Arkisempaa eloa

Mitä meidän arkeen kuuluu? No sitä samaa minulle ominaista kaaosta, töitä, opiskelua joka toistaiseksi tuntuu vielä suorastaan helpolta ja sitten remonttia.

Me ostimme talon, viime lomamatkan jälkeen syyskuussa. En päässyt ihan maalle, ei ihan riitä nämä neliöt tontilla lampaille, mutta kanoille, kahdelle koiralle ja kissalle kylläkin. Asumme lähellä palveluita, silti maatalossa, pihapiiriä reunustaa navetta, aitta ja puusauna. Luonto on lähellä, metsäpolut, sieni ja mustikkamaastot, Saimaa.

Joten nyt me remontoidaan. Illasta vielä myöhäisempään iltaan. Revitään, koolataan, suoristellaan, mitataan, mitataan vielä vähän lisää, puretaan, tuskaillaan budjettien kanssa ja yritetään uudistaa. Koko talo remontoidaan, aluksi 2 huonetta, pikkuhiljaa loput. Kattopaneelit on koko asuntoon ostettu, nyt työn alla konkreettisesti on keittiö ja olohuone. Paljon on saatu aikaiseksi, aikamäärään nähden tuntuu, että vähän.

Koulussa on töitä töiden perään. Suurin osa vielä mallia ryhmä, joten me 4-6 ihmistä sovitamme aikataulujamme yhteen, keskustelemme what's app:issa, facebookissa, sähköpostin välityksellä. Tehtävät ovat mielenkiintoisia, sisällön tuottaminen helppoa, pilkunviilaus hyvin aikaavievää.

Viime Espanjanlomalla menimme myös kihloihin. Joten nyt olisi aikatauluihin ympätty vielä hääpäivä joka komeilee syksyssä 2017 - luojan kiitos, sinne on vielä 2 vuotta aikaa. Koulu, remontti ja ystäväni häät vievät totaalisesti kaiken ajan.

Sisustuskärpänen ei ole vielä kovin pahasti minua päässyt puraisemaan, ehkä kodin kaoottisuus säästää minut vielä siltä. Jokainen huone pursuaa tavaraa, pahvilaatikoita, nauloja, ruuveja, työkaluja, pukkeja, mittoja, sahoja... Vaikka muutimme kaksiosta jossa tilaa oli reilut 50 neliötä, asuntoon jossa sitä on reilusti tuplat, silti tuntuu tavaramäärä käsittämättömältä. Toki se vaikuttaa asiaan, että juuri mitään ei ole kaapeissa. Keittiötä puretaan parhaillaan ja uusi saadaan reilun kuukauden kuluttua. Astioita, perintöposliineja ja ties mitä ruuanlaittovälineistöä löytyy laatikko laatikon perään.

Puolukoita en ole ehinyt kerätä paria litraa enempää, nyt taitaa olla viimeiset hetket saada puolukoita. Aikaa niiden keräämiseen vaan ei tunnu olevan. Sieniä ei tahdo löytyä lainkaan, ilmeisesti syksy on ollut liian kuiva. Mustikoita miehelle pakkasessa sensijaan on, samoin vadelmia ja metsämansikoita muutama rasiallinen.

Jouluvohellus hirvittää, meillä ei ole yhtään valmista huonetta vielä 1.11 joten voi olla, että joudun siirtämään tänä vuonna perinteistä jouluvohellukseni ajankohtaa myöhäisemmäksi. Myönnän, en edes tällä hetkellä tiedä missä joulukirjani fyysisesti on. Luultavasti laatikossa, joka sijaitsee jossain ruokahuoneen ja makuuhuoneen välisessä tilassa.

Koulumme puolesta meille tarjotaan mahdollisuutta osallistua hiljaisuuden retriittiin Karjalohjalla, Heponiemessä. Retriitti kestää perjantai-illasta sunnuntaihin. Ohessa lyhyt kuvaus viikonlopun ohjelmasta:

Useita kertoja päivän mittaan retriitisttä kokoonnutaan hetkijumalanpalvelukseen, mietiskelyrukoukseen, virikesanoja kuulemaan, aterialle tai muuten vain takkatulen ääreen lueskelemaan. Kontaktia ei tarvitse hakea, eikä vältellä. Hiljaa yhdessä oleminen on yllättävän luontevaa. 
Hetkijumalanpalveluksessa seuraamme kirkon ikivanhoja rukoustekstejä ja näin syntyy yhteys myös menneiden sukupolvien uskoon. Mediaatio eli mietiskelyrukous on kahdenkymmenen minuutin mittainen hiljainen hetki. Siinä voimme luopua kaikesta ponnistelusta ja tahdonalaisesta rukousajatusten tai -sanojen etsimisestä ja jäädä lepäämään Jumalan kasvojen eteen. Siinä aukeaa mahdollisuus antautua Jumalalle, jäädä vain kuulemaan ja katselemaan Häntä. Koin vahvan johdatuksen tunteen lukiessani esitettä retriitistä. 

Olen tuntenut jo jokusen viikon sisäistä levottomuutta, intuitio, jonkin asian tulemisesta, muuttumisesta, jotain on tapahtumassa. Sen aistii. Se ei kuitenkaan ole negatiivinen tunne, päinvastoin. Haluaisin jo kurkkia mitä nurkan takana odottaa. Ehkä saan vastauksen, ehkä tämä on askel muutoksen polulla, yksi pysäkki.

Positiivinen kriisi ja omanapaisuus

Puhuin työkaverini kanssa, joka on minua puolet vanhempi, sukupolvesta ja ihmisen vastuusta. Minä-keskeisyys ja oman hyvinvoinnin edistäminen muiden kustannuksella on aiheuttanut minussa pohdintaa jo pitkään.

Me puhumme Suomalaisesta yhteiskunnasta, heikompien asemasta ja hyvinvoinnista, silti se vanha ns. talkoohenki, me-henki on täysin kuollut. Facebookin keräyksissä ollaan valmiit osallistumaan, mutta jos se naapurin talo palaa kuinka moni ottaa naapurin ja 6 lasta omiin nurkkiin ja vapaa-ajalla vielä auttaa palojälkien siivoamisessa? Tai kasvatus, on helpompaa osoittaa sormella ”katso miten tuo teki! Ei noin voi tehdä” ja nostaa itsensä jalustalle, en minä ainakaan noin… sen keskustelevan asenteen sijaan, avun tarjoaminen ja ymmärrys, mutta siitä ei saakaan itse pisteitä, joten ei kannata.

Valtio ajaa meitä teuraaksi kuin lampaita ja me sokeana tottelemme. Säädökset, säännökset ja erilaiset kiristävät toimenpiteet ”yhteiseksi hyväksi” ja silti jokainen on valmis tuijottamaan vain sitä omaa hyvinvointia, omaa perhettä, omaa napaansa.

Sitten, kun on meitä erilaisia ihmisiä, jotka haluaisimme muutosta. Kuten uutinen rouvasta joka myi lähituotteita omassa kaupassa, mutta ehhei etpäs saa myydä koska pullasta voi saada ruokamyrkytyksen! Viis siitä, että vuosituhansia ihmiset ovat selvinneet hengissä ilman maidon käsittelyä ja pästorointia, mutta kas, valtio menettäisi tässäkin rahaa joten kyllä me joku porsaanreikä löydetään jotta lappu luukulle vaan!  Pullan myyntikielto

Jos yrittää elää luonnonvaroja säästämällä valtio iskee lusikkansa soppaan saman tien, koska se raha on heiltä pois. Maalämpö, edullinen, luontoa ja ihmisen kukkaroa säästävä lämmitysmuoto. Mitä vielä, hallitus pani sille veron, koska täytyy heidänkin saada osansa siitä. Puun pienpolttoa yritetään kriminalisoida kuten olen jo aiemmin kirjoittanut. Eihän valtio saa puulämmitteisestä talosta rahaa, muutoin kuin kiinteistö-, ja metsäveron osalta. Verrattuna vaikka sähkö-, tai kaukolämmitykseen. Lisäksi sähkö-, ja kaukolämpöä voi ulkopuolinen taho kontrolloida.

Miksi ihmiset eivät kyseenalaista näitä päätöksiä joissa selvästi on jokin taka-ajatus? Miksi ylipäänsä ihmiset ovat lopettaneet kyseenalaistamisen, sulkeneet silmänsä ja tyytyneet siihen, että se keisari koreissa olemattomissa vaatteissaan hoitaa kaiken pilvilinnansa huipulta?

Työkaverini sanoi, että me olemme nyt se sukupolvi joka alkaa päättää. Meillä on vastuu muutoksesta jos sitä haluamme. Tämän päivän + 50 vuotiaat sanovat vain, että ei meidän nuoruudessa, ei meidän aikana.. Vaan he ovat vastuussa oman aikakautensa päätöksistä, kuinka moni heistä sanoo, että toisaalta, me olimme silloin vaikuttamassa ja osasyyllisiä vallitsevaan tilanteeseen, olisiko peiliin katsomisen paikka?

Me emme uskalla tai halua vaatia nuorilta mitään. Ei tarvitse kunnioittaa vanhempia, omia tai vanhempia ihmisiä, ei opettajia… Opetamme kyllä nuoret pitämään puoliaan ja vaatimaan omansa. Vaadimme myös omat oikeutemme kynsin ja hampain kiinni pitäen, viis muiden omasta ja oikeuksista. Valtio vaatii meiltä, työnantaja…

Itse toivon ihmisten heräävän kyseenalaistamaan asioita ja päätöksiä. Vaikka meillä on 200 kansanedustajaa, meitä on yli 5 miljoonaa. Jos me haluamme muutosta, me saamme sitä.

Lasten tekemistä lykätään vuosi vuodelta, koska raha, asunnot sitä ja tätä. Mistä lähtien lapsista on kasvanut onnellisempia 300t euron omistusasunnossa verrattuna 150t euron omistusasuntoihin, tai vuokra-asuntoihin? Mistä lähtien työ on ollut arvo numero 1? Tuleeko se talo katsomaan sinua kun makaat vanhainkodissa? Entä se työpaikka, tai ne työkaverit, pomo? Pankkitilin saldo? Se uusi auto joka on viimeistään 10 vuoden päästä vanha?

Ravistelkaa ihmisiä ympärillänne, herättäkää ajatuksia jotta saisimme tähän todellisuuteen taas tervettä, maalaisjärkeä!

Elämän epäreiluus

Löysin Jennasta tehdyn blogin, Jennasta, joka sairastui alle 30 vuotiaana, vaimona, kahden lapsen äitinä rintasyöpään ja menehtyi siihen hyvinkin pian. Linkki toimittajan kirjoittamaan tarinaan Jennasta: Jennan tarina

Työskentelen itse sosiaali- ja terveysalalla, samoin opiskelen sitä myös työn ohessa. Olen syövän kanssa tekemisissä työni puolesta ja olen kohdannut kaksi syöpään menetynyttä läheisteni lähipiiristä kahden vuoden sisällä. Tiedän pitkälti faktat eri syöpiin, ennusteisiin, hoitoihin ja diagnooseihin liittyen. Pitkään seuraamani bloggaaja Camilla sairastui myös tänä vuonna.

Se pysäyttää. Kun Jennan, tai Camillan kaltaiset tarinat tulevat lähelle. Työssäni voin myöntää, se ei juurikaan pysäytä. Työtäni tarkemmin avaamatta (tai työnkuvaani) töissä en ole tekemisissä "ihmisten kanssa" vaan diagnoosien, oireiden, ennusteiden. Töissä ei ole 27-v. rintasyöpää sairastavaa vaimoa, lasten äitiä, vaan ICD koodi, sairauden kesto, syöpärekisteri ilmoitukset, verikoearvot. Työssäni asiat eivät tule iholle, enkä toivokaan niiden tulevan.

Silti, omassa elämässäni pohdin. Pohdin, miten suurella todennäköisyydellä arpaonni iskee minuun tai johonkin läheisistäni, äitiin, mummoon, kummiin? Mieheen? Johonkin heistä 6 läheisimmästä ystävästäni? Eritoten rintasyöpä yleistyy yleistymistään ja fakta on se, että erittäin pienellä todennäköisyydellä lähipiiristäni kukaan ei sairastuisi mihinkään syöpään vuosien saatossa, niin tulee epäilemättä jollekulle käymään, se on pelottavaa.

Se on pelottavaa siksi, että syövät lisääntyvät, ovat jo lisääntyneet, räjähdysmäisesti. Toiset sanovat, että nykyään tutkitaan paremmin, voi olla totta. Itse en silti usko siihen. Minä pidän todennäköisimpänä ilmansaasteita, ruuan tai veden "puhtautta", säteilyä, laskeumia... Ihminen on luonut niin paljon uutta, tuhonnut hyvää, ettemme millään voi ymmärtää kaiken seurauksia. Tsernobyl, Fukusima, Hiroshima, Nagasaki, Bikini-atollin ydinkokeet... Merten, ilmaston ja järvien saastuminen, maaperän saastuminen, me syömme kuitenkin ruokaa suoraan maasta. Viljat, perunat, juurekset, kasvikset, liha joka laiduntaa maasta kasvavaa ravintoa.

Elektroniikka, muovi, internet, kännykät, langattomuus... Miten paljon teknologia kehittyy, jo evoluution takia ihmisen on vaikea käsittää näin nopean kehityksen seurauksia pitkällä aikavälillä.

Minä en pelkää, en halua pelätä, syöpää tai kuolemaa. Minä haluan uskossani luottaa Jumalaan, Raamatun lupaukseen lunastuksesta. Luottaa uskooni, siihen, että se kantaa jos ja kun jonain päivänä se diagnoosi osuu maaliin, tai ainakin hyvin lähelle. Minä haluan uskoa Jumalan suunnitelmaan, siihen, että meidän jokaisen elinpäivät on ennalta määrätty ja ne jotka jäljelle jäävät, selviävät, Jumala pitää huolen heistä, heidän elinpäivien loppuun asti.

Minä pelkään silti meidän, ihmisten, luonnon, eritoten luonnon ja eläinten puolesta. Miten pitkään tämä tuhoaminen ja saastutus voi jatkua. Miten pitkään ihmiset sulkevat silmänsä tältä kaikelta, yhteyksiltä sairauksiin ja syöpiin, miten pitkään me menemme kuin lampaat teuraaksi. Minä toivon, että minä en näe tämän kaiken loppua omana elinaikanani, toisaalta minä toivon, että ihmiskunta herää ja meillä on vielä maailma, elinkelpoinen, terve maailma jälkipolville, meidän lapsille, heidän lapsille. Silti, se näyttää vuosi vuodelta epätodennäköisemmältä.

Minä haluan osoittaa rukoukseni Jennan läheisille, Fuulialle ja hänen läheisilleen ja jokaiselle, jotka syöpä koskettaa jollain tavalla.

"Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. 
Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole" - Aamen.

Tietosuojaloukkaus

Mediassa jälleen kohistaan sairaanhoitopiirin työntekijän tekemästä potilaan tietojen urkkimisesta. Kesätyöntekijä oli urkkinut työhön kuulumattomissa tapauksissa yli 500 potilaan tietoja ja asia on saanut julkisuutta niin lehdissä, kuin somessakin.

Lähtökohtaisesti ihmisen raivo nousee, koska kyse on omasta koskemattomuudesta, eräällä tasolla. Vaikka taustalla ei itsellä olisikaan mitään ”vakavaa” tai salaista, jo periaatetasolla omien tietojen urkkiminen, vielä luottamuksellisessa työtehtävässä olevan henkilön tasolta on väärin.

Minulla nousee kuitenkin ajatus tässäkin tavallaan ihmisen minä-keskeisyydestä. Minua on loukattu urkkimalla minun tietojani, ihminen puolustautuu tuntiessaan olonsa uhatuksi, tai jos kokee, että hänelle on tehty vääryyttä. Somessa julistetaan kovaa vauhtia tappouhkauksia ja ties mitä ko. henkilölle. Mitä hyötyä yhtään kukaan urkinnan kohteeksi joutunut saa jos joku kävisi antamassa ko. urkkijalle vähän isän kädestä tai jotain muuta yhtä älytöntä? Teineiltä voi tuollaista uhoa jollain tavalla vielä ymmärtää, aikuisilta ihmisiltä taas mielestäni ei. 

Kolikolla on aina kaksi puolta. Kuolemaan, tapaturmiin, seksuaaliseen hyväksikäyttöön, vakaviin sairastumisiin liittyvät tiedot – niitä ei haluta julkiseksi, ystäville kerrotaan jos kerrotaan. Kun joku käy ne urkkimassa vaara on aina olemassa, että tieto myös leviää. Meillä lähtökohtaisesti on jokaisella tasolla ja organisaatiolla tiukka valvonta ja nollatoleranssi tällaisten tapausten suhteen, ja rangaistukset tuntuvia.

Pohjois-Savossa urkinnasta kiinni jäänyt sairaanhoitaja joutui maksamaan 37 000e korvauksia. Sitten kun poikaporukka raiskaa tytön niin annetaan ehdollista ja muutama tonni sakkoja.
Jokin tässä ei nyt täsmää oman oikeustajuni kanssa.

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, tässä tapauksessa se, keitä tämä tapaus koskettaa on satoja, muutamia satoja. Mikro-osa maailman väestöstä.

Osaltaan voimme pohtia myös miksi pelko omien tietojen leviämisestä on niin suuri, mitä me pelkäämme jos joku saa tietää meidän sairaudesta, oli se sitten syöpä, suolisto tai keuhkosairaus? Psykiatriset ja omaan koskemattomuuteen liittyvät tiedot ovat toki eri asia. Onko kyse periaatteesta, en halua, että kukaan tietää kelle se tieto ei kuulu? Vai pelosta, että ihmiset alkavat katsoa eri tavalla, sääliä? Hyljeksiä?

Silti, tuomitsen tämän tapauksen, hoitohenkilökuntaan tai tässä tapauksessa ylipäänsä sairaanhoitopiirissä työskenteleviin, kuten myös virastoissa, kela, poliisi, sosiaalihuolto, täytyy pystyä luottamaan. Rangaistusten tulee olla tuntuvia, sillä teko on väärin. Silti, tässäkin tapauksessa olen sitä mieltä, että meidän oikeusjärjestelmässä on rutkasti parantamisen varaa.

Ihmisen henkeen, terveyteen tai koskemattomuuteen kohdistuva teko, uhka tai rikos tulisi olla aina tiukemmin rangaistava, kuin sellainen, joka kohdistuu aineelliseen hyötyyn, voiton tavoittelemiseen, tai tiedon levitykseen, urkintaan, salaamiseen, jollain tasolla. 

Elämäntapaintiaani

Kävin eilen illalla poimimassa vadelmanlehtiä. Törmäsin googlettamalla marjojen kuivaus ohjeita sivustoon jolla oli v. 1942 artikkeli. Siinä ohjeistettiin itse tekemään teetä vadelmanlehdistä. Koska kaikkea itse tehtyä pitää kokeilla, otin pussin ja sakset mukaan ja lähdin rämpimään lähimetsään vadelmapuskien perässä. Vadelmapuskia löytyi, jokin vieraslajike kuitenkin kasvaa käsi kädessä vadelmapuskan vieressä, en tiedä mikä, sain siis olla todella tarkkana, että poimin vain vadelmanlehtiä. Ties mikä hulluruoho se toinen kasvi voi olla? Ohje opasti poimimaan uusia, nuoria versoja. Saaliini jäi aika laihaksi, pyrin katsomaan, että keräsin pienimpiä ja vihreimpiä, nuoria lehtiä ja versoja. Niitä ei sattuneesta syystä enää hirveän paljoa näin heinäkuussa ollut. Alkukesä olisi eittämättä parasta keräysaikaa tee-se-itse- teelle. Mustikat alkavat myös kypsyä. Pohdin, onko tee turhan mautonta jos se koostuu pelkistä vadelmanlehdistä, siksi poimin kypsiä ja suuria mustikoita, ne harvat jotka olivat jo poimittavissa, vadelmanlehtien keräämisen ohessa. Marttojen sivuilta löytyi vinkki marjojen kuivaamiseen ja tänään on vuorossa operaatio kuivaa mustikat. Kuivatuista mustikoista toivottavasti saa lisää makua teehen.

Vadelmanlehdet kuivataan ohjeen mukaan seuraavalla tavalla: Levitä lehdet vuorokaudeksi lämpimään paikkaan levälleen ja anna lakastua. Lehtien lakastuttua ne pinotaan tiiviiksi kasaksi, päällekkäin ja päälle asetetaan paino. Pino laitetaan lämpimään, vedottomaan paikkaan ja annetaan olla 3-4 päivää. Lämpö ja käymisprosessi saavat aikaan teen maun ja tuoksun. Liian kauaa lehtiä ei saa pitää pinossa tai ne mätänevät ja mustuvat. Katsotaan kuinka minun käy kuivausprosessini kanssa.

Olen muutenkin pohtinut tätä tarvetta olla eräänlainen elämäntapaintiaani. Puhdasta, luonnonmukaista ruokaa. Tilasin viimein ensimmäisen erän lähellä tuotettua naudanlihaa, seuraavana tilausvuorossa on sitten lammas. Haluan tietää mistä syömäni ruoka (liha) tulee ja miten se on elänyt elämänsä. 

Olen pitkälti käsitöitä inhoava ihminen, neulominen tuli siksi viime syksynä aivan puskista, toivon, että sama neulomisinto jatkuu ensi syksynä. Voi olla että pelkkä villan kehrääminen langaksi saa hermoni pahasti jumiin, mutta ajatus olisi kiehtova, kehrätä itse villaa ja neuloa siitä sukkia – itse.

Mistä juontuu tarve tehdä asiat itse? Moni tyytyy siihen, että ruokaa saa kaupasta, joku tekee kaiken ”omasta puolesta”. Marjat saa torilta, putsattuna tai vähintään valmiiksi kerättynä. Ei tarvitse itse kuin pussittaa ja pakastaa. Minä haluan itse nähdä sen vaivan, että lähden metsään kyykkimään viikko toisensa jälkeen, ensi mustikoita, sitten sieniä ja puolukoita keräämään. En ole tähän asti käyttänyt poimuria, sormin poimittuna välttyy putsaamiselta, mutta marjasato toki jää hieman heikommaksi vrt. poimurin kanssa.

Talon suhteen kaipaan samaa, työtä. Remontointia, ehostusta. Olen ymmärtänyt tässä vuoden aikana kun olemme taloa etsineet, että en halua talon itsensä olevan työläs (remontin valmistuttua) pitää siistinä ja kunnossa. Helppohoitoiset pinnat ja materiaalit, keittiössä, lattioiden osalta ja kylpyhuoneessa. Mutta pelkkä asuminen ei riitä minulle. Haluan maata jossa voin kasvattaa ruokaa itse, kitkeä rikkaruohoja, manata puuttuvaa vapaa-aikaa koirien juostessa jaloissa ja kesän sujahtaessa hetkessä ohi, lampaita ja kanoja hoitaen, istuttaen, kitkien, hoitaen ja kastellen kasvimaata. Perunat, porkkanat, kesäkurpitsat, herneet, pavut, pinaatit… Mitä ikinä keksiikin laittaa kasvamaan.

Siinäkin meissä on miehen kanssa ero, vapaa-ajassa, kun puhutaan illoista kotona. Minä haluan tehdä kaiken valmiiksi ja vauhdilla. Ystäväni sanoi, että optimistiset ihmiset ovat myöhässä koska uskovat saavansa jäljellä olevaan aikaan mahdutettua 100 ja 1 asiaa – kuten minä. Akateeminen vartti on minun kohdallani vakiintunut käsite. Illalla minä laitoin vadelmanlehtiä kuivumaan, tyhjensin astianpesukonetta, tein sämpylätaikinaa, siivosin pöytiä – samaan aikaan. Mies aina sanoo, että minä teen monta asiaa yhtä aikaa ja kaikki jäävät vähän kesken. Eilen ei kyllä jäänyt, lehdet ovat kuivumassa keittiössä, pöydät pyyhitty, sämpylät paistoin aamulla ennen töihin lähtöä ja tiskit ovat koneessa. Sitten kun olen mielestäni saanut kaiken tarpeellisen tehtyä, pesen hampaat ja menen sänkyyn, 5min ja olen unessa.

Huikkasin hampaita pestessä miehelle, että tänäänkään et tule samaan aikaa nukkumaan, hieman ironisella äänensävyllä. ”No kun sinä huiskat taas ympäriinsä” kuului vastaus sohvalta. Kysyin, miten minun huiskimiseni sinun sohvalla istumiseen – mies ja hänen pyhä rauhoittumishetkensä television äärellä – liittyy? En saanut vastausta. Miehellä oli saunalonkero yhä kesken, minä hörpin omani siinä kaiken touhuamisen ohessa keittiössä puuhatessani. ”Joitko muka lonkeronkin?” Kuului vastakysymys sohvalta. ”Join” vastasin ja menin vällyjen väliin.

Minä en kaipaa varsinaista rauhoittumista ennen nukkumaan käymistä. Rapsuttelen kissaa viitisen minuuttia sängyssä, sitten kissa petaa itselleen paikan minun jalkopäähän, minä laitan silmät kiinni ja käyn nukkumaan. Tässä kohtaa mies vasta tekee eväsleipiä töihin, laittaa kahvinkeitintä valmiiksi, käy pesemässä hampaat, etsii vaatteet aamuksi..

Ehkä minä sitten haluan nähdä vaivaa elämäni eteen. Ehkä tämä tietynlainen elämäntapaintiaanin leikkiminen antaa jotain merkityksellisyyttä minun elämääni? 

Lisäksi yritän ehtiä treenaamaan vartaloa omaan ihannemuottiin sopivaksi, olet mitä syöt, kovin terveellisesti ei ole tullut syötyä ja se näkyy. Tuskastun ja hermostun kun en liiku omalla mittapuullani tarpeeksi, saatan 2-3 viikkoa liikkua 7-9h aktiivisesti viikossa ja sitten voi mennä 1-2 viikkoa kun liikunta jää (aktiivinen) koko viikon tasolla siihen kahteen tuntiin. Minulla on oma tapa elää elämää täysillä, ja nautin siitä juuri näin, kiireisenä, itse tehden. Toisille täysillä eläminen tarkoittaa elämää ilman sitoumuksia, puolisoa, lapsia, asuntolainaa, juhlimista, matkustelua… Minulle se on jotain aivan päinvastaista, vaan silti koen eläväni täysillä kun saan sen oman tilan jota hoitaa, vaalia ja muokata minun näköiseksi, silti, luontoa kunnioittaen. 

Televisiota kammoava introvertti?

Juteltiin ystäväni kanssa aamulla televisio-ohjelmista. Olen tainnut joskus kirjoittaa samasta aiheesta ennenkin tekstiä.

Meillä on telkkari. Minä seurasin joskus salkkareita, greyn anatomiaa ja ties mitä. Kummasti ne ohjemat ovat karsiutuneet vuosien mittaan pois, nyt seuraan Outlander sarjaa joka tulee torstaisin ykköseltä. Sarja perustuu nimittäin yhden parhaimman kirjailijan kirjoihin, joten seuraan mielenkiinnolla, kuinka lähelle kirjoja sarja on saatu tehtyä. Toistaiseksi olen tykännyt sarjasta.

Useilla on nykyään Elisa viihdettä, Netflixiä, Viaplayta ja ties mitä. Minun ensimmäinen ajatus oli, että eikö ihmisillä ole ajalleen parempaa käyttöä? Tai rahalle? Meilläkin on kaksi kertaa ollut Netflix, kun sai kuukauden ilmaiset kokeilujaksot. Silloin katsoin sieltä luontodokumentteja ja erään dokumentin joka kertoi Islamin naisten elämästä.

"Turhat" komediasarjat, saippuasarjat, ns. täyteohjelmat (Suomen kaunein tai kauhein se tai tämä) sen sijaan saavat minulta pelkkiä pyyhkeitä. Miksi ihmiset halutaan jumiuttaa sohvan nurkkaan, varsinkin kun yhä useampi tekee istumatyötä ja istumisen haittoihin valveudutaan kokoajan yhä enemmän myös ylemmillä tahoilla?
Toki, onhan helppo seurata mitä ihmiset katsovat, katsojaluvut ovat olennainen mittari ja niistä käydään epäilemättä sotaa eri kanavien kesken. Mainokset, saadaan ihmiset kuluttamaan ja ostamaan ties mitä turhia hilavitkuttimia kun mainokset ujutetaan niiden lempiohjelmien mainostauoille.

Meilläkin mies tykkää katsoa yhdessä leffaa sohvalla, viettää yhteistä aikaa. Minusta se, että kaksi ihmistä jakaa saman sohvan ja tuijottaa samaa ruutua joka on jokusen metrin päässä siitä sohvasta, on kaikkea muuta kuin yhteistä aikaa, et sinä anna aikaasi tai huomiotasi toiselle, vaan sille televisiolle.

Mies usein meillä katsoo iltaisin hetken televisiota, minä en. Tutkimukset ovat sen(kin) osoittaneet, että puhelimen/tietokoneen/television katsominen /käyttö ennen nukkumaanmenoa jättää aivot rauhattomaan tilaan ja hidastaa nukahtamista, kenties huonontaa unen laatua.

Itse olen alkanut laittaa puhelimen noin 21 maissa lentokonetilaan ja yöpöydälle, minulla ei ole tarvetta selata sitä enää ennen nukkumaanmenoa. Tietokonetta en avaa kotona edes joka päivä, toisinaan jos kirjoitan tai maksan laskuja, riittää, että istuin töissä koko päivän tietokoneella. Nimenomaan istun. Television katselua välttelen. Turhaa saastetta aivoille, katsojalukujen nostamista vain pitämällä televisiota päällä.

Itse kulutan aikani mielumin lukemalla tai pohtimalla, mitä sitten ikinä pohdinkin. Törmäsin eilen tähän linkkiin sosiaalisessa mediassa Oletko sinäkin introvertti?
Olen aina mieltänyt itseni enemmän ekstrovertiksi, mutta tajusin tekstin myötä ja akuutin 12 kohdan listan mukaan lopulta olevani ehkä enemmän introvertti mitä olen ajatellut.

Ylläolevasta tekstistä pisti silmään seuraavat kohdat:
Saan elämääni tasapainoa yksinolosta. Analysoin elämääni, tunteitani ja ajatuksiani, mutta myös ulkopuolisia havaintojani kirjoittamalla, ja tunnen tarvetta ymmärtää itseäni
Minulla on tarve jatkuvasti analysoida omaa toimintaa ja tunteita, uskon, että kaikille ajatuksille, käytösmalleille, hermostumiselle, ja eritoten muille negatiivisille tunteille löytyy ihmisestä itsestään syy kun osaa tutkia mikä on se kipupiste mihin osutaan kun tunnet negatiivista tunnetta, liittyi se sitten toisen ihmisen sanomisiin/ tekemisiin tms.

Olen laiska pitämään yhteyttä ihmisiin, joiden kanssa en pysty keskustelemaan avoimesti kaikista tärkeistä asioista. Pieni piiri aidosti läheisiä ihmisiä riittää sosiaaliseksi elämäkseni, eikä minulla ole tarvetta pitää heihinkään yhteyttä joka viikko tai kuukausi
Minulla on hyvin pieni ystäväpiiri ja olen surkea soittelemaan ihmisille, inhoan soittelua. Jos joku ystäväni on soittanut, enkä ole ehtinyt vastata/kuullut puhelinta tms. en koskaan soita takaisin, saatan laittaa viestin, mitä asiaa oli, kommunikoin muutenkin viesteillä mielumin ja yhteydenpito on usein minun puolelta aika heikoissa kantimissa.

Akuutissa oli 12 kohdan listaus piirteistä jotka sopivat introverttiin tai ekstrovertti (introvertti vai ekstrovertti?)
Introvertin listauksesta minuun osui seuraavat 7 kohtaa:

1. Haluat rauhaa ja rentoutumista.
2. Pidät itsenäisestä työstä. Pystyt toimimaan pitkiäkin aikoja yksin kaipaamatta muiden seuraa.
3. Haluat analysoida ja pohtia asioita. Pyrit pitämään tunteet ja logiikan erillään.
4. Olet äärimmäisen keskittynyt. Pystyt paneutumaan tehtävään pitkäksikin aikaa ilman taukoja.
7. Viihdyt yksin. Sosiaalinen tarpeesi ei ole kovin suuri.
8. Ajattelut kuvallisesti. Sanojen visualisoiminen on sinulle helppoa.
9. Olet taitava kuuntelemaan. Keskustelussa panet merkille paitsi sen mitä sanotaan, myös sen mitä oikeasti tarkoitetaan.

On minussa ripaus ekstroverttiäkin:

1. Reagoit nopeasti- Suhtaudut aktiivisesti ympäristöösi
3. Olet tarkkaavainen, voimakkaasti läsnä hetkessä, teet valppaasti aistihavaintoja.
6. Olet verbaalinen. Osaat puhua melkein kaikeasta kaikkien kanssa spontaanisti ja luontevasti.
9. Pärjäät hyvin paineessa. Stressi saa sinut työskentelemään nopeammin laadun kärsimättä.

Itse ajattelen, että illat voisi käyttää ehdottomasti hyödyllisemmin kuin televisiota katsomalla. Voisi mennä sen oman puolison kanssa sänkyyn rauhoittumaan ennen nukahtamista, keskustella päivän tapahtumista, jakaa ajatuksia ja pohdintoja. Rauhoittua siinä ja olla läsnä toiselle. Usein ihmiset mieltävät television katselun rentouttavaksi toiminnaksi, mutta se ärsykemäärä mitä televisio syöttää aivoillemme, on kaikkea muuta kuin rentouttavaa.

Silti, jokainen tehköön televisiollaan mitä tahtoo ei se ole minulta pois jos sitä haluaa katsoa tunnin illassa tai 7 tuntia päivässä. Silti, kannustan ihmisiä pohtimaan omaa television ja median kulutusta, voisiko tehdä jotain oikeasti hyödyllisempää kuin katsoa salattuja elämiä tai istua lukemassa iltalehden sivuja mobiililaitteella? Televisio lastenvahtina aiheeseen olen ottanut aiemmin kantaa ja koen yhä kantani hyvin jyrkäksi, lapset eivät tarvitse televisiota, kehittyvät aivot saavat siitä liikaa ärsykkeitä, siksi 30min päivässä pienille lapsille on mielestäni oiva ohjenuora, yhden muumijakson verran. Ja alle kolmevuotias tuskin tarvitsee sitäkään.

Toivon voivani tarjota joskus omille lapsilleni iltaisin jotain muuta tekemistä kuin television tai muut turhat älyvempeleet. Iltasatuja, kuvakirjoja, lampaiden ja kanojen yöpuulle laitto omassa navetassa, lastenohjelmat ehkä lauantai aamuisin ja muuten jotain muuta tekemistä kuin ruutu lapsenvahtina. 

Hyvät, pahat bakteerit ja asiaa mansikoista

Poimin eilen metsämansikoita illalla. Mies katsoi minua hieman hitaasti, tuostako? Kyykistyin autotien viereen jossa oli kokonainen keko pulleita, meheviä, suuria punaisia mansikoita. Tästä, vastasin. Mutta pakokaasuja, saasteita, ne ovat ihan pölyisiä. Ensimmäiset mansikat tipahtelivat pakastusrasian pohjalle. Sitten? Esitin vastakysymyksen. Mies nojasi yhä pyörään, eihän noita voi syödä. Jaa, miksi ei voi? Ihmiset ostavat mansikoita kojuista, kuinka moni tietää missä sijaitsee se mansikkatila jolta ne mansikat on poimittu? 20 kilometrin päässä lähimmästä tiestä, mansikanpoimija desinfioi kädet joka välissä? Entisenä mansikanpoimijana voin murskata ko. harhaluulot. Monet mansikkatilat ovat teiden lähellä, kyllä ne saasteet samalla tavalla yltävät sinne. Mansikkamaalla pestiin kädet aamulla, vessassa käydessä ja tauoilla. Siinä välissä poimittiin mansikoita, näpelöitiin koreja, lehtiä, oksia, nosteltiin maahan pudonneita mansikoita.

Ihmisten bakteerikammo on saanut käsittämättömät sfäärit. Keksitään kaikenmaailman dettoleja jotta ei saada bakteereja mistään, kas kun ei ole koti ovellakin desinfiointi automaattia, kuten sairaaloissa.

Ihmisen suolisto ja elimistö kuolee ilman bakteereja, kas kun kaikki bakteerit eivät ole pahasta. Maaseudulla lapset yhä laittavat takuulla kaiken suuhun mitä löytävät, minäkin olen kuulemma tyytyväisenä pistänyt poskeeni hiekkaa, multaa, muurahaisia ja muurahaisten munia, ihan täys(järjetön)järkinen minustakin tuli .

Ihmiset vieraantuvat luonnosta. Lapsia ja vauvoja varjellaan kaikelta, ettei nyt vain koiria, kissoja, eläimiä, karvoja, pölypunkkeja… Samaan aikaan hengityselimistön sairaudet ja allergiat lisääntyvät, minä näen siinä jo maalaisjärjellä suoran yhteyden.

Maaseudulla, itsekin kasvaneena, vietettiin päivät ulkona, navetassa, heinäpellolla tai heinävintillä. Pölyä, eläinpölyä, karvoja, likaa ja elämä oli elämisen arvoista. Aamupalan jälkeen häädettiin lapset napakasti pihalle, mitään asiaa sisälle ei ollut ennen ruokakellon soimista. Ei annettu leluja, älypuhelimia, pleikkareita, tietokoneita… Käytä mielikuvitustasi. Ja sitähän lapsella on kun annetaan tilaa käyttää sitä. Mutta kun panee merkille miten vanhemmat ovat jo 2-3 vuotiaiden kanssa, joka paikkaan otetaan lelut/legot tms mukaan, ettei lapsi vain tylsisty. Mistä lähtien tylsistyminen on tappanut lapsen? Tai meteli muut kanssaolijat jos lapsi alkaa kitistä, että on tylsää? Nykyään on peliriippuvuus ja jännetuppitulehdus sormissa liian tekstailun seurauksena, vanhemmat manaa kun lapsi ei mene koskaan ulos. Ei minun lapsuudessa kysytty mitä haluan tehdä, mennä ulos vai istua sisällä, mentiin ulos kun vanhemmat niin sanoivat. Mielikuvitus sen kuin kasvoi, mitä enemmän sitä käytti. Nykyään lapsille ei edes anneta tilaisuutta käyttää mielikuvitusta, vaan vanhemmat ovat kilvan keksimässä tekemistä pienelle rusoposkelle ja valittavat kun tuo on niin vaativa ja kokoajan lahkeessa kiinni, ja mistähän se mahtaakaan sitten johtua?

Järkyttävää on myös vieraantuminen ruuasta. Jossain median julkaisemassa uutisessa oli maininta lapsesta joka järkyttyi kuultuaan maidon tulevan lehmästä. Maaseudulla lapset oppivat elämän kiertokulun ja työn teon. Eläinlapsi syntyy, parittelun seurauksena, no niin sekin oli kielletty aihe, lisääntyminen, epänormaalia ja lapsilta kiellettyä. Eläinlapsen synnyttyä se imee maitoa suoraan tissiltä, ok tämä voidaan ymmärtää, näin ihmisvauvatkin tekevät yhä. Sitten se kasvaa, joko se parittelee ja synnyttää lisää eläinlapsia tai saa napin otsaan, teurastetaan, otetaan lihat, nahat yms. talteen ja lopulta se sama eläinlapsi löytyy lautaselta. Se ei ollut vierasta. Nyt se pihvi jota iloisena popsitaan hesburgerissa tai mäkissä onkin jostain mystisestä ulko-avaruudesta pudonnut ruokalaji, eihän se nyt pieni vasikka tai lehmä ole ollut, eihän lapsi voi käsitellä tuollaista julmaa murhaamista, vaan hyvin näyttää silti ruoka maistuvan?

Lapset ymmärtävät ja kestävät asioita ihan yhtä hyvin kuin vuosikymmeniä sitten, me aikuiset vieraannumme todellisuudesta. Ruoka tulee yhä maatiloilta, maatiloilla yhä on likaa, pölyä, ihan sitä itseään – puhdasta paskaa. Ruoka on yhä teurastamalla tapetusta eläimestä joka tuskin on vanhuuteen kuollut elettyään hyvän ja pitkän elämän vapaana laitumella.

Bakteereja on aina ja tulee aina olemaan. Mitä enemmän muutumme hygieniaa vaaliksi ja bakteereja kammoaviksi, sitä enemmän tulee resistenttejä bakteereja, allergioita, sairauksia. Kaikki bakteerit eivät ole pahasta, osa on. Ihmisen kuuluu sairastaa toisinaan flunssa tai nuhakuume. Ei siltä kukaan välty lotrasi sitä käsidesiä vaikka sitten kerran tunnissa.

Lapsen vastustuskyky kasvaa kun se saa antaa sille rasitetta, ei se hiekanjyvä tai muurahainen äkkiä äidiltä tai isiltä salaa nielaistuna lasta hengiltä saa. Eläintalouksissa asuvien lasten on lisäksi tutkittu olevan terveempiä. Elimistö on tottunut erilaisiin bakteereihin ja viruksiin, sen ei tarvitse taistella ”normaaleja” bakteereja vastaan – joiden seurauksena syntyvät allergiat ja astmat.

Myös ne appelsiinimehut jotka meille tuodaan ulkomailta, ovat suurten moottoriteiden varsilla. Hyvin meille nekin maistuvat, vaan samaan aikaan tien laidasta poimitut ahomansikat ovat vähintään tappavia.