Kotijuttuja

Näillä "yh" viikoilla tulee iltaisin panostettua ruuan laittoon enemmältikin jos suinkin on aikaa. Torstai iltana leivoin appelsiinikeikauskakkua ja tein iltapalaksi Helmipuuroa. Helmipuuro on poikkeuksellisen hyvää mielestäni juuri siitä syystä, ettei se kaipaa mitään lisukkeeksi koostumuksensa vuoksi. Puuhellalla lisäksi ruuanlaitto on erityisen kivaa, asunto lämpiää samalla kun ruoka valmistuu.
Ostin appelsiineja niiden edullisen kilohinnan vuoksi ajatuksena leipoa niistä jotain. Joskus Yhteishyvässä oli keikauskakun reseptin, mutta se ei mielestäni ollut kauhean toimiva ja appelsiinit maistuivat silloin hyvin kitkeriltä. En ole 10 vuoteen syönyt kotona appelsiineja muutoin kuin leivonnaisissa, en siis koskaan osta appelsiineja kotiin. Espanjassa tuli aamupalalla syötyä muutoin edellisistä appelsiineista on vuosia aikaa. Nyt söin kakusta ylijääneet appelsiinit ja totesin, että nämä ihan oikeasti on hyviä. Joten nyt keittiössä on 1,5kg appelsiineja, ihan vain syötäväksi.

Keikauskakku

3rkl voisulaa
3rkl fariinisokeria (mie käytin ihan vain ruskeaa sokeria)
2 appelsiinia
1/2 banaani
2 munaa
0,7dl sokeria (ohjeessa 2dl en tosiaan laittanut noin paljoa)
4rkl voita
1dl vettä
1,5dl mantelijauhoa
1,5dl vehnäjauhoa (vehnäjauhoja oli 3dl josta itse korvasin puolet mantelijauhoilla)
2tl leivinjauhetta
Halutessa kanelia mausteeksi

Keittiö ja sotku - harvoin kokkaaminen on siistiä!

Kuumenna uuni 175 asteeseen. Voitele kakkuvuoka voisulalla. Ripottele fariinisokeri vuoan pohjalle, niin että se sekoontuu voisulaan. Tämän pitäisi karamellisoida appelsiinit - no meillä ei karamellisoinut, vika voi olla myös sokerissa jota käytin, mutta itse suosittelen ehdottomasti tekemään erillisen ohjeen mukaan pohjalle karamelliseoksen!

Kuori appelsiinit, leikkaa valkoinen kalvo pois tarkoin ja viipaloi hedelmät. Asettele viipaleet vuoan pohjalle ja banaaneja rakoihin.

Vatkaa munat ja sokeri. Kiehauta voi ja vesi ja sekoita munavaahtoon. Lisää jauhot, joihin on sekoitettu leivinjauhe ja kaneli. Sekoita ja kaada taikina kakkuvuokaan. Paista juuri uunin keskitason alapuolella 35-40 minuuttia.

 Valmis kakku ja iltapalaksi keitelty puuro.

Kakku oli muuten ihan ok, mutta koska karamellisointi ei onnistunut pohjassa tai appelsiineissa maistui ihan liikaa voi. Muutoinkin voin määrä on mielestäni turhan suuri ko. kakussa, mutta poikkeuksellisesti en kyseenalaistanut ohjetta. Enkä myöskään ihan ymmärtänyt tuota veden tarkoitusta tuossa, mutta taikinasta tuli mielestäni ihan toimiva, kaadoin lähes kiehuvan kuuman voi-vesiseoksen jauhosotkun sekaan ja sekoitin vispilällä. Kakku oli myös todella todella makea, vaikka laitoin sokeria noinkin vähän, johtunee mantelijauhojen käytöstä. Koska mantelijauho on suhteellisen kallista, ostin mantelilastuja jotka "jauhoin" Tupperwaren pikakokilla, toimii!

Perjantaina syötiin pitaleipiä lammas-täytteellä. Paistoin lampaan lapaa leivinuuunissa 7h miedolla lämmöllä, pintaan kiehautin tomaatti-valkosipuli-intialainen mausteseos kastikkeen joka antoi mietoa makua. Lampaan kanssa oli pilkottua paprikaa, kurkkua, leipäjuustoa ja kermaviilikastike jossa oli myös valkosipulia ja intialaista mausteseosta. Oli älyttömän hyvää ja juuri sopivan mausteista.

Tänään jatkoin puuarkkujen käsittelyä, meille mies osti kaksin kappalein, toisen takkahuoneeseen ja toisen keittiöön, puulaatikoita joissa meillä on polttopuut. Käsittelin kyljet kahdesti valkokuultolakalla, alunperin ajattelin valkokuultolakata koko laatikon. Sitten totesin, että keittiössä ainakin kansi on jatkuvasti likainen, koska siihen putoaa puista roskaa, tuhkaa, siinä pidetään kasseja, puita, istutaan... Joten valkokuultolakka ennenpitkää alkaa näyttää no likaiselta sekin. Ajattelin tumman ruskean ja valkokuultolakan liittoa, tummaa petsiä kenties? Eilen käytiin Prismassa jossa olikin muutamat petsilakat -50% ja löysin palisanterin väristä petsilakkaa joka oli makuuni riittävän tummanruskea, moniin muihin vaaleisiin väreihin verrattuna. Käsittelin tänään kummankin arkun kannet ja kulmat kertaalleen, odotellaan että arkut kuivaa päivän-kaksi ja katsotaan täytyykö ne käsitellä uudelleen vielä.

Lisäksi keskusteltiin yläkerran remontin aloituksesta ja eilen ostettiin lattialistat olohuoneeseen. Huomenna alkaa listojen asennus, kattolistoja ei löytynyt mieleisiä joten niiden suhteen täytyy pohtia plan b:tä. Ehkä jo ensiviikonloppuna pääsemme konkreettisesti yläkerran kimppuun.

Valinnan vaikeus

Nyt kun olemme jokusen kuukauden tässä asuneet, sekä remontin keskellä, että puolivalmiissa kodissa, alkaa ideoita tulla yhä enemmän. Lähinnä sisustuksen ja huonekalujen suhteen.
Olen aiemmin ollut enemmän sotka/ikea linjan sisustaja, suht toimivia huonekaluja joita kuitenkin kelpaa myös katsella. Meillä on tällä hetkellä ikean vitriini, tv-taso ja sohvapöytä samaa sarjaa jotka olen käsitellyt valkokuultolakalla ja vitriinin puuovet saunavahalla (harmaalla).

Nyt kun neliöt reilusti tuplaantuivat edelliseen asuntoon verraten, huonekalujen uusiminen alkaa olla ajankohtaista. Sen sisustuksen yleisen suunnittelun, lähinnä toimivuus, lisäksi.

Meillä on ruokatila. Ruokatilassa on senkki joka oli vanhan kotimme eteisessä, piano ja ruokapöytä. Sekä sohvan toinen rahi joka on meidän karvaisen prinsessamme kerjäyspenkki meidän syödessämme. Ruokatilaan tulevaisuudessa tulee takka, senkin tilalle ja haluaisin sinne suuren, vanhan astiakaapin jonne saisin perintöposliinit sekä oluttuopit, ja muut erikoisemmat lasit joita meiltä löytyy yhden keittiön kaapillisen verran ja yläkerran vintillä on vielä yksi pahvilaatikollinen...

Ruokatila olohuoneesta keittiöön päin

Ja ruokatila keittiöstä olohuoneeseen päin, se remontoimaton huone

Ongelmana on se, etten tunnu nykyään kelpuuttavan mitään. Kaikki astiakaapit ovat jotenkin outoja, jopa ne minusta turhan suolaisen hintaiset. Hobby Hallista katsoin Romaine sarjan viinikaappia johon tavallaan tykästyin, mutta astiakaapin kummalliset puiset kaaret ja umpinainen alaosa... Eeeh ei ei ei.
Löysin sieltäkin kyllä kivalta näyttävän Honka vitriinin, silti kun asetan kuvat vierekkäin ja pohdin voinko laittaa ne samaan huoneeseen vastaus on pitkälti se maaginen ei. (Alla kuvat).

Romaine astiakaappi, Hobby Hallista

Romaine viinikaappi

Ja sitten se vitriini jonka voisin kuvitella ostavani ruokatilaan astiakaapiksi

Honka vitriini, Hobby Hallista

Toki tälläkin vitriinillä hintaa alkaa olla useita satasia, sen verran, ettei tililtä ylimääräistä niin paljoa löydy. Ja toisaalta haluaisin täysin lasiset ovet jotta vitriinissä olevat astiat pääsisivät oikeuksiinsa. Mutta ne täysin lasisilla ovilla olevat ratkaisut vasta kummallisia onkin, ainakin vetimien osalta. Tai sitten ne on matalia, liian leveitä... Tai hinta alkaa pyöriä tuhansissa satojen sijaan.

Olenkin pohtinut, että ehkä se kestävyys ja laatu alkaa nykyään näkyä enemmän sisustuksessa kuin hinta. Ennen asia oli ehkä päinvastoin, ajatteli, ettei se haittaa jos tuote ei niin kestä koska edullinenhan se oli.
Sama juttu tv-tason kanssa. En ole nykyiseen tyytyväinen, mutta en ole löytänyt mieleistä johon näin äkkiä olisi varaa. Säästöt ovat huvenneet remonttiin ja hääsäästötili syö osan palkasta myöskin.

Toki kulutuksen kannalta olisi parempi satsata kerralla ja kunnolla, toivoa, että jokusen satasen syönyt huonekalu kestää esimerkiksi 10 vuotta. Toki yksi kestävyyden esimerkki on Sotkan lattiatyyny, koko 80x80cm ja muistelen, että se on ostettu 2007 keväällä, 9 vuotta sitten. Kerran mummo korjasi siitä ratkenneen vetoketjun ja kerran se on paikattu päältä kun siihen tuli reikä. Silti, se on kestänyt 4 koiraa ja 2 kissaa, 9 muuttoa ja yhä se palvelee meidän koiria täysin toimivasti. Hinta, jos en väärin muista, 50e?

Castro, Isla, Jadis ja Fado. Sama peti, monta eri kotia ja monta eri nukkujaa.

Toki huonekaluhankinnat vaativat aina rahaa, enemmän tai vähemmän. Varsinkin kun meille pitäisi uusia ajan saatossa aika pitkälti kaikki paitsi sänky. Tosin sekin vaatisi uudet runkopatjat. Eteiseen olen metsästänyt penkkiä laatikoilla, max. leveys 70cm - eipä tahdo löytyä. Liukuovikaapistoja tulisi hankkia 3-4kpl jahka saisimme remontoitua jonkun niistä huoneista jonne sellainen olisi tarkoitus ostaa. Ruokatila kaipaa sitä vitriiniä/astikaappia, minä kaipaan viinikaappia...
Ja sitten olohuone. Sohva nykyään on ihan kiva, niin ihan ok, ihan toimiva. Muttakun sellainen iiiiiso kulmadivaanimallinen sohva, kenties hieman u-mallisena? Sopisi myös tänne. Ja se uusi tv-taso. Ja tuon nykyisen vitriinin tilalle jonkinlainen toinen, mikä ja millainen? Ja sitten ne seinät. Kun on aika paljaat. Seinähyllyjä, niitä ensin ajattelin, acasia mallistosta. Mutta onko liian dominoiva, jos sittenkin vain valokuvia erilaisissa kehyksissä?
Liikaa vaihtoehtoja ja valinnanvaraa ja liian vähän rahaa ihan ehdottomasti. Alla vielä kuvat olohuoneestamme tällä hetkellä. Mukana nenäliinat ja aku ankat piristämässä sairastupaa jota meillä tällä viikolla vietetään.

Vitriini ja tv-taso mallia ikea

Sohva ja oikeassa kulmassa näkyvä "mitä tähän laittaisin" seinä

Ja kuten kuvista huomaa, kotimme on yhä hyvin vaiheessa ja kesken. Ensi viikonloppuna menemme etsimään katto-, ja lattialistoja ja sitten pitäisi miettiä myös nuo eritasolistat joita tulee vähän joka oviaukkoon kun karmit niistä poistimme.

Keittiökatsaus

Ajattelin laitella nyt niitä maagisia keittiökuvia vaikka suuressa osassa kuvia on jonkinlaista eläimellistä menoa tahi kaaosta havaittavissa, mutta, tämä ei olekaan kiiltokuvapintainen sisustusblogi jossa kaikki on paikallaan joten meiltä, olkaa hyvä :)

Keittiö 2015 talvella kun olimme taloa katsomassa

Yllä siis vanhasta keittiöstä kuvia vanhan omistajan aikaan, täysin muokkaamattomina (en kehdannut edes suoristaa, hyi minä!).

Keittiö jouluna ja karvaeläin

Jotain valmista, vaan ei liesituuletin

Keittiömme tuli siis Puustellilta ja en ole hetkeäkään katunut sitä rahasummaa jonka keittiöön käytimme. Mietimme myös Epoq ja Ikean keittiöitä, mutta suuren osan ajasta keittiössä viettävänä ja ruokaa laittavana halusin panostaa eritoten sen käytännöllisyyteen ja kestävyyteen (takuut). Puustelli tarjosi loistavat takuut ja hinta oli toki korkeampi, mitä muilla keittiöillä olisi ollut, en silti koe, että yksikään euro olisi hukkaan mennyt. Suunnittelija oli paras meillä käyneistä, panosti siihen mitä juuri me haluamme ja kävi ideoita, ehdotuksia ja materiaaleja kärsivällisesti läpi ja sai lähestulkoon mahtumaan keittiön meidän budjettiin. Sen lisäksi vietimme reilut kaksi tuntia aikaa liikkeessä paikanpäällä kauppoja tehdessä, käytiin jokainen vedin, mekanismi ja muu härpäke läpi joka meidänkin keittiöön tuli. Täydet pisteet puustellille ja olen myös heitä suositellut ystävilleni jotka keittiöremonttia tekevät tai suunnittelevat. 

Bongasin täältä ihanan keittiösuunnitelman, tuo penkki joka ko. keittiöön on suunniteltu vaikuttaa tosi kivalta ja toimivalta! Meillehän kummi ehdotti tuohon alimpaan kuvaan alempana olevan tason tilalle penkkiä, mutta halusin niin paljon kuin mahdollista pöytätilaa. Tosin mietin, että jos joku ideariihi syttyisi ja tuosta osan voisi hyödyntää istumakäyttöön... No pitänee etsiä inspiraatiokuvia ja pohtia.

Remontin saralla muutoin on hiljaista, listat puuttuu yhä ja motivaatio tehdä mitään. Pakkaset lauhtuivat joten lämmittämiseen ei kulu enää suurinta osaa valveillaoloajasta, mutta koulutehtävät tulivat korvaamaan sen "mitä tekisin ruhtinaallisella vapaa-ajallani" ongelman.

Kirkko ja hääpaikka varattu, nyt voi kai hetken hengähtää ja keskittyä opiskeluihin.

Parisuhde, häät ja ainainen valitus

Luin artikkelin 15 asiaa joita sinun ei tulisi tehdä itsellesi. Käsi pystyyn, kuinka moni myöntää syyllistyvänsä useampaan kuin yhteen? Minä ainakin, enkä vain yhteen, tai kahteen.. Jos totta puhutaan noista kohdista lähes kymmeneen taidan syyllistyä. Ehkä suurimmiksi synneikseni voisin listata kohdat 1, 8 ja 12.
Olen jo aiemmin huomannut sen, että odotan - odotan sitä, että tulee kevät/kesä/syksy/talvi. Sitä että remontti alkaa/etenee/valmistuu. Ja sen jälkeen seuraava remontti. Odotan, että pääsen kouluun, nyt kun olen siellä, odotan että se menee mahdollisimman nopeasti ja valmistun mahdollisimman nopeasti. Tosin olen aina ollut meidän kaveriporukasta se, joka ei koskaan osaa elää hetkessä toisin kuin muut. Se, jolla on vuoden, kahden, viiden ja kymmenen suunnitelmat elämänsä varalle, siinä missä muut ehkä miettivät mitä tekevät seuraavalla viikolla. Toisaalta, reilu varttisata elämästä on kulunut jo, enkä voi sanoa että olisin varsinaisesti tyytymätön. Asioihin joita olen saanut nähdä ja kokea. Elää.
Keskustelimme viime viikonloppuna miehen kanssa johonkin häihin liittyvästä ja mies tokaisi "sama se mitä odottaa, luultavasti siltä osin se menee vituiksi kuitenkin" (puhe taisi olla säästä?). Toruin noin negatiivisesta asenteesta, mies tokaisi siihen: "mitä, minä olen vain realisti, sinulta tämäkin negatiivinen ajattelutapa on opittu". Se kieltämättä pysäytti. Mielestäni en ajattele negatiivisesti, enemmänkin juuri realistisesti. En maalaile pilvilinnoja tai ole yltiö optimistinen. Enemmänkin realisti, joskin hieman negatiivisuuteen taipuva. Miehen kommentti pakotti kuitenkin ajattelemaan, olenko muuttunut negatiiviseksi, kaikesta valittavaksi? Missä on se normaali, nuori, hyväntuulinen elämästä nauttiva avopuoliso? Huomasin eilen ruokajonossa koululla ärsyyntyväni suunnattomasti ylä-aste ikäisten typerän huulenheiton vuoksi. Sekin pohditutti, miksi heidän ilonsa - oli syy miten tyhmä tahansa, - olisi minulta pois?

Kun ystäväni jäi leskeksi ymmärsin, miten pienestä kaikki on kiinni. Siitä, että ajattelet viettäväsi sen romanttisen kahdenkeskeisen viikonlopun ensi viikolla. Entä jos toista ei enää ole, ensi viikolla? Tulevaisuudessa eläminen on typerää. Todella. Koska tulevaisuus voi muuttua silmänräpäyksessä. Jälleen yritän pudottaa itseni tähän hetkeen, löytää sen onnen ja kiitollisuuden tästä hetkestä.

Toinen artikkeli joka koski valittamista oli mielestäni myös lukemisen arvoinen. Miten monelle valittaminen todella on automaatio? Itse en ajatellut rynnätä viikon valituslakkoon sillä tiedän epäonnistuvani siinä. Kenties pienin askelein saan parempia tuloksia. Seuraavan kerran kun aion valittaa toivon pysäyttäväni itseni ja pohtivani, kannattaako kyseisestä asiasta oikeasti valittaa?

Häät ovat olleet myös tämän viikon pinnalla, stressiä ja kolotuksia kropassa, sitä maagista valitusta ja vielä ne häät. Kun olen haaveillut aiemmin häistäni, olen halunnut kaksi vuotta niiden suunnitteluun. Kahdessa vuodessa uskoin voivani valmistella täydelliset häät, en alle sen. Nyt kun häihimme on reilu vuosi aikaa ahdistun. Siksi, että aikaa on niin paljon. Vuosi häästressiä on pitkä aika. Muutoinkin toisinaan pohdin mikä järki on maksaa tuhansia euroja yhdestä päivästä? Siitä, että saa olla huomion keskipiste? Todellisuudessa häät ovat kohokohta luultavimmin vain morsiusparille sekä näiden vanhemmille. En hetkeäkään usko, että omat hääni ovat yhdenkään ystäväni vuoden kohokohta. Minä, prinsessahäistä aina haaveillut, alan pohtia miten ihana olisi mennä kahden miehen kanssa jossain kaukomailla, rannalla, palmujen alla naimisiin. llman turhaa stressiä ja rahanmenoa. Minä, joka olen halunnut sen prinsessapäivän ja luvan olla keskipiste mieheni kanssa, en sitä osaa enää kaivata. Olla muiden huomion keskipisteenä? Enemmänkin ahdistava ajatus. Silti, meidän häät ovat suuret, ja me olemme sen yhden päivän huomion keskipiste. Sillä en halua sukulaisilta ja mieheltä viedä sitä iloa saada "perinteiset" (ilmaisen viinan bileet) häät.

361 päivää helvetissä ja kaikki muut

Kuten olen aiemminkin tuonut blogissani esille, viime vuosien lukeminen on painottunut elämänkertoihin, rankkoihin sellaisiin. Ihmisten, eritoten naisten asemaan Lähi-idän maissa. Alkunsa tämä "pakko saada tietää" on saanut noin 11 vuotta sitten äitin kannustaessa minua lukemaan kirjan Se koskee myös sinua, joka kertoo Auschwitzista selvinneen Hermanin tarinan. Sen jälkeen luin maakuntakirjastomme joka ainoan keskitysleireistä ja juutalaisvainoista kertovan kirjan.

Olen lukenut Iranista, Afganistanista, Sudanista, eri Afrikan maista ja lukemattomista muista, omaelämänkertoja jotka kertovat jonkinlaisista vainoista. Olen listannut blogini oikeaan laitaan useita kirjoja joita suosittelen lukemaan. Lukemaan siksi, että mielestäni meidän velvollisuutemme on tietää mitä meidän maamme rajojen ulkopuolella on tapahtunut ja tapahtuu yhä. Jotta osaisimme arvostaa sitä mitä meillä on, millaiset elinolosuhteet ja mahdollisuudet. Jotta voisimme viedä tietoa eteenpäin, sopivissa tilanteissa, siitä, millaisia raakuuksia maailmassa tapahtuu.

Olen tehnyt työtä eräällä tavalla ruumiiden parissa joitain vuosia sitten. Vapaa-ajalla lukenut, nähnyt kuvia, etsinyt kaikkia hirveyksiä jota tämä maa päällään kantaa. En hätkähdä juuri mistään. Silpomisia, raiskauksia, insestiä, erilaisia vammoja, henkistä ja fyysistä kidutusta. Mielikuvituksen ansiosta en useinkaan tarvitse minkäänlaisia valokuvia luodakseni kirjailijan kuvailemasta tilanteesta valokuvamaista otosta päähäni. Toisinaan se ei ole hyvä asia, sillä liiallinen mielikuvituskin on toisinaan noh liikaa.

Nyt tunnen, että raja osin alkaa tulla vastaan. Liikaa raakuuksia. Viimeiset kaksi kirjaa jotka luin olivat otsikossa mainittu 361 päivää helvetissä jonka on kirjoittanut Hussein Al-Maadidi. Tätä ennen luin kirjan Silmä silmästä jonka on kirjoittanut Amaneh Bahrami.

Amaneh kertoo happohyökkäyksen taustat, siitä kuinka yksi rukkaset saanut sinnikäs kosija päätti ottaa naisen elämän omiin käsiinsä ja tuhosi sen heittämällä Amanehin päälle happoa, syövyttävintä rikkihappoa. Happoa joka voi syövyttää vielä vuosia, nimenomaan, vuosia kehossa. Amanehin kohdalla se tarkoitti kasvoja, silmiä ja näkökyvyn menetystä, silmäluomia, käsiä, kaulaa, ruoka-, ja henkitorvea...
Amaneh kävi oikeustaistelun hyökkäyksen tehnyttä miestä Majidia vastaan. Miestä, joka ei kadu, ei vankilassa, ei oikeudessa. Miestä, jonka vanhemmat syyttävät Amanehia ja tämän käyttämää huulipunaa siitä, mitä hänelle tehtiin.
Oikeustaistelun myötä Amaneh sai lopulta tahtonsa läpi, oikeuden sokaista Majidin. Tiputtamalla happoa tämän silmiin. Ei pelkästään henkilökohtaisen koston vuoksi, vaan siksi, että jokainen mies joka Iranissa kuvittelee voivansa tehdä jollekin naiselle saman, syystä tai toisesta, mitä Amanehille tehtiin, ymmärtäisi, että hänelle voidaan tehdä samoin. Viedä se, mitä hän vei uhriltaan. Majidin tapauksessa kyseessä oli hänen silmänsä, näkökykynsä. Kirjassa kuitenkaan ei kerrottu, paniko Amaneh tuomion täytäntöön. Google antoi vastauksen, ei, hän armahti Majidin tunteja ennen tuomion täytäntöönpanoa.

Mitä en voi ymmärtää. Juuri siksi, että me elämme yhteiskunnassa jossa rikoksesta rangaistaan. Iranissa, jossa nainen on puolet arvoltaan siitä mistä mies, vankeusrangaistus on lähinnä naurettava. Mielestäni Amaneh ajoi kirjassaan arvokasta asiaa. Hän halusi saada naisille oikeutta ja näyttää miehille jotka eivät kestä pettymystä, torjutuksi tulemista, etteivät he voi tehdä kuten hänelle tehtiin. Tai he maksavat siitä.
Huomasin, että olen samaan asiaan ottanut kantaa, tosin eri tapauksen kohdalla, jo tässä blogitekstissä.

Kirja 361 päivää helvetissä oli myös pysäyttävä. Ja silmiä avaava. Toimittaja, Hussein, pidätettiin radikaalien kannanottojensa vuoksi. Kauheudet joita hän kertoo vankeudessa kokeneensa ja eritoten nähneensä ovat kammottavaa luettavaa. Kammottavaa siksi, että me panivat toteen amerikkalaiset sotilaat, miehittäjät. Jotka pyyhkivät kuvainnollisesti hanurinsa ihmisoikeuksilla.
Isä ja poika, aseella uhaten pakotetaan harrastamaan anaaliseksiä vartijoiden nauraessa vieressä.
Ruuan sekaan sekoitetaan ulosteita, heidän ruokaan sekoitetaan sianlihaa ja alkoholia jotka kumpikin on muslimeiltä kielletty.
Naisia raiskataan, sekä lapsia. Äiti ja tytär, vuoronperää toisen katsoessa vieressä, usean vartijan toimesta.
Satoja lapsia 10 ikävuodesta ylöspäin pidätetään ja kidutetaan, raiskataan.
Entä syytteet?
Heille annettiin paperi. Usein tyhjä sellainen. Allekirjoita. Syytteet lisäämme myöhemmin paperiin.
Onko ihme, että tämän kaiken jälkeen Hussein toteaa kirjassaan, että monet monet syyttömät Irakilaiset vankiloissa kidutetut miehet vannoivat tekevänsä mitä tahansa kostaakseen Amerikkalaisille ei yksin heidän kokemansa kohtelun, vaan sen, miten he häpäisivät naiset, lapset, tyttäret, vaimot, äidit... Syyttömät miehet. Jotka vapauduttuaan tai karattuaan vankilasta liiyyivät vastarintajoukkoihin kostaakseen Amerikkalaisille.

Mitä me tekisimme, jos meidän maamme miehitettäisiin, meidät omaiset raiskattaisiin meidän katsoessamme voimattomina vierestä? Kidutettaisiin, tapettaisiin? Antaisimme anteeksi ja jatkaisimme elämää kun miehittäjät suvaitsisivat poistua? Vai kuten Hussein, vannoisimme kostavamme, vaikka oma henki menisi? Alan paremmin ymmärtää oravanpyörää joka pyörii Lähi-idän maissa. Ei yksin viha Amerikkalaisia kohtaan, vaan ylipäänsä sodat jotka jatkuvat jatkumistaan. Toistavat mitä luultavammin juuri tätä samaa kaavaa.

Kun kirjan lopussa yllättäen tuli eteen kuva vankileiriltä, tai kaksi allekain, mietin, haluanko katsoa muita kuvia. Huomasin, että niitä on siitä muutama. Pohdin ennen sivun kääntämistä, haluanko todella katsoa. Katsoin kuitenkin. Pahimmat kuvat olivat kuitenkin ne kaksi ensimmäistä.

Koen, että oma kapasiteetti alkaa olla toistaiseksi käytetty. Liika informaatio on tosiaan joskus liikaa informaatiota. Koen kuitenkin yhä haluavani tietää, löytää vastaavia kirjoja kuin yllä olevat. Sillä jos tieto ei kulje, jos ihmisiä lakkaa kiinnostamasta ihmisoikeusrikokset, joita ihmiset, valtiot, Bushin kaltaiset "jumalasta seuraavat" kuvittelevat voivansa tehdä mielihalujen perusteella, jokainen kuollut, kärsinyt, raiskauksen kokenut, on kärsinyt turhaan.

Kolmas kirja jonka myös luin oli 40 raipaniskua. Mielivaltaista lakien ja säännösten luomista uskonnon varjolla, lakien, joille ei ole uskonnossa tai Koraanissa mitään pohjaa. Vaan kun (mies)päättäjät haluavat, heitä häiritsee, he haluavat määrätä. He haluavat nostaa itsensä asemaan jumalasta seuraavaksi.

Mielenkiintoista monissa kirjoissa jotka Lähi-itää käsittelevät on se, että ne ovat olleet eräänlaisia hyvinvointiyhteiskuntia. Eivät ehkä sellaisia kuin me olemme käsitteen tottuneet ymmärtämään, mutta eräänlaisia. Jossa on ollut koti, turvallinen sellainen. Ystävät, naapurit, perhesuhteet, työpaikat, kouluja, arkkitehtuurillisesti merkittäviä rakennuksia, puistoja, ravintoloita, ostoskeskuksia... Ja mitä ne ovat nyt. Raunio menneistä vuosista, kuten yllämainitussa kirjassa loistavasti tulee esille.

Raakuuksista huolimatta suosittelen lukemaan, sivistämään itseään, avaamaan silmät sille, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Sillä kirjoja on, lukemattomasti. Jotka käsittelevät erilaisia vainoja ja ihmisoikeusrikoksia. Kaikesta huolimatta koen, että olen vasta raapaissut pintaa.

Silti, nyt taidan itse kaivata jotain kevyempää lukemista toviksi.

Messuilua

Kävimme eilen miehen kanssa Love Me Do messuilla Helsingin kaapelitehtaalla. Poikkeuksellisesti auton sijaan käytimme VR:n palveluja, joten matkustus sujui sujuvasti ja leppoisasti sekä ripeällä vauhdilla.
Messuilla oli ihmisiä suhteellisen paljon, aivan mielettömän hyvää lattea sekä paljon ständejä. Toki hieman harmitti, että suuri osa oli palveluja jotka siis palvelevat pk-seudulla asuvia, itse muutaman sadan kilometrin päässä Helsingistä asuvana en juuri hyödy pk-seudun pitopalveluista tai kukkaliikkeistä.
Kuitenkin, saimme muutamia loistavia vinkkejä mm. kutsukorttien suhteen omiin häihimme. Rikoin myös ensimmäisen kerran tipattoman tammikuuni ja antauduin houkuttelevan skumppapöydän edessä juomaan lasin skumppaa. Osin sillä ajatuksella, josko meidän alkumaljoina tarjottaisiin ko. skumppaa noh, skumppa oli ihan hyvää, mutta ei meidän häihin. Meillä on yksi suosikki kyllä jo kiikarissa, täytyy selvitellä löytyykö sitä tuolta hieman etelämmästä :)

Messuilua

Olen myös Pinterestiin yrittänyt ahkerasti etsiä ideoita, vaan tuntuu, että sekin on haastavaa sillä vähän joka kuvassa on jokin asia joka ei miellytä. Siksi taulussa taitaa olla kuvia kymmenisen kappaletta. Aikaa onneksi on yhä.

Yksi idea pöytäkoristeiksi, tosin erivärisillä kukilla kiitos

Juhlapaikan suhteen olemme päässeet kahteen eri vaihtoehtoon joista toista täytyisi päästä katsomaan niin juhlapaikka ongelmakin ratkeaisi sitten sen suhteen. Toisessa olemme olleet vieraina useammissa häissä ja tiedämme paikan toimivuuden yms. Toisessa mies on ollut useasti minä en ole sisällä käynyt koskaan. Kirkon vieressä olevan juhlapaikan hylkäsimme sillä se toimii myös liikuntasalina joten ikkunoissa on kalterit... Ja tila on turhan pieni, pääsaliin mahtuu noin 80 henkeä ja meidän vieraslistalla on tällä hetkellä 84 nimeä (+bändi ja kuvaaja) joten pyrimme löytämään tilan johon mahtuu noin 100 henkeä, jottei tarvitse istua kuin sillit suolassa :)

Seuraavaksi täytyisi alkaa kilpailuttaa pitopalveluja tällä seudulla, olen budjetoinut tarjoilijoineen noin 2500e pitopalveluun ja hääkakku vielä erikseen. Täällä on kaksi loistavaa konditoriaa joista ajattelin kummastakin pyytää tarjouksen hääkakusta. Eilen messuilla oli muutamia kakkuja esillä ja mitä luultavimmin haluamme yhden, suuren "silinterikakun" kuten rakas kälyni ko. kakkuja nimittää. Millaisen värisellä kuorutteella ja koristeilla sitten on vielä aivan hämärän peitossa.

Aloitimme myös häämuistilistan täyttämisen ja tarkemman tarkastelun ja totesimme, että suuri osa "12kk ennen häitä" listasta on joko pohdittu tai tehty jo. Joten sikäli olemme hyvässä tilanteessa. Toki mielekkyyttä tähän tuo ehdottomasti myös se, että olen kaasona ystäväni toukokuisissa häissä, toinen ystäväni vihitään heinäkuussa ja kolmas tämän vuoden elokuussa joten ehdimme olla kolmissa eri juhlissa ennen omia häitämme, saamme varmasti sieltä myös hyviä ideoita ohjelman, koristeiden ja yleisesti koko hääjuhlan suhteen.

Muutoin kevään osalta alkaa kalenteri täyttyä, on koiranäyttelyitä, opiskeluviikkoja ja ohjelmaa enemmän ja vähemmän, kuten aina kesää kohti mentäessä. Pakkasetkin alkoivat lauhutua ja kotona on taas hieman mielekkäämpää olla, viime keskiviikkona keittiön sisälämpötila oli 14 astetta joka tarkoittaa siis useamman tunnin ahkeraa lämmitystä ja seuraavana aamuna lämpötila ei lämmityksestä huolimatta ollu 17 enempää. Nyt koko talon sisälämpötila on 21 asteen tuntumassa ja ulkona vain 4 astetta pakkasta. Perjantain -29 ihan kiitettävä lämpeneminen tapahtunut. Silti toivon, että pakkanen pysyisi 10 asteen tuntumassa, nämä nuoskaa/liukasta/räntää +2 kelit kuuluvat mielestäni enemmän maalis-huhtikuulle kuin tammikuun loppupuolelle.

Miksi minä kirjoitan?

Pohdin tuossa eilen suihkussa ollessani bloggaamista ja somen käyttöä omalla sekä yleisellä tasolla. Netistä bloggaamisen aikakaudella löytyy blogeja joka lähtöön lukemattomia määriä ja monia, joiden seuraajamäärät ovat huikeita. Eräässä fitness blogissa bloggaaja kertoi miten hän sai kävijät kiinnostumaan ja mitä kaikkea se vaatii, että seuraajia löytää. Tärkeimmäksi taisi nousta kohde, kenelle ja miksi blogia kirjoitat?
Tästä lähdin pohtimaan omaa bloggaamistani. En ole koskaan varsinaisesti pohtinut, että kirjoittaisin jollekin tietylle kohderyhmälle tätä. Minä pidän tätä paikkana jossa otan kantaa - mielestäni - yhteiskunnan ilmiöihin ja epäkohtiin. Paikkana, jossa tuon ilmi eriävät näkemykseni ja kritisoin, sekä kyseenalaistan useita asioita. En ole ehkä koskaan ajatellut, että tavoittelen seuraajia tai lukijoita, toisaalta, eikö sen luulisi olevan jokaisen blogin ajatuksena? Olen enemmänkin mieltänyt sen niin, että jos joku joka haluaa löytää toisenlaista näkökulmaa asioihin joista olen kirjoittanut, törmää tähän esim. googlen avulla, tämä blogi täyttää tarkoituksensa. Minulle tämä on hyvä näin. Jos tämä tavoittaa yhdenkin lukijan, olen enemmän kuin tyytyväinen.

Somen käytössä olen myös pohtinut sitä, mitä ihmiset haluavat somen käytöllä viestiä. Otetaan vaikka facebook. Henkilö A joka päivittää joka päivä jotain, menin vessaan, katsoin telkkaria, tein sitä ja en tehnyt tätä. En jaksa uskoa, että kovinkaan moni henkiön A kavereista noteeraa hänen päivityksiä. Otetaan sitten henkilö B joka kirjoittaa päivityksen, ehkä kerran kuussa jos silloinkaan. Se varmasti herättää enemmän huomiota, koska sitä ei tapahdu usein, päivittelyä. Mitä ihmiset odottavat päivityksillä? Yksi valittaa huonoa arkea, toinen julkaisee pelkkää positiivisuutta, hypetystä ja onnistumisia. Kolmas niitä maagisia koiran/kissan/lapsen kuvia. Neljän päivittää kaiken mitä tekee... Mitä he odottavat, tykkäyksiä? Kommentteja? Huomiota, millaista huomiota? Kenen he haluavat näkevän raportointinsa vaikka siitä, että katsoivat surkean elokuvan? Tai sen, että nyt on kaikki perkeleen loistavasti ette muuten usko? Onko meillä tässä maailmassa tarve tulla nähdyksi arkisissakin asioissa, ja kuulluksi, tarve saada tuntea olevamme kiinnostavia niiden kymmenten/satojen some-kavereiden ja tuttujen mielestä? Saada tuntea, että jotakuta kiinnostaa meidän elämä, tekemiset, menemiset? Vai kilpailuhenkisyys, minullapa on tätä ja tätä, näin upeita juttuja, onkos muuten teillä? Tarve osoittaa olevansa parempi kuin muut?
Itse pohdin tätä, miksi päivitän somea, mitä haen sillä? Tarvitseeko niiden 200 ihmisen jotka kaverilistalta löytyy, todella tietää se asia jonka päivitän? Miksi?

Ehkä jonkinlainen mediakriittisyys nostaa päätään. Ne asiat jotka haluan ystävieni tietävän, voin kertoa heille kasvotusten tai puhelimella. Toisinaan otan kyllä somessakin kantaa yhteiskunnallisiin asioihin - ja epäkohtiin, jolloin pyrin nostamaan niitä julkisen päivityksen avulla suuremmankin yleisön tietoon.

No päivän pohdintaa ilman sen suurempaa lopputulosta. Olen myös pohtinut facebookin tarpeellisuutta, toisaalta käytän sitä ehdottomasti tarpeellisena lähiruokraringin tilausten tekemiseen joten en usko siitä luopuvani. Lisäksi se on oiva kanava ottaa kantaa erilaisiin asioihin, jos kannanottoja ei tee turhan usein, sillä kukaan ei jaksa lukea niitäkään joka ainoa päivä.

Huomenna tie vie häämessuille hakemaan ideoita, jos vaikka saisimme viimein lyötyä hääpäivän lukkoon :)