Pulkkailua ja unihommia

Ihanaa kun tuli lisää lunta ja pääsimme kunnolla pulkkahommiin. Pari kertaa on pulkkaa jo testattu, mutta lumen vähyyden ja hiekan takia meno on ollut aika tahkeaa. Taapero selkeästi tykkää kun sanoo jo omalla tavalla pulkka (pupubukka).  Tänään vielä satoi lunta illalla kun pakkasimme talvivaatteet niskaan ja lähdimme pikkukakkosen jälkeen ulos. Ja ihan kaksin, tällä kertaa jätin koiratkin kotiin!

Äiti! Täällä sataa jotain

Aivan ihanaa vetää taaperoa pulkassa hijaisia katuja pitkin taaperon hihkaistessa aina kun näkyi jouluvalot. Lepoa ja rentoutusta mielelle ja keholle, raitista ilmaa taaperolle <3

Olin tänään myös viimeistä päivää - toivottavasti - Pieksämäellä kouluhommissa. Eilen ja tänään olivat viimeiset seminaarit ja näistä kursseista kun tulee suoritus, on valmistumiseni harjoittelua vaille valmis.

Eilen siis isämies ja taapero olivat jälleen kaksin kotona. Minulla oli pikkujoulut kuukausi takaperin ja tulin tuolloin vasta 02 maissa yöllä kotiin. Taapero oli herännyt kaipailemaan äitiä (tissejä) jo 01:30 maissa joten täällä oli konsertti vastassa kun tulin. Tämän jälkeen meillä ei yöunet ole palautuneet normaaleiksi juuri lainkaan. Meidän normaali on 20-02(-04) unta, tissiä, unet jatkuu ja aamulla tissitellään lisää siinä 6:30-07 maissa, ja noustaan ylös 7-7:30. Tämän puolikkaan yöpoissaolon jälkeen ensimmäinen herätys on jo 22 maissa joinain iltoina, viimeistään 01 mennessä kuitenkin. Ja yöllä tarkistetaan parin tunnin välein, että äiti on yhä paikalla, vaikka taapero nukkuu meidän vieressä. Ja aamulla 05 maissa siirrytään nukkumaan tissi suussa taktiikalla joka tarkoittaa aamun tankkauksen poisjäämistä, joten taapero on valmis nousemaan yöunilta jo 6:30 maissa.

Lauantaina kävin pitkästä aikaa messarissa ystävän kanssa koiranäyttelyssä ja pääsin kehässäkin pyörähtämään. Auto starttasi kohti Helsinkiä 4:30 joten äiti hävisi kesken taaperon unien sängystä ja sitä oli isämiehelle karjuttu 05-06 välinen aika, vaikka hän sai pullosta maitoa reilusti. Mutta kun ei se maito yksin, vaan äiti. Äitiä oli itketty, huudettu ja karjuttu sekä yläkerrassa, että alakerrassa vähän lisää kun ei löytynyt sieltäkään (kun isämies lähti hakemaan varuiksi vielä lisää maitoa).

Joten jännityksellä itse kukin odotti edellistä yötä. Minä siksi, että saan nukkua kaverini sohvalla edes kohtalaisen hyvin yhden yön ilman hirveän montaa herätystä, ja isämies lähinnä kauhulla, nukkuuko kotona kukaan. Viimeksi kun taapero ja isämies olivat kahdestaan yön lokakuussa, taapero oli herännyt 01, kömpinyt isämiehen viereen ja jatkanut unia. Halunnut 05 maitoa ja jatkanut taas unia. Eilen meni enemmän "normaalilla" kaavalla  = unta 20-00:30, ja sitten karjuttiin 2h suoraa huutoa. Aivan suoraa huutoa äitiä. Juotiin kyllä tarjotut maidot ja jatkettiin huutoa.

Joten en ole mielelläni yötä pois kotoa, sillä tuosta ei nauti kukaan. Minulla on paha mieli kun itse saan nukkua ja tiedän, että taapero kärsii tilanteesta vaikka hänellä ei isämiehen kanssa hätää ole. Eikä isämies kun on aivan voimaton karjuvan taaperon kanssa joka kaipaa vain äitiään. Olen tähän asti ollut yhden yön vapaaehtoisesti pois kotoa ja 3 pakon sanelemana. Näistä 4 yöpoissaolosta tasan yksi on mennyt hyvin.

Joten ei yöreissuja ihan heti näköpiiriin, luulenpa, että lauantai aamun poissaolo ja viime yö näkyvät meidän yöunissa taas viikkoja. Joten uskallan toivoa, että seuraavan kerran meillä nukutaan normaalisti joskus tammikuussa -19, ehkä.

Joulu alkaa olla kotona valmis, vielä kylpyhuoneen pesu ja viimeisten lahjojen paketointi. Onnistuin saamaan itselleni pentukuumeen, kavala tauti, mutta yritän kanavoida tämän johonkin järkