Soseita, sormiruokaa, jokosesyökiinteitä

Hilla täyttää ensi viikolla 4 kuukautta. Sekä minun, että isämiehen vanhemmat ovat aloittaneet soseet 4 kuukauden iässä meille. Meiltä on jo kyselty, että milloin Hilla alkaa sitä oikeaa ruokaa syödä? 2004 on tullut suositus, että vauva syö ensimmäiset 6kk äidinmaitoa. Jonka jälkeen aloitetaan kiinteän ruuan maistelu. Alussa annokset ovat luonnollisesti pieniä, kun pieni ihminen totuttelee toisenlaiseen ruokaan. Silti sitkeässä elää uskomus, että vauva nukkuu paremmin kun alatte lapata sille kiinteää ruokaa nassuun. Tästähän on tutkimustuloksia olemassa, että näin ei tosiaankaan ole. Lisäksi maito on vuoden ikään asti vauvan pääasiallinen ravinto, ja kiinteät aloitetaan äidinmaidon ohella.

Olen ilmoittanut, että täysimetän 6kk joten sitä ennen ei suuhun mene muuta kuin maitoa. Tästä on kysytty, että miten kuvittelen maitoni riittävän kun Hilla alkaa touhuta ja liikkua enemmän? No ihan samalla tavalla kuin muillakin täysimettäjillä riittää. Lapsentahtisesti kun imettää ei se maito lopu. Tätä on selvästi -60 luvulla syntyneiden hankala ymmärtää.

Osa syyskuisten vauvojen vanhemmista on aloittanut soseiden maistelun jo. Tätä uskallan kritsoida. Uudet, vastajulkaistut imetysohjeet ottavat kantaa kiinteään ruokaan siirtymiseen:

Vauvan valmiuksista kiinteiden ruokien syömiseen ja myös sormiruokailuun kertovat seuraavat opitut taidot: Vauva hallitsee pään liikkeitä ja pystyy koordinoimaan silmiään. Hän yrittää tarttua ruokiin ja seuraa kiinnostuneena toisten ruokailua. Vauva onnistuu poimimaan ruoan käteensä ja viemään sen suuhunsa. Hän osaa käsitellä ruokaa suussaan niin, että ei kielellään työnnä kaikkea ulos suustaan. Vauva osaa istua tukevassa pystyasennossa syöttötuolissa (esimerkiksi pienen pyyherullan voi laittaa tueksi) tai aikuisen sylissä.

Meillä ei todellakaan vielä Hillan kohdalla täyttyisi valmiudet , sillä hän ei istu tukevasti vielä itse. Artikkelissa lukee, että usein nämä valmiudet täyttyvät vauvalla 6 kuukauden iässä. 4 kuukauden iästä on kuitenkin vauvan koko elinikään nähden pitkä matka vielä 6 kuukauden ikään. En myöskään ymmärrä mikä kiire äideillä on aloittaa kiinteät? Lapsi tulee syömään kiinteää ruokaa lopun elämäänsä joten miksi sitä kahta kuukautta pidempään ei olla valmiita odottamaan? Onko se ehdottomasti vauvan etu, että kiinteitä aloitetaan maistelemaan jo 4 kuukauden iässä, vai aloitetaanko ne sen takia, että äiti haluaa?

Toiset saavat neuvolasta ohjeet aloittaa kiinteät 4-5 kuukauden iässä. Tässäkin on silti virhemarginaali, sillä toiset neuvolat ohjeistavat äitejä nykyisten suositusten vastaisesti. Esimerkiksi jos kasvussa tapahtuu notkahdusta tulisi neuvolan tukea ensisijaisesti imetyksen tehostamista eikä olla ensimmäisenä teilaamassa äidinmaidon riittävyyttä ja työntämässä vauvalle perunaa (kuvainnollisesti). Tottakai on vauvoja joille on perusteltua aloittaa kiinteät ennen 6 kuukauden ikää. Silti itse olen lähinnä kohotellut kulmia kun vauva istuu sitterissä naama soseessa ja ikää on ehkä juuri ja juuri 4 kuukautta. Sillä sitterissä (tai bumbossa) syöttämistä ei suositella lainkaan, jos vauva ei osa istua  syöttötuolissa, niin sehän silloin kertoo, etteivät vauvan valmiudet kiinteän ruuan syömiseen täyty.

Meillä on tarkoitus aloittaa kiinteän ruuan maistelu 6 kuukauden iässä, sormiruokaillen. Siihen asti tissiä, läheisyyttä ja valmiuksien täyttymisen odottelua. Sotkua varmasti tiedossa, sillä harvoin vauvan syöminen on siistiä puuhaa söi sitten sosetta tai sormiruokaa. Sormiruokailussa Hilla saa itse syödä omaan tahtiinsa sen verran mitä haluaa ja toivottavasti tutustuu ennakkoluulottomammin ruokaan, kuin pelkkien soseiden avulla. En yhtään epäile, etteikö meillä toisinaan myös soseita syödä, mutta pääpaino toivottavasti on sormiruokailussa ja rintamaidossa.

