ja usein näkevät. Olen kuitenkin prosessin myötä ymmärtänyt, että en haluaisi ihmisten näkevän ja arvottavan minua toimintani kautta, sillä sen kuvan myötä minusta jää niin paljon todellista minää näkemättä. Yhdenlainen henkinen kasvu ja prosessi on siis käynnissä ja avartanut omaa ajatusmaailmaa hyvin paljon.

Näin? Ei näin?

Ja tärkeintä unohtamatta, meillä ei asu enää vauvaa, vaan taapero. Pikku apuna täytti vuoden. Kamalan haikea olo, sillä prosessoin kovin vuoden takaista pikkuvauva-aikaa. Samalla seuraan ylpeänä pienen ihmisen kasvua ja kehitystä, ja paikkailen lapsettomuuden arpia yhä teipillä.

Synttärihai! 

Puuhataapero <3

Rinnalla kulkija

Olen saanut pysähtyä. Eri tavoin. Isämies jäi kotiin ja minä aloitin diakoniatyön harjoittelujakson. Olen saanut pohtia ja haastaa omaa hengellistä elämää - jälleen. Myös opintojen muodossa. Totutella päiviin poissa kotoa, poissa pienen luota. Isämies on saanut omaksua lähivanhemman roolin ja uudenlaisen arjen pyörityksen. Eräänlainen vuoronvaihto parisuhteessa.

Toisella tavalla olen saanut haastetta myös. Diakoniatyö on ensisijassa läheisen rinnalla kulkemista. Läsnäoloa. Olen miettinyt ammatillisesti mitä se on ja toisaalta kuinka vaikeaa se on. Henkilökohtaisesta elämästä olen saanut tähän kysymykseen vastauksia. 

Ystävillä on ollut kriisejä toisilla erittäin suuria ja toisilla vähän pienempiä. Perheisiin liittyen. Olen myötäelänyt vahvasti mukana. Kokenut epäoikeudenmukaisuutta, surua, raivoa ja toisen tuskan. Yrittänyt löytää kysymyksiin vastauksia. Ja saanut niitä eri tavoin. Saanut lohtua, muistutuksen, että Jumala on läsnä myös kivussa. 

En osaa aina hoitaa omaa hengellisyyttä enkä elää niiden arvojen mukaan, jotka koen tärkeiksi. Minä tulen kuitenkin muistutetuksi, eri tavoin. Minua herätellään. Jotta voisin olla läsnä ja tukena läheisteni rinnalla kun heidän askeleensa horjuvat. Jotta muistaisin mikä elämässä on tärkeintä. Olen kiittänyt, kiittänyt näistä mahdollisuuksista kasvaa ja myötäelää, mutta myös siksi, etteivät ne suoraan koske minun perhettäni.

Arki meillä rullaa. Olen unohtanut syödä ja treenata ohjeiden mukaan, mutta annan itselleni armoa. Sitten taas kun sen aika on. Pikku ipana kävelee kovasti ja konttaaminen on hänestä ihan menneen talven lumia. Elämä on tällaista juuri nyt, ja siitä olen kiitollinen tänäänkin.

Rakkautta juhlimaan lähdössä

On tässä tapahtunut onneksi myös iloisia asioita. Neiti kävi ensimmäisellä pyörälenkillä, yksi harrastus lisää jota voidaan perheenä harrastaa. Toisen ystävän häät olivat lauantaina, kaunis maisema, kaunis miljöö ja upea morsian, ihana hääpari. Ihanan rento ja lämmin tunnelma, nautin kaikesta kauniista, vaikka sydämessä tuntui surua. Ollaan "lomailtu" koko perhe Savossa kouluni merkeissä ja nautittu huimista maisemista. Nautittu perheestä ja lujitettu avioliittoa miehen kanssa. Keskustelua, läheisyyttä ja toisen kuuntelemista herkällä korvalla.

Eka pyörälenkki!

<3

Äiti treenaa

Pitkästä aikaa hyvin omanapainen teksti. Ystävä vinkkasi Fitverstaan tarjouksen facebookissa. After pregnancy paketti oli super edullisesti tarjouksessa, 2 eurolla. Totesin samantien, että saan tuon rahan menemään paljon turhempaankin ja kokeiluun!

