Olen lukenut Iranista, Afganistanista, Sudanista, eri Afrikan maista ja lukemattomista muista, omaelämänkertoja jotka kertovat jonkinlaisista vainoista. Olen listannut blogini oikeaan laitaan useita kirjoja joita suosittelen lukemaan. Lukemaan siksi, että mielestäni meidän velvollisuutemme on tietää mitä meidän maamme rajojen ulkopuolella on tapahtunut ja tapahtuu yhä. Jotta osaisimme arvostaa sitä mitä meillä on, millaiset elinolosuhteet ja mahdollisuudet. Jotta voisimme viedä tietoa eteenpäin, sopivissa tilanteissa, siitä, millaisia raakuuksia maailmassa tapahtuu.
Olen tehnyt työtä eräällä tavalla ruumiiden parissa joitain vuosia sitten. Vapaa-ajalla lukenut, nähnyt kuvia, etsinyt kaikkia hirveyksiä jota tämä maa päällään kantaa. En hätkähdä juuri mistään. Silpomisia, raiskauksia, insestiä, erilaisia vammoja, henkistä ja fyysistä kidutusta. Mielikuvituksen ansiosta en useinkaan tarvitse minkäänlaisia valokuvia luodakseni kirjailijan kuvailemasta tilanteesta valokuvamaista otosta päähäni. Toisinaan se ei ole hyvä asia, sillä liiallinen mielikuvituskin on toisinaan noh liikaa.
Nyt tunnen, että raja osin alkaa tulla vastaan. Liikaa raakuuksia. Viimeiset kaksi kirjaa jotka luin olivat otsikossa mainittu 361 päivää helvetissä jonka on kirjoittanut Hussein Al-Maadidi. Tätä ennen luin kirjan Silmä silmästä jonka on kirjoittanut Amaneh Bahrami.
Amaneh kertoo happohyökkäyksen taustat, siitä kuinka yksi rukkaset saanut sinnikäs kosija päätti ottaa naisen elämän omiin käsiinsä ja tuhosi sen heittämällä Amanehin päälle happoa, syövyttävintä rikkihappoa. Happoa joka voi syövyttää vielä vuosia, nimenomaan, vuosia kehossa. Amanehin kohdalla se tarkoitti kasvoja, silmiä ja näkökyvyn menetystä, silmäluomia, käsiä, kaulaa, ruoka-, ja henkitorvea...
Amaneh kävi oikeustaistelun hyökkäyksen tehnyttä miestä Majidia vastaan. Miestä, joka ei kadu, ei vankilassa, ei oikeudessa. Miestä, jonka vanhemmat syyttävät Amanehia ja tämän käyttämää huulipunaa siitä, mitä hänelle tehtiin.
Oikeustaistelun myötä Amaneh sai lopulta tahtonsa läpi, oikeuden sokaista Majidin. Tiputtamalla happoa tämän silmiin. Ei pelkästään henkilökohtaisen koston vuoksi, vaan siksi, että jokainen mies joka Iranissa kuvittelee voivansa tehdä jollekin naiselle saman, syystä tai toisesta, mitä Amanehille tehtiin, ymmärtäisi, että hänelle voidaan tehdä samoin. Viedä se, mitä hän vei uhriltaan. Majidin tapauksessa kyseessä oli hänen silmänsä, näkökykynsä. Kirjassa kuitenkaan ei kerrottu, paniko Amaneh tuomion täytäntöön. Google antoi vastauksen, ei, hän armahti Majidin tunteja ennen tuomion täytäntöönpanoa.
Mitä en voi ymmärtää. Juuri siksi, että me elämme yhteiskunnassa jossa rikoksesta rangaistaan. Iranissa, jossa nainen on puolet arvoltaan siitä mistä mies, vankeusrangaistus on lähinnä naurettava. Mielestäni Amaneh ajoi kirjassaan arvokasta asiaa. Hän halusi saada naisille oikeutta ja näyttää miehille jotka eivät kestä pettymystä, torjutuksi tulemista, etteivät he voi tehdä kuten hänelle tehtiin. Tai he maksavat siitä.
Huomasin, että olen samaan asiaan ottanut kantaa, tosin eri tapauksen kohdalla, jo tässä blogitekstissä.
Kirja 361 päivää helvetissä oli myös pysäyttävä. Ja silmiä avaava. Toimittaja, Hussein, pidätettiin radikaalien kannanottojensa vuoksi. Kauheudet joita hän kertoo vankeudessa kokeneensa ja eritoten nähneensä ovat kammottavaa luettavaa. Kammottavaa siksi, että me panivat toteen amerikkalaiset sotilaat, miehittäjät. Jotka pyyhkivät kuvainnollisesti hanurinsa ihmisoikeuksilla.
Isä ja poika, aseella uhaten pakotetaan harrastamaan anaaliseksiä vartijoiden nauraessa vieressä.
Ruuan sekaan sekoitetaan ulosteita, heidän ruokaan sekoitetaan sianlihaa ja alkoholia jotka kumpikin on muslimeiltä kielletty.
Naisia raiskataan, sekä lapsia. Äiti ja tytär, vuoronperää toisen katsoessa vieressä, usean vartijan toimesta.
Satoja lapsia 10 ikävuodesta ylöspäin pidätetään ja kidutetaan, raiskataan.
Entä syytteet?
Heille annettiin paperi. Usein tyhjä sellainen. Allekirjoita. Syytteet lisäämme myöhemmin paperiin.
Onko ihme, että tämän kaiken jälkeen Hussein toteaa kirjassaan, että monet monet syyttömät Irakilaiset vankiloissa kidutetut miehet vannoivat tekevänsä mitä tahansa kostaakseen Amerikkalaisille ei yksin heidän kokemansa kohtelun, vaan sen, miten he häpäisivät naiset, lapset, tyttäret, vaimot, äidit... Syyttömät miehet. Jotka vapauduttuaan tai karattuaan vankilasta liiyyivät vastarintajoukkoihin kostaakseen Amerikkalaisille.
Mitä me tekisimme, jos meidän maamme miehitettäisiin, meidät omaiset raiskattaisiin meidän katsoessamme voimattomina vierestä? Kidutettaisiin, tapettaisiin? Antaisimme anteeksi ja jatkaisimme elämää kun miehittäjät suvaitsisivat poistua? Vai kuten Hussein, vannoisimme kostavamme, vaikka oma henki menisi? Alan paremmin ymmärtää oravanpyörää joka pyörii Lähi-idän maissa. Ei yksin viha Amerikkalaisia kohtaan, vaan ylipäänsä sodat jotka jatkuvat jatkumistaan. Toistavat mitä luultavammin juuri tätä samaa kaavaa.
Kun kirjan lopussa yllättäen tuli eteen kuva vankileiriltä, tai kaksi allekain, mietin, haluanko katsoa muita kuvia. Huomasin, että niitä on siitä muutama. Pohdin ennen sivun kääntämistä, haluanko todella katsoa. Katsoin kuitenkin. Pahimmat kuvat olivat kuitenkin ne kaksi ensimmäistä.
Koen, että oma kapasiteetti alkaa olla toistaiseksi käytetty. Liika informaatio on tosiaan joskus liikaa informaatiota. Koen kuitenkin yhä haluavani tietää, löytää vastaavia kirjoja kuin yllä olevat. Sillä jos tieto ei kulje, jos ihmisiä lakkaa kiinnostamasta ihmisoikeusrikokset, joita ihmiset, valtiot, Bushin kaltaiset "jumalasta seuraavat" kuvittelevat voivansa tehdä mielihalujen perusteella, jokainen kuollut, kärsinyt, raiskauksen kokenut, on kärsinyt turhaan.
Kolmas kirja jonka myös luin oli 40 raipaniskua. Mielivaltaista lakien ja säännösten luomista uskonnon varjolla, lakien, joille ei ole uskonnossa tai Koraanissa mitään pohjaa. Vaan kun (mies)päättäjät haluavat, heitä häiritsee, he haluavat määrätä. He haluavat nostaa itsensä asemaan jumalasta seuraavaksi.
Mielenkiintoista monissa kirjoissa jotka Lähi-itää käsittelevät on se, että ne ovat olleet eräänlaisia hyvinvointiyhteiskuntia. Eivät ehkä sellaisia kuin me olemme käsitteen tottuneet ymmärtämään, mutta eräänlaisia. Jossa on ollut koti, turvallinen sellainen. Ystävät, naapurit, perhesuhteet, työpaikat, kouluja, arkkitehtuurillisesti merkittäviä rakennuksia, puistoja, ravintoloita, ostoskeskuksia... Ja mitä ne ovat nyt. Raunio menneistä vuosista, kuten yllämainitussa kirjassa loistavasti tulee esille.
Raakuuksista huolimatta suosittelen lukemaan, sivistämään itseään, avaamaan silmät sille, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Sillä kirjoja on, lukemattomasti. Jotka käsittelevät erilaisia vainoja ja ihmisoikeusrikoksia. Kaikesta huolimatta koen, että olen vasta raapaissut pintaa.
Silti, nyt taidan itse kaivata jotain kevyempää lukemista toviksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mielipiteesi otetaan vastaan ilolla, samoin kuin positiiviset ja negatiiviset kommentit :) 14 päivää vanhemmat tekstit kiertävät sensuurin kautta.