Tämän linkin takana enemmän tietoa yllä mainitusta lainauksesta.

Vaativa vauva vai ei?

Joka toinen päivä minulla on tunne, että Hilla on kohtalaisen suuritarpeinen vauva. Joka toinen päivä taas tuntuu siltä, että ollaan kuitenkin päästy todella helpolla. Ensinnäkin, Hilla nukkuu yöt. On ollut ongelmia illalla nukuttamisessa ja nukutus on jatkunut lähemmäs 02 yöllä. Sitten kun Hilla nukkuu; ei meillä tarvitse kävellä ympäri asuntoa vauva sylissä, sillä sitten se myös nukkuu. Ehkä ähisee, tekee pierujumppaa. Saattaa havahtua hereille ja jokeltaa tovin, mutta ei vaadi aikuisen seuraa tai huomiota. Monet vauvat eivät nuku öisin, hyvä jos ollenkaan.

Kuva-aineistoa, Hilla nukkui myös kerran sohvalla

Eilen oli taas kohtalaisen paska mutsi fiilis ja tää-ei-rauhoitu-ikinä-tunne. Aamulla herättiin 07 ja tunnin tein vielä töitä, että sain Hillan nukkumaan vähän pidempään. 8:30 nousi Hilla ylös. Vaunuissa nukkui lenkin ajan eli 45min. Sitten loppupäivä silmien hieromista, haukottelua, sylissä tai tulassa olemista - tai tissillä. Nukkuminen siis onnistuu vain sylissä tai tulassa ja liikkua pitää kokoajan. Ei onnistu sohvalla istuminen ehei. Kävele, hytkytä, heijaa, mitä tahansa kunhan liike jatkuu alvarinsa. Tissille nukahtaa hyvällä tuurilla, vaan havahtuu jos liikut itse pois viereltä. Isämiehellä oli lenkkitreffit illalle sovittuna joten käytännössä oltiin kahden koko päivä. Käveltiin asuntoa ympäri silloin kun ei ollut pyykkejä tai tiskejä laitettavaksi. Ratkiriemukasta, askelmittari olisi tuollaisina päivinä kova sana! Mummoni vitsaili, että mitäs on äiti niin liikkuvaa sorttia, että vauva on jo kohdussa tottunut rytmiin.

Päikkärit. Iskän sylissä.

Illalla nukahtaminen onnistui ilman itkua. Ensimmäistä kertaa viikkoihin. Yöllä syötiin vain 4 kertaa. Aamulla nukahti vaunuihin - ilman itkua. Tulee taas sellainen olo, että niin. Turhasta valitan. Eilen oli vain huonompi päivä. Kuitenkin tosiasia on se, että suurin osa ajasta menee niin, että Hilla on sylissä tai tissillä. Jos illalla nukutan päikkäreille - se tapahtuu sylissä, tulassa tai tissille. Kunnes tulee aika mennä yöunille - tissiä vaaditaan taas. Itse imetys tai maitobaarina olo ei ahdista, vaan ensimmäistä kertaa ymmärrän sen, kun joku vaatii sinulta kokoajan jotain. Ehdottomasti on hyviä hetkiä, kun Hilla jaksaa kiinnostua leluista/koirista/ympäristöstä ja viihtyy sohvalla tai lattialla. Ne hetket kestävät max 20min kerralla joten suhteellisen lyhyestä ajasta on kyse siinäkin.

Perhepotretti

Luin eilen hesarin jutun Irene Naakan ilmestyvästä kirjasta (jonka laitoin samantien varaukseen meidän kirjastosta!) ja se herätti kyllä ajatuksia. Paljonkin. Tässä linkki juttuun.
Toisaalta saan kiinni Irenen ajatuksesta. Olen itse yhä minä vaikka olenkin äiti, minun omat tarpeet, halut (neulominen, lukeminen, some, hetki kun kukaan ei tarvitsisi minua kiitos!) on yhä olemassa. Toisaalta vahvasti tulee mieleen se, että itsekeskeisyys ja tietynlainen itsekkyys on nykyajan suurin syy äitien pahoinvointiin ja syntyvyyden laskuun. Kun on mielikuva äitiydestä, ajasta vauvan kanssa kotona. Ja sitten puuttuu tukiverkostot läheltä. Vauva syntyy ja mielikuvat romuttuu, arki tulee vastaan, mies on 40-50 tuntia viikossa poissa kotoa, mihinkään ei vielä tule vauvan kanssa lähdettyä, iskee se arjen raadollisuus todenteolla nuppiin. Ehkä liikaa lähdetään siitä ajatuksesta, että mies hoitaa sitten sen ja tämän, ja äiti saa omaa aikaa. Vaan se kun ei toteudukkaan, niin hupshei.

Ajatusmaailman kuitenkin pitäisi mielestäni mennä vauva ja vauvan tarpeet. Sitten perhe ja perheen yhteinen aika, kolmantena vasta se äidin ja isän oma aika. Joka on siis viikkotasolla ihan huomattavan paljon vähemmän kuin ennen vauvaa.