Jännän äärellä

Liikunnan osalta en odottanut tai odota ihmeitä. Liikun yhä aika reippaasti, lenkit koirien kanssa, 13-18km rullaluistelu lenkki viikottain, jooga jatkuu syksyllä, juoksua olen varovasti aloitellut myös. Fillaroinnista innostuin kun kokeilin isämiehen maastopyörää joten pyöräilemässäkin olen reippaasti käynyt.

Ruokavalio oli The juttu. Akilleen kantapää minulla on iltaherkut, vaikka painoa ei ole liikaa voisin syödä paljon terveellisemmin. Päivärytmi on säännöllinen myös ruuan osalta, ollut jo vuosia. Ruokavalio ohjeet kun tulivat kirjoitin ne paperille ja laitoin kaapin oveen. Selvä tällä skeemalla syödään seuraavat 6 viikkoa.

Mökillä jouduin vähän lipsumaan, eli possua meni kun isovanhemmat sitä pääosin tykkäävät syödä. Kuitenkin ateriavälit ja proteiinit pidin tiukasti.

Ensimmäiset päivät kun aloin syömään ohjeiden mukaisia määriä olivat aika mielenkiintoisia. Katselin lautasta ja mietin, että miten helekkarissa minä ikinä jaksan syödä tuon määrän?? Kahtena ensimmäisenä päivänä söin sellaisen määrän ruokaa, mitä syön normaalisti 4-5 päivän aikana. Isämiehelle olen useasti valittanut, että tarvitsisin selkeät ohjeet ateriamäärien kasvattamiseen. Kun on tottunut syömään pieniä määriä jo vuosia, ei itse osaa muutosta lähteä tekemään. Nyt sitten on ne ohjeet ja määrät. Ensipäivien järkytyksen jälkeen keho otti homman vastaan ja huolimatta suurista ruokamääristä, nälkä on ja tulee hyvin herkästi kun edellisestä ateriasta on 3-4h. Keho selvästi alkaa käyttää ruokaa eri tavalla, kun sitä tulee tarpeeksi.

Ongelmana on siis ollut vuosia sama oravanpyörä - liikun paljon ja syön vähän. Lihas ei kasva, eikä kehity, sillä keholla ei ole polttoainetta. Joten liikunta polttaa lihasta kun muutakaan ei ole.

Toivottavasti tämä 6 viikon setti tuo muutoksen tähän. Otin kehosta strategisia mittoja 1 päivänä, ja otan uudet mitat 2, 4 ja 6 viikon jälkeen. Olen ollut ihan fiiliksissä liikunnasta ja treeneistä, vaikka treenit eivät ole kovin pitkiä ajallisesti. Kuitenkin muut normaalit viikkoliikunnat siihen päälle, on kasassa hyvä määrä liikuttuja tunteja.

Kirjoittelen toivottavasti aiheesta vielä lisää, nyt on menossa vasta toinen viikko, ja jatkan innolla eteenpäin! :)

Yksi treeni vedettiin näissä maisemissa laituria hyödyntäen <3

Vaiheita unikoulun jälkeen, mikä oli ensimmäinen sana

Unikoulu ei vaikuttanut kovin hyvältä ratkaisulta ensimmäiseen 5 iltaan. Sitten mies lähti reissuun ja kas, illat helpottui. Itkut jäivät pois, neiti puuhasi omia hommia 30-60min ja kävi nukkumaan.

Helteet tulivat. Siirryttiin yläkerrasta nukkumaan alakerran makuuhuoneeeseen, patjat lattialle ja Hillalle patja meidän patjojen ja kaapin väliin. Oma pikku "aski". Toisaalta on ollut tosi kiva nukkua lattiatasolla, Hilla malttaa tehdä makuulla hommia ennen nukahtamista. Pinnasängyssä pitää päästä seisoskelemaan ja pystyyn, nyt ei. Helteille ei loppua näy, ja tuskin takaisin yläkertaan siirrymme ennen kuin lämpötila laskee alle 20 asteen.

Viime viikolla olimme jälleen mökillä. Järvivesi oli niin lämmintä, että Hilla ui minun kanssa useamman kerran, joskus jopa pari kertaa päivässä. Aitassa pitäisi olla viileää, mutta 3 ihmistä samassa sängyssä niin lämpötila kipusi +26 ja tuntui todella tukalalta. No yöt menivät ehkä hieman heikommin, mutta kivaa oli kuitenkin. Jopa iltaisin tuskaisen kuuma, kun ei tuullut lainkaan ja ilta-aurinko paistoi suoraan mökille. Rannalla käytiin kotipuolessa jo helteiden alettua, ihana kesä!

Rantahommia

Tässä kuussa aloitin myös päivän rytmityksen. Aiemmin Hilla heräsi noin 07, oli hereillä 1-2h ja nukkui 30min. Sitten oltiin taas hereillä 2-4h ja nukkui 30min ja taas hereillä 2-3h ja unille. Totesin, että nyt riittää nämä mikrounet. Päätin, että ennen lounasta ei nukuta. Ja lounas tulee 3h heräämisestä. Pyrin klo 11 mutta jos Hilla herää jo 07 niin syödään kyllä jo 10 tienoilla. Protestointia ja sirkustemppuja se yhä hieman vaatii, mutta nyt alkaa sujua.

Nukuttaisi jo

Yleensä Hilla herää ennen 7:30. Puuhaillaan puolisen tuntia aamutoimia sitten on aamupala. Aamupalan jälkeen leikitään sisällä, kun iskee kiukku lähdetään viemään koirat aamulenkille. Hilla istuu rattaissa ja pysyy hereillä. Sitten tullaan kotiin pihalle leikkimään, tai käydää vaikka leikkipuistossa keinumassa. Sitten on lounaan vuoro, jonka jälkeen laitan Hillan rattaisiin unille. Ensin unet olivat 30-50min mittaisia. Nyt unien pituus on vakiitunut noin 1.5 tuntiin, joskus jopa 2h.

Eli nyt meillä on aika selvä päivärytmi jota ruoka ja päiväunet ohjaavat. Iltaunille pyritään menemään 20 maissa, joskus venytän hieman pidemmälle jos viimeisistä päikkäreistä on alle 3 tuntia.

Pian koittaa todella jännät ajat. Isämies jää kotiin 13.8 alkaen ja minä aloitan 3kk kestävän työharjoittelun. Hillalla ja iskällä varmasti sujuu, oma haikeus on hirmuisen kova. En millään raaskisi mennä! Toisaalta Hilla vaatii jo hirveän paljon virikkeitä päivisin, ja sellainen päivä, jolloin olemme vain kotona tuntuu todella pitkältä. Joten toisaalta, ihan kiva päästä "aikuisten hommiin" ja isämies saa jäädä elämään lapsiarkea kotiin.

Ja tosiaan, ensimmäinen sana tuli meillä! Isämies otti Hillan syliin kun tuli töistä,  Hilla ojensi kädet minua kohti. Sanoin ei, teen ruokaa, nyt äiti ei ehdi. Hilla ojentaa vaativasti käsiä ja sanoo ÄITI. No itkuksi meinasi mennä ja oli se syliin otettava, äidin pikku apuna <3

Pihahommia Fadon kanssa 

Harvoja imetyskuvia isosta neidistä <3

Ja viimeiseen kuvaan viitaten, imetys jatkuu yhä lapsentahtisesti. Ja aion jatkaa myös harjoittelun alettua, tämän hetkisen fiiliksen mukaan jatkan niin kauan kuin Hilla itse haluaa. Velhoutuminen tavoitteena!

Unikoulu

Sitten päädyttiin tilanteeseen jossa alkoi unikoulu. Aika monen muun vanhemman tavoin vierastan unikoulua ajatuksena. Sihen usein liittyy mielikuvia helvetillisistä illoista, lapsen huudattamisesta ja äärimmäisyyksiin venyvistä vanhempien hermoista.

Unikouluja ja tapoja nukuttaa on tolkuttomasti. On kirjallisuutta, tutkimuksia, mutuja ja mielipiteitä. Ystävien ja sukulaisten kokemuksia. Kuka on laskenut lapsen pinnasänkyyn, tämä leikkii yksin ja nukahtaa yksin, ihan suosiolla. Toinen antanut huutaa keuhkoja pihalle parin viikon ajan kunnes on ymmärretty, ettei palvelu pelaa enää illalla/yöllä. Yksi antanut nukkua isonakin samassa sängyssä.

Meillä ei ole ollut mitään ehdotonta ajankohtaa tai tarvetta unikoululle. Omia voimavaroja seuraten, ja se fakta mielessä pitäen, ettei vauva ja taaperoaika - kuten huonosti nukutut yötkään - kestä ikuisesti. Vuosi, puolitoista on lopulta ihmisen elinikään suhteutettuna todella lyhyt pätkä.

Vielä sivuvaununa, pohja ylhäällä

Turvallisuus ajoi meidät unikouluun. Pinnasängyn pohja on ollut ylätasolla tähän asti, eilen 2.7 se laskettiin alas. Neiti tykkää niin kovin seistä sängyn laidasta tukea pitäen, ja kurotella tavaroita kauempana. No pohjan ollessa ylhäällä, keikahdus laidan yli tapahtuu silmänräpäyksessä, esim yöllä jos vanhemmat eivät ole aivan skarppina ja napero on hereillä.
Laskettiin pohja alas. Mies oli jo purkamassa meidän sänkyä, että voidaan jatkaa alatasolla sivuvaunuilua. Vanha puusänky on kovin ärsyttävä purkaa ja kasata moneen otteeseen, joten totesin, että koitamme tänään nukahtaisiko pieni ilman tissiä. Jätettiin kuitenkin toinen laita laittamatta, joten pinnis toimii yhä ikäänkuin sivuvaununa, mutta alemmalla tasolla vrt meidän sänky.

Unikoulutus tuli eteen yllättäen, joten en ehtinyt muodostaa hirveitä paineita tai kauhukuvia. Pohdin eniten, mikä on järkevin ja loogisin tapa toteuttaa "nyt nukutaan ilman tissiä" ilta.

Joten nyt meidän illat menevät näin:
Normaalit iltatoimet. Kerrotaan alakerrassa, mitä seuraavaksi tapahtuu: Hilla menee nyt nukkumaan, syö äidin sylissä ja sitten käy itse omaan pinnasänkyyn yöunille.
Mennään yläkertaan, imetän istualleen meidän sängyssä. Lasken Hillan hereillä omaan pinnikseen. Istun meidän sängyllä, ihan pinnasängyn vieressä nukahtamiseen asti.

Eilen meni tunnin verran nukahtamiseen. Ensin söi, oli tyytyväinen. Leikki pinniksessä, tuli nojailemaan minun jalkaa vasten ja hakemaan läheisyyttä. Annoin tehdä tätä vartin verran. Laskin lempeästi makuuasentoon, ja kerroin, että nyt käydään yöunille, unihommiin. Itkun kera tätä toistettiin noin puoli tuntia. Hysteeriseksi hätäitkuksi meni vain kerran, jolloin rauhoitin pitämällä lähellä, hyssytin ja silitin. Lopulta vajaan tunnin jälkeen suostui jäämään makuulle, vähän itkeskeli. Silitin, pidin kättä selän päällä, otin välillä pois. Jos itku jatkoi, aloitin uudelleen. Ja siihen hän sitten nukahti, ja nukkui vajaa 7h yhteen putkeen.

Kuitenkin päätin, että katson 3-5 iltaa, alkaako selvästi tapahtua edistystä illoissa. Nukahtaako nopeammin, selviääkö harmin yli nopeammin, no ylipäänsä edistytäänkö tästä tilanteesta. Jos ei, niin sitten Hilla ei ehkä ole vielä täysin valmis luopumaan tissitainnutuksesta, ja puretaan meidän sänky, siirretään patjat lattialle ja jatketaan sivuvaunuilua. Itse tissille nukahtaminen kun ei ole minulle ongelma, tai yöimetykset, vaan turvallisuus saneli tämän päätöksen. Nyt kuitenkin meni paremmin kuin odotin, vaikka minä toteutin unikoulun eikä isä - kuten usein niin tehdään.

Ensimmäinen Juhannus <3 Tissinukutuksen etuja, helppoa nukuttaa missä ja mihin sänkyyn tahansa

Lapsiperheen brändäys

Luin (Elämä ei lopu lapsiarkeen) tämän jutun vastikään. Olen yksi niitä ”nuoria” jotka valmistautui lapsiarkeen melkein kuin sotaan. Toki lapsettomuus toi oman mausteen soppaan, olisi arki mitä tahansa se olisi jotain mitä palavasti haluan. Jotain mitä olen vuosia odottanut ja toivonut.

Mökkeily vauvan kanssa? Onnistuu!

Nyt meillä on sitä arkea eletty ja opeteltu 9 kuukautta. Se on yllättänyt myös yllätyksettömyydellään. Lopulta elämä ei mullistunut niin, että taivas ja maa olisi vaihtaneet paikkaa. Elämän keskipiste ja valo tuli kaikessa kirkkaudessaan ja opetti kaiken meille uudelleen. Rakkauden, ilon, naurun, surun ja itkun.

Vaaperon ensimmäinen kala - koska se saatiin neidin nukkuessa kantorepussa päikkäreitä, sen sellaiseksi voi laskea

Sitten on alkanut tämä huomauttelu sukulaisten sekä ystävien taholta ”odota kun niitä on useampi”. Ja taas sitä ajattelee, että helvetistäkin varmaan selviää helpommin, kuin arjesta kahden lapsen kanssa. Tai kolmen tai neljän. Kuitenkin jutussa jonka linkkasin aiemmin, lapsiperhe 48 neliön hirsitalossa, ei lukenut että arki on rankkaa. Kamalaa, kaaosta, selviytymistaistelua. Sen ei ole pakko olla sellaista. Mutta siitä voi tulla sellaista. 

Lopulta arki on monien mausteiden summa. Ja äidin /isän - molempien asenne arjen pyörittämiseen on se voimakkain suola. Lasten iät, persoonallisuudet ja muut muuttuvat tekijät ovat muita mausteita arjen sopassa. 

Pitkästä aikaa pelottaa. Saammeko lisää lapsia. Milloin uskaltaa niitä toivoa. Onko järkevää leikkiä Jumalaa ja yrittää itse miettiä sopiva ikäero. Kohtaako meidän näkemykset arjesta puolisoina, isänä ja äitinä? Onko itse palautunut riittävästi edellisestä raskaudesta ja synnytyksestä. Miten käy imetyksen...

Lopulta kaikki kulminoituu siihen, että kun itse yrittää pitää langat käsissä asioista joista ei kuitenkaan voi, luo vain turhaa huolta ja stressiä omaan elämään. Vaikuta siihen mihin voit ja opettele hyväksymään ne asiat, joihin et voi. Usein elämä yllättää tavalla tai toisella, siksi pitää hyväksyä asiat sellaisena kun ne annetaan. Ja opetella hyväksymään asiat joita ei pysty parhaallakaan tahdonvoimallaan muuttamaan. 

Mikä on sallittua?

Mikä on sallittua? Esikoisen äitinä kuulee usein, että kaikista tunteista on sallittua puhua ja tuntea. Silti kukaan ei kerro julkisesti pohtineensa voisiko vauvan tiputtaa vaikka ikkunasta kun se huutaa kolmatta tuntia putkeen. Tunteiden sanoitus vauvalle pitää aloittaa heti, jotta empatiakyky kehittyy. Osasit sitten sanoittaa omiakaan tunteitasi tai et. Vauvavuosi on täynnä muutosta vauvalle ja vanhemmalle. Yhdessä oppimista, iloa ja kasvua. Itkua, surua ja kiukkua. Epäonnistumista. Arjen läpi rämpimistä päivä toisensa perään. Vaiheita, huonosti nukuttuja öitä. Pohjatonta kiitollisuutta, oman epätäydellisyyden sietämistä. 

En tiedä onko osasyynä meidän kulttuuri vai länsimainen yhteiskunta yleisesti, mutta vanhemmuus ja eritoten äitiys on tai pitäisi olla suorittamista. Ulkopuoliset paineet sanoittavat mitä ja miten pitäisi olla. Usein etunenässä neuvolan vanhempi sukupolvi ja omat ”ei minunkaan maito riittänyt” sukulaiset. Tukemisen sijaan keskitytään arvostelemaan ja kohottelemaan kulmia. Sama miten teet, aina joku muu tekee ja osaa paremmin. Synnyttää, ruokkia tai nukuttaa.

Voisimmeko olla etulinjassa muodostamassa uudenlaista vanhemmuutta? Jossa vanhempi saa olla vittuuntunut, väsynyt. Yksin, eksynyt. Täydellinen kaiken epätäydellisyyden keskellä. Koska rakastaa, niin, että pakahtuu. Rakastaa, ja raivoaa rakkaudesta. Väsymyksestä. Kokee pohjatonta iloa ja onnea pienen ihmeen olemassaolosta, onnistumisen hetkistä. Katsoo nukkuvaa lasta ja saa tuntea synninpäästön, minä pärjään, minä osaan. Vaikka tänään suutuin, väsyin, sanoin pahasti. Tulee huominen jolloin voin yrittää uudelleen. Sillä minä yritän, joka päivä uudelleen. Kuten tuo tuhiseva pieni, maailmaa opetteleva ihmeenikin. Ja tietäisi, että samaan aikaan niin moni ihminen ymmärtää ja kokee samoin, ei arvostele tai tuomitse, taputtaa olalle ja sanoo ”sinä pärjäsit hyvin”.