Asiaa tahtomisesta ja avioehdosta

Olen mielenkiinnolla seurannut häät ryhmän keskusteluja vähän joka aiheesta. Luonnollisesti myös avioehto herättää ajatuksia. Monet pitävät avioehtoa hyvänä asiana joko kokonaan tehtynä tai sitten osittain olemassa olevana, esimerkiksi perintöä koskien. Itse olen miettinyt, että perinnön kohdalla avioehto voi olla hyvä ajatus. Eritoten jos on tiedossa, että toinen tulee perimään suuren omaisuuden, rahallisesti tai vaikka tunnearvoltaan, kotitalon esimerkiksi.

Lähtökohtaisesti olen kuitenkin avioehtoa vastaan, pitkälti hyvinkin ehdottomasti omaan mustavalkoiseen tapaani. Toiset haluavat kommenttiensa perusteella avioehdon, että on ns. takaportti ja voi olla luottavaisempi avioliitossa, koska tietää, että tulevaisuus on turvattu jos tuleekin ero.

Minusta tuo on täysin käsittämätön ajatus. Jos mennään naimisiin suljetaan joka ainoa takaportti joka mahdollisessa seurustelu/kihlaus vaiheessa on ollut. Vihkitilaisuudessa luvataan niin paljon toiselle, etten voi tosiaankaan ymmärtää moista takaportti ajatusta millään tasolla. Koen, että tuo ajatus tekee myös eroajatusten toteuttamisesta helpompaa. Jos jonain päivänä ero alkaa tuntua hyvältä ajatukselta, sen voi helpommin toteuttaa, kun ei ole taloudellisesta puolesta huolta. Nykyään monet myöntävät, etteivät eroa koska se olisi liian raskasta kaiken avioeron vaatiman prosessin ja taloudellisen tilanteen vuoksi. Sellaisessa tapauksessa toivon, että olosuhteiden pakosta yhdessä olevat löytäisivät ajan myötä myös motivaation korjata suhdettaan ja saisivat roihuamaan sen kipinän, joka on luultavimmin lähes tukahdutettu jo.

Jos tahtoo, haluaa solmia pyhän avioliiton toisen kanssa, mutta ei luota tähän, esimerkiksi raha-asioissa, kokee, että kummallakin tulee olla oikeus omaan siihen ja omaan tähän kuinka sitoutunut on sen avioliiton vaatimiin asioihin? Eikö avioliiton tulisi olla Se joka viimeisenä taipaleena tekee kahdesta yhden. Poistaa minun autot, sinun koirat, minun sohvan, sinun pesukoneen ja luo yhden yksikön jossa on meidän autot, meidän pesukoneet, meidän sohva, meidän koirat.... Meidän Elämä. Meidän, ei minun, ei sinun, Meidän. 

Mietin, kuinka vakavasti ”takaportti” ajatuksen omaavat ihmiset lopulta suhtautuvat avioliittoon, jos mietitään sitä vaihtoehtoa erokin? Luin eilen kirjaa Pitkä Paahteinen Polku. Siinä islamin-uskossa oleva mies sanoi, että järjestetyt avioliitot kestävät paremmin kuin rakkausavioliitot. Siksi, että ne unelmat syntyvät vasta avioliitossa jolloin ne ovat yhteisiä ja yhdistäviä. Kun mennään naimisiin järjestelyn seurauksena on pakko tulla toimeen toisen kanssa. Vrt. länsimaat, rakkaudesta, jos ei huvita voi ottaa eron. Tai näin hyvin suuri on valitettavasti ajattelee.

Vihkivalasta oli myös samassa yhteydessä keskustelua. Vihkivalassa kun kysytään tahdotko, ei lupaatko. Ei luvata rakastaa joka ainoa päivä, ei luvata olla uskollisia. Totta, ei luvata. Mutta luvataan tahtoa. Ja minä koen, että se on se maaginen sana. Tahdon. Tahdon rakastaa, tahdon olla uskollinen, tahdon elää sinun kanssasi kunnes kuolema meidät erottaa. Tahdon vaikka toisina päivinä se toisen naama kiinnostaa saman verran kuin kilo norsun sontaa. Tahdon, vaikka mikä kriisi meitä koskettaisi. Tahdon, jokaisena hyvänä, jokaisena huonona, ilon, surun ja onnen hetkenä minä tahdon elää sinun kanssasi. Ja sitä tahtoa en salli minkään muuttaa.

Tuossa yllä olevassa kappaleessa, kuten minun elämässänikään ei ole sijaa erolle joka lopettaisi sen tahdon. Tahto ei ole kiinni tunteista, tahto ei ole kiinni ulkoisista tekijöistä, rahasta, onnesta, mistään minkä voit mitata. Tahto on kiinni ihmisen omasta selkärangasta voiko seistä lupauksensa takana siihen asti, kunnes kuolema viimein puolisot erottaa.