Toisaalta media suoltaa meille "paskaa", miten arki on rankkaa. Kukaan ei nuku. Some on puolillaan arjen helvettiä ruotivia kirjoituksia ja suoraa tekstiä seksittömyydestä, huonosti nukutuista öistä, vaipparallista sun muusta. Negatiivisuus on päivän sana. Missään ei kerrota sitä, että jokaisen huonosti nukutun yön jälkeen koittaa myös se yö kun vauva nukkuukin 6 tuntia putkeen. Jos ei tällä viikolla, ehkä seuraavalla, tai sitä seuraavalla. Miten rakkaus omaan lapseen on kuitenkin sen kaiken vaivan arvoista, ne hymyt ja kiintymys jota pieni ihmistaimi osoittaa vanhemmalleen. Jonka rakkaus on aukotonta ja ehdotonta kaikessa vaativuudessaan.

Summa summarum, kolikolla on kaksi puolta. Vauva-arki on rankkaa. Samalla se on antoisaa, uskomattoman ainutlaatuista aikaa oman lapsen kanssa. Hetkeäkään en vaihtaisi pois. En niitä itkuja, kanniskeluja tai kitinöitä. Miksi? Koska ne kasvattavat myös minua äitinä, vanhempana ja ihmisenä. Ne osoittavat, että minä olen ihminen. Ärsyyntyvä, heikko, turhautuva, täysin normaali ihminen tunteideni kanssa. Omalle lapselleni täydellinen kaikkine heikkoukseni. Vanhemmuus on kuitenkin matka jonka me teemme yhdessä vauvan kanssa, emme suorittaen omassa päässämme olevaa käsikirjoitusta vanhempina.

Että sellainen vaihe

Meillehän on siunaantunut erittäin hyvin nukkuva lapsi. Suhteellisen pienestä pitäen Hilla nukkui 3-4 (jopa joskus 5) tuntia vaunuissa aamupäivällä. Loppupäivän rytmi oli syömistä ja unta vaihtelevasti. Yhteensä Hilla on nukkunut noin 4-6 tuntia päiväunta pätkissä. Yöunet ovat olleet 12 tunnin luokkaa.

Vaan sepäs ei nuku enää. Nyt iski uusi vaihe. Ainakin Preglife sovelluksen mukaan. Vaunuissa nukutaan 20min - 1 tunti ja sitten ei tule nukkumatti uudelleen, ei millään. Loppupäivä on itkua, kiukkua, silmien hieromista ja haukottelua, vaan ei nukuta. Pisimmillään Hilla on hereillä 5 tuntia putkeen. Ja meidän pienelle 2 tuntia on jo suoritus. Joten voitte uskoa, mikä kiukkupylly meillä nyt asuu. Ei nukuta tissille, ei kantoliinaan. Ei vaunuihin eikä syliin. Plussaa tässä vielä se, ettei iskä kelpaa läheskään yhtä hyvin kuin aikaisemmin, se on äiti tai ei mitään. Eikä aina se äitikään ole hyvä. Yöunet eivät ole pidentyneet yhtään ja yöt menevät yhä ruokaa joka toinen tai kolmas tunti - kaavalla. Kieltämättä vähän kaipaisi jo niitä öitä kun syötiin vain kaksi kertaa.

Joten äidin oma aika on hieman kortilla. Joulupäivänä kävin tunnin lenkin (ja koekävelemässä uudet nastakengät!) Fadon kanssa. Kotiin tullessa oli huutava pikkuapuna iskän kanssa ovella vastassa. Tänään olisi taas tiedossa tunnin reipas lenkki ystävän kanssa, saas nähdä mitä kotona odottaa, kun lenkiltä kotiudun. Hieman on väsynyt fiilis kotona molemmilla, kun apunaa kiukuttaa kaikki mahdolliset asiat ja hyväntuulinen pikkuipana on lähinnä muisto vain.

Tällä koristeella aloitettiin kuusen koristelu 

Joulupyhät menivät muuten onneksi ihan hyvin. Aatto oli rankka pienelle, kamalasti ihmisiä - vaikkakin tuttuja - ja sylistä toiseen hyppäämistä. Illalla iski totaalinen tipahdus, ja lopulta hirmuiden väsyhuudon kanssa painelin yläkertaan ja apuna tissille. Nukahti tunnissa yöunille, valvottuaan sitä ennen yli 5 tuntia putkeen. Joulupäivä oltiin ihan omalla porukalla kotona, mutta nukkuminen ei ollut sen parempaa kuin aattonakaan. Tapanina oltiin pääosin kahdestaan Hillan kanssa, isämies lähti juhlimaan ystävänsä synttäreitä. Kun talo hiljeni, otti Hilla sentään 3 tunnin edestä univelkoja takaisin äitin sylissä <3

Valkea joulu! <3

Paketteja tuli hurjan paljon itse kullekin. Hilla sai uusia vaatteita joita toivottiinkin, hyppykiikun, satumitan, satukirjoja, uuden lelun, myssyjä, hanskoja, uimavaipan tulevaa vauvauintia silmälläpitäen ja ties mitä kaikkea muuta. Äitin paketeista löytyi tosiaan uudet, erittäin tarpeelliset nastakengät, treenivaatteita, muumimuki ja kovasti toivottu Iittalan taika-sarjan kannu. Isämies oli ollut niinikään kiltti ja löysi uusia vaatteita, sukkia, man caveen rekvisiittaa, suklaata ja myöskin uudet nastakengät omista paketeista. Meillä on ilmeisesti asunut kovasti kilttejä ihmisiä kun pakettien määrää katsoi.

Aito - taatusti variseva joulukuusi 

Vuoden loppu lähenee, seuraavaksi voisi pohtia tämän vuoden yhteenvetoa ja ensi vuoden toiveita.

Lapsettomuus, perhepeti, huono-äiti fiilis

Perjantai. Jouluaattoon kaksi yötä. Radio on hiljaa, vauvakin on hiljaa vaunuissa. Ulkona on lunta, jouluverhot ikkunoissa, kuusi sulamassa. Joulufiilis katossa? Ei laisinkaan.

Pieni joulutonttu <3

Aamulenkillä pohdin taas yhteiskunnan näkemyksiä perhepetiin ja imetykseen. Yksi syy oman imetyksen tärkeyteen nousee lapsettomuudesta. 8 vuotta kun katsoit muiden menevän ohi oikealta ja vasemmalta, koit kehosi epäonnistuneen siinä yhdessä ainoassa asiassa, eli raskautumisessa. Kuuntelit lääkäreitä "ei ole mitään syytä miksi et raskaaksi tulisi" ja "kaikki on oikein mallikkaasti" ja kissanviikset tikut loistivat yhtä viivaa vuosi toisensa perään. Nyt on jokin asia jonka kehoni osaa, tekee kuten luonto on suunnitellut, eli maidontuotanto ja imetys. Se on luultavasti minun oma pieni terapeuttinen paranemisprosessi, mahdollisuus parantaa lapsettomuuden haavoja ja prosessoida omia ajatuksia kehoni onnistumisen ja epäonnistumisen suhteen.

Perhepedistä olenkin paasannut kerran jos toisenkin. Tänään oli ihana huomata miten eräät Imetyksen tuki-ryhmän jäsenet olivat pukeneeet omat ajatukseni sanoiksi:

Jos nukut perhepedissä ja valitat väsymystä/selkä/niska mitä vaan kipuja ratkaisu on aina sama: lapsi pois sängystä ja omaan sänkyyn nukkumaan.

Ikäänkuin mitään muuta vaihtoehtoa ei olisi olemassakaan. Saati että, äidit joiden lapset nukkuvat pinnasängyssä, eivät koskaan kärsisi unettomuudesta tai huonosti nukutuista öistä. Toinen komentoija oli kirjoittanut ajatuksen siitä, että ehkä tämä heijastaa "suomalaista tunnekylmää" kasvatusperinnettä jossa läheisyyttä ikäänkuin pelätään ja lapsi pyritään synnäriltä kotiutuessa jo työntämään mahdollisimman kauas, ettei siitä ole vanhemmille vaivaa liikaa, saati että se olisi hellyyttä tai läheisyyttä vailla.

Itse valitin omalle äidilleni juurikin selkäkipuja tällä viikolla. Hilla kun on kasvanut, pää myöskin, suu on eri kohdassa kuin aiemmin on imetys kyljellään haastavampaa kuin ihan alussa. Joudun "työntämään" itseäni lasta kohti, että imuote on optimaalinen. Varsinkin, jos neiti on yhtään kärttyisällä tuulella. Ja siihen se nukahtaa hyvinä iltoina. Laskee irti rinnasta 1-2h päästä. Sama se miten kovin lonkat, selkä tai niskat jumiutuu, jos Hillalla on hyvä niin mikä minä olen sitä rajoittamaan. Tällä en todellakaan kiillota omaa sädekehääni, vaan tiedostan sen, että me kaikki tässä talossa saamme paremmat unet jos Hilla saa nukkua kuten hän kokee turvalliseksi = tissi suussa, kunnes vaipuu riittävän syvään uneen ja irroittaa otteensa itse. No äitini ratkaisu minun kipuihini oli juuri tämä, lapsi pinnasänkyyn, minunkin pitää saada nukkua. Sanoinko, että en nuku? En. Olen myös sanonut useasti, että nukun paremmin, kun lapsi on kainalossa ja olen kokoajan "kartalla" Hillan unesta ja olemisesta. Kokisin stressaavaksi ajatuksen, että Hilla on jossain muualla kuin kosketusmatkan päässä. No silti ratkaisu on äitini mielestä sama, tissi pois ja lapsi omaan sänkyyn nukkumaan. Myös anoppi on ilmaissut hienotunteisesti, että ei koskaan uskaltaisi nukkua vauva samassa sängyssä.

Joskus väsy iskee jo sohvalla 

Huono äiti fiiliksiä on. Mietin miten äärimmäisen typerää on raivostua omalle lapselle. Joka on ruhtinaalliset 3kk vanha. Kuten eilen. Nukahtamisen jälkeen jokin hänet herätti, uni keskeytyi, nukahtaminen ei onnistunut ja iltaraivarit olivat valmiit. Pari tuntia huutoa kunnes huusin miehen ottamaan lapsen, omat hermot eivät enää riittäneet. Tekisi mieli hyppiä tasajalkaa ja karjua että mikä hiisi nyt nukutaan, keskellä yötä mokoma mökyäjä. Eihän Hilla tahallaan huuda, jokin on huonosti. Pieru hukassa, ien kipeä kun hammasta pukkaa tai nukkumatti hukassa. Silti, omille tunteille ei mitään mahda. Tänään aamulenkin jälkeen sama juttu. Vaunut parkkiin, itkuhälytin päälle, vauva unessa. Vaan eipä ollut 5min myöhemmin. Seuraavat 30min hyyssäsin vaunuja edestakaisin ulkona, selasin puhelimella nettiä ja savu nousi korvista "on sen nyt hele kun ei voi nukkua vaikka väsyttää!". Ongelman tunnistan mistä se oma raivo johtuu. Se maaginen käsikirjoitus. Olin illalla väsynyt ja ajattelin pääseväni nukkumaan ajoissa. En päässyt. Aamulenkin jälkeen ajattelin laittavani pyykit, lukevani lehden ja juovani kupin kahvia kun Hilla nukkuu. Ähäkutti.
Sellaisina päivinä kun en odota mitään, en ajoissa nukkumaan käymistä, tai en suunnittele mitään tekemistä lenkin jälkeen - en hermostu vaikka Hilla ei nuku. Vielä kun oppisin sen, etten käsikirjoita meidän päivää. Toisaalta meistä kukaan ei ole täydellinen. Tämä on oma akilleen kantapääni, oma epätäydellisyyteni joka minun täytyy oppia sietämään.

Joulufiilistä ei ole. Harmittaa kun hermostun Hillalle vaikka en sitä lapseen pura, mutta kyllä Hilla sen aistii. Iltaisin eritoten. Sekös riemastuttaa, itseä ja lasta.

Joku bloggaaja kirjoitti siitä, miten aikuiseksi kasvettua jouluista hävisi magia, joka löytyi kun oma lapsi syntyi ja hänelle pääsi tekemään joulua. Minä koen, että itsellä kävi vähän päinvastoin. Olen rakastanut joulun laittamista, puuhaamista ja kaikkea siihen liittyvää aikuisena eritoten. Tehnyt siitä omannäköisen juhlan, omilla traditioilla. Käyttänyt aikaa ja tunteja sen valmisteluun. Päällisinpuolin meillä on kaikki joulua varten valmiina, silti koen, että tänä vuonna en ole voinut tehdä sitä kaikkea joka tekee joulustani joulun. Ehkä suorittaminen on jäänyt liian vähälle ja koen epäonnistumista, tai sitten äiti on vain vähän väsynyt. Meillä on lahjat, kuusi, sukulaiset tulossa syömään, kinkku varattuna kaupassa. Siivottu, verhot, valot ja koristeet. Ehkä minä annan itselleni omaa aikaa ja vedän henkeä, kenties joulumieli löytää vielä minutkin.

Rauhaisaa ja lumista joulua jokaiselle blogini lukijalle <3

Ensimmäisen epävarmuus, miten tuo pidetään elossa?

Eilen juteltiin ystävien kanssa kahvipöydässä ja keskustelussa nousi pintaan epävarmuus. Epävarmuus kun saat esikoisesi, osaatko olla äiti. Epävarmuus miten vauvaa hoidetaan, tai pidetään elossa. Esiin kumpusi ajatuksia siitä, kun ennen esikoista ei ollut kokemusta pienistä lapsista tai vauvoista.

Miten meillä? Minä, nyt vähän yli 3kk vanhan esikoiseni äiti päätin tarttua aiheeseen omasta näkökulmasta.

Luin lehdistä myös tästä aiheesta jo raskausaikana. Miten synnärillä opitut seuranta tavat jäävät kotonakin päälle. Epävarmuus lapsen riittävästä ravinnon saamisesta ja kaikesta muusta jäytää synnyttäneen äidin takaraivossa. Enhän minä osaa.

Hilla syntyi, kotiin päästiin vasta neljäntenä päivänä. Epävarmuus? Olin tässä sitten ehkä se poikkeus. Minusta oli selvää, että minä osaan hoitaa oman lapseni. Jos en minä, niin kuka muu sitten? Minun lapsenihan se on, sama pieni nyytti joka vasta muksi kylkiluitani napakasti. Kolmantena yönä sairaalassa imetin Hillan aika tarkkaan puolen yön aikaan. Klo 5 yökätilö sohii lampulla silmiini ja katsoo imetyslistaa "onko tämä vauva syönyt viimeksi 00?" On, minä vastaan. "Herätä se syömään, siitä on 5 tuntia. Soita kelloa jos ei onnistu" ja hän poistui. Ähäkutti. Enpä herättänyt. Toki, kaikki vauvat eivät herää itse syömään ja heitä pitää herätellä. Minä luotin vauvaani, terve lapsi ei itseään nälkään tapa. Eikä Hillakaan. Hän heräsi 05:30, ja 06:30 tunnin taistelun jälkeen sain hänet tissille. Söi ahnaasti ja jatkoi unia. Sama lapsi on hengissä yhä ja nukkuu vaunuissa päiväuniaan parhaillaan.

Maailman turvallisin paikka <3

Epävarmuutta oli kotiin lähdön hetkellä. Että onko turvavyöt riittävän tiukalla ja pysyykö tuo pienenpieni nyytti kaukalossa hengissä. Näytti niin pieneltä siinä isossa turvakaukalossaan kun sairaalasta lähdettiin. Kotona jatkoin samalla mentaliteetilla kuin sairaalassa. Vauva viereen, jokaiseen inahdukseen tissiä. Jos se ei auta, vaipanvaihto ja syliä ja taas tissiä. Juuri mitään muuta ei vastasyntynyt kaipaa.

Yksi syy minkä takia olen ehdottomasti kääntynyt perhepedin puolestapuhujaksi on juuri äidin stressitason laskeminen. Nälkäviesteistä puhuttiin imetyksen tuen sivuilla ja perhevalmennuksissa. Epäilin, että tuskin tunnistan nälkäviestejä (ainakaan riittävän nopeasti) jos lapsi nukkuu omassa sängyssään kaukana minusta. Jos hän on iholla, turvallisesti äidin kainalon ja polvien välissä, herään kun hän herää. Voin vastata vauvan nälkäviestiin välittömästi, en viiveellä (äiti herää, mitä tapahtuu, ai vauva, nosta se omasta sängystä, hae imetysasento...) vrt. minä havahdun, vauvalla nälkä, tissi ääntä kohti ja ruoka tulee. Minä nukuin (ja nukun yhä) levollisesti kun pystyin luottamaan, että vauva herää kotonakin syömään ja saa riittävästi maitoa. Oma uni oli syvää (ja on yhä) kun tiedän kokoajan missä vauva on ja onko hänellä kaikki hyvin. Hilla on nyt kasvettuaan vähän alkanut kokeilla olemmeko "tallella". Isämies kun kömpii sänkyyn, hän kokeilee kädellä isämiestä ja jatkaa unia. Samaa tekee aamuisin minulle isämiehen lähdettyä töihin.

Äiti nousi aamutoimille, Hilla jäi jatkamaan kauneusuniaan

Myös evoluution kannalta on epänormaalia, että äiti nukuttaisi vastasyntyneensä jossain muualla kuin iholla, sillä silloin lapsi olisi altiina vaaroille/pedoille u name it. Mutta se on länsimaisen hyvinvoinnin sivutuote, vauva joka synnäriltä päästyä siirretään kotona omaan pinnasänkyyn, kauas häiritsemästä äidin unta ja toki toivotaan, että nukkuu koko yön. Netti on puolillaan ohjeita "näin saat vastasyntyneen nukkumaan läpi yön" - vastasyntyneen ja pienen vauvan yö käsittää noin 3-5 tuntia. Aikuisen koko yö 8-10 tuntia. Puhutaan täysin eri asioista.

Isämies tiesi alusta asti, että sängyssä on myös kolmas henkilö. Alussa ensimmäiset viikot nukutin Hillan minun ja seinän välissä. Sitten ilmotin miehelle, että nyt käännettiin kylkeä, Hilla on meidän välissä, isämies avasi silmät, katsoi missä vauva on, otti vähän pakkia omalle puolelle ja jatkoi unia. Eikä kertaakaan ole ollut lähelläkään kääntyä Hillan päälle tai muutenkaan aiheuttanut "vaaratilanteita". Kun molemmat tietää missä vauva on, niin alitajuisesti isäkin varoo vauvaa ja minä yhä suojaan Hillaa. Jos isämies myyssää peiton kanssa, havahdun katsomaan missä hän on ja miten peitto on Hillaan nähden. Kyllä, Hilla nukkuu ihan saman peiton alla kuin me isämiehen kanssa. Nykyään en herätä isämiestä vaikka Hilla siirtyy meidän väliin, hän tietää, että syötän vuoroperään kummankin rinnan. Toisina öinä isämies itse havahtuu tarkistamaan onko Hillalla kaikki kunnossa, jatkaen sitten unia.
Ja tämä siis oma kokemukseni ja toimii meillä. Mikä toimii meillä, ei tietenkään tarkoita, että toimii kaikilla.

Summa summarum, pohdin miksi äidit ovat niin epävarmoja itsestään? Mikä sen aiheuttaa, ettei luoteta, että se vastasyntynyt saadaan pidettyä elossa ja ruokittua? Miksi omaa äitiyttä epäillään niin voimakkaasti jo alkutaipaleella? Miksi ajatellaan, ettei osata? Ihmiset ovat kuitenkin synnyttäneet vuosituhansia ja eläneet paljon alkeellisemmin kuin nykyään.

Jouluapuna <3

Näihin kuviin ja tunnelmiin. Jouluviikko, pukkia, ja tonttuja odotellessa. Luottakaa äidit itseenne,  te osaatte! <3

Synnytyksestä palautuminen

Aihe joka on tapetilla säännöllisesti mediassa. Julkkismammoja seurataan, miten äkkiä kilot on karistettu, ja pyykkilauta kunnossa. Ikäänkuin keho olisi äitiyden tai naiseuden "mittari".

Jokaiselle tulee yksilöllinen määrä kiloja ja senttejä raskauden aikana. Itse keräsin 7.5kg painoa raskauden aikana, pitkälti varmaan hyvin tiukan ruokavalion vuoksi. Liikunnalla en jaksa uskoa olleen juuri osaa tai arpaa vähäiseen painonnousuun, sillä "liikunta" käsitti kevyen 2-5km kävelylenkin aamuisin ja hikitreenejä en tainnut tehdä koko raskauden aikana - hyvä jos yhdellä kädellä laskettavan määrän.

Viikko synnytyksestä sunnuntaina painoa oli 8kg vähemmän kun ensimmäisessä neuvolassa. Kirjaimellisesti siis kilot taisivat jäädä synnärille.
Sisäelimet tuntuivat pari-kolme viikkoa olevan täysin väärillä paikoilla ja olo tuntui samalta kuin keitetyn spagetin olemus. Hitailla kävelylenkeillä alkoi lihakset vahvistua ja hitaasti myös vauhtia alkoi löytyä. Eniten ärsytti kävellä alle 5km/h keskinopeudella vaunulenkkejä. Kuitenkin ennen raskautta pyrin lenkkeilemään 6.5km/h vauhdilla, jotta treenistä on jotain hyötyäkin.

Kuvien välissä 12 viikkoa 

Lantionpohjalihakset. Asia josta puhutaan paljon ja ehdottomasti saa puhua vielä enemmän. Ne pitivät erinomaisesti raskauden aikana ja oli melkoinen järkytys huomata niiden tehneen täydellisen lakon synnytyksessä. Se tunne, kun kävelet yläkerrasta alakertaan vessaan järkyttävän pissahädän kera ja huomaat pidätyskykysi ottaneen aikaistetun joululoman, oli ratkiriemukas. Huomaa sarkasmi. Aloin tehdä Hillan ollessa noin 4vk joka ilta imetyksen yhteydessä lantionpohjalihasten treeniä ja jälkitarkastuksessa vielä jouduin voivottelemaan niiden pettämistä lenkkien yhteydessä. Tästä ei kuitenkaan mennyt kuin viikko tai kaksi, niin huomasin, että ne pitävät vähintäänkin samalla tavalla kuin ennen. Toki en ole tehnyt mitään hyppyjä, juossut tai siten rasittanut niitä vielä voimakkaasti, joten siitä pidosta en osaa sanoa. Lenkeillä, reippaillakaan, ei kuitenkaan ole enää mitään ongelmia. Joten palautumisajaksi voisin laskea 2.5kk lantionpohjan osalta. Treeni kuitenkin jatkuu hamaan hautaan asti, jotta vältytään vaivoilta jatkossakin.

Nyt kun synnytyksestä on 12 viikkoa tuntuu kuin en raskaana olisi ollutkaan saati synnyttänyt. Ensimmäinen kunnon hikilenkki (6.8km/h vauhdilla) ystävän kanssa on heitetty, enkä kuollut matkalle. Lantionpohja pitää. Kiloista ei tietoa, sillä en jaksa käydä vaa'alla kovinkaan usein. BMI luultavasti pyörii 20 tietämissä. Syödä siis pitää, että maitoa riittää. Linea negra näkyy yhä vaan ei minua häiritse. Vatsa on sellainen kuin on. Oma olo on hyvä ja se on mielestäni erittäin tärkeä "mittari" kun pohditaan palautumista.

Kuvien välissä 12 viikkoa

Ystäväni kanssa puhuimme palautumisesta, hän sanoi törmänneensä artikkeliin (en muista lähdettä joten en lähde sitä sen enempää tässä spekuloimaan) jonka mukaan keholla menee 2 vuotta toipua hormonaalisia muutoksia myöten sekä raskaudesta, että synnytyksestä. WHO.n nykyinen suositus synnytysten välille taitaa olla 2 vuotta. Joten miksi pitäisi olla "vanhoissa mitoissa", pyykkilautavatsa, kaikki kilot kadonneet ja sen näköinen kuin lasta ei olisi kantanutkaan kaksi kuukautta synnytyksestä? Ei tarvitse. 

Mielestäni on epänormaalia tavoitella "vanhaa minää" jos olet 9 kuukautta kantanut toista ihmistä sisällä ja saanut hänet vielä kehostasi ulos tavalla tai toisella. Keho muuttuu iän, raskauden, ja monien muiden muutosten myötä. Pidetään itsestämme huolta kokonaisvaltaisesti ja jätetään se turha kilojen ja senttien kyttääminen. Terveellinen ruokavalio ja elämäntavat, liikunta kokonaisvaltaisena osana arkea - mieli pysyy hyvänä, kuten myös oma jaksaminen.

Esimerkillä me näitä pieniä ihmisiä kasvatamme, emme senteillä tai kiloilla! 

(Jälkeen - kuvt on otettu aamulla joten väitän, että ennen aamupalaa, suoraan sängystä nousseena kuka tahansa saa vatsansa näyttämään timmiltä vaikka todellisuus olisi muuta!)

Joka päivä ulos, miten meillä nukutaan päikkärit

Luin yle:n sivuilta vanhan jutun akuutissa käsitellystä asiasta, jossa todettiin, että 95% vanhemmista nukuttaa lapsensa ulos. Sen innoittamana lyhyt pohdinta ja kirjoitus tänne blogiin myös.

Minulle oli selvää, että vauva tullaan nukuttamaan vaunuihin heti kun ikä sen sallii. Syysvauvan olisi ehkä saanut viedä ulos melkein samantien, kelit kun olivat ihan lämpimät meidän kotiuduttua. Odotimme kuitenkin viikon verran, ennenkuin teimme ensimmäisen vaunulenkin yhdessä. Toki ensimmäiset nukutuskerrat jompikumpi meistä kävi ehkä vartin välein katsomassa, että nappula yhä hengittää, ehkä normaalia näin esikoisen kohdalla.

Ensimmäinen vaunulenkki

Hilla on nukkunut joka päivä päiväunet ulkona siitä viikon iästä lähtien, poikkeukset ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Usein silloin on ollut joku kaupunkireissu tms. joka ollaan ajoitettu päikkäreiden aikaan. Toki pari kertaa neuvola/kaupunki käynnin jälkeen, olen siirtänyt nukkuvan vauvan turvakaukalosta vaunuihin ja hän on siellä jatkanut unia.

Hyvin pakattuna nukuttaa

Ylen jutussa nostettiin esille se, että vauva nukkuu pidemmät päiväunet vaunuissa vrt. sisällä ja päivärytmin suunnittelu on vanhemmille helpompaa.

Allekirjoitan tämän täysin!

Hilla nukkuu noin 3-4h päiväunet vaunuissa päivittäin. Saan hetken omaa aikaa vaunulenkin jälkeen, ehdin siivota, tehdä opinnäytetyötä, hoitaa pyykkirumbaa, mitä milloinkin. Hilla on hyvällä tuulella lähes aina herättyään vaunuista, eikä hän enää herää itkemällä. Sama ähryäminen ja puhina joka herättää aamuisin, alkaa myös vaunuissa kun hän on hereillä. Itkuisuus on yleensä meillä hukassa olevasta pierusta tai kakasta johtuvaa.

Mielestäni on myös erittäin olennaista, että vauva saa raitista ilmaa päivittäin. Eihän sitä itsekään jaksa kovin hyvin, jos kaikki päivät istuu sisällä käymättä yhtään ulkoilemassa. Lisäksi kun on kaksi koiraa jotka täytyy viedä aamulenkille, mikä sen sujuvampaa kuin vauvan päiväunien ja aamulenkin yhdistäminen. Puhumattakaan siitä, että oma palautuminen synnytyksestä etenee sujuvasti kun päivittäin käy lenkillä.

Hetki meilläkin meni, että löytyi se oikea hetki uloslähdölle, mutta nyt se on rutinoitunut jo selvästi. Hilla jaksaa aamulla seurustella 1-1.5h herättyään ja sitten alkaa väsyttää. Kiukuksi se menee, jos ei pukiessa, niin vaunuissa, mutta pian kiukkuaminen vaihtuu nukahtamis huuteluun ja neiti nukkuu tyytyväisenä. Tarkoituksena on ehdottomasti jatkaa vaunupäikkäreitä mahdollisimman pitkään.

Pakkasten tullessa pitää pohtia sitä meidän pakkasrajaa sitten. Sain ystävältä lämpöpussin vaunuihin, he asuvat vähän pohjoisemmassa, hän sanoi lastensa nukkuneen siinä jopa -30 asteen pakkasilla hyvin topattuina. Onneksi näillä leveysasteilla moisia pakkasia on ehkä viikon verran talvesta, jos silloinkaan.

Syyslenkki

Ensimmäiset pakkaset

Monessa kelissä ollaan ehditty vaunuilla!

Olen ollut itse viikon flunssassa, siitä huolimatta olen joka päivä käynyt edes sen 2km kävelemässä, että saan Hillan ulos nukkumaan. Flunssaisena mieluummin kävelen pienen lenkin tämän rytmiryhmän kanssa, kuin yritän sotkea toimivan päikkäri rutiinin ja nukuttaa Hillan sisälle.

Vaunuina meillä on Brio Happy-yhdistelmävaunut, joissa ei näin 10 viikon käytön jälkeen ole mitään moitittavaa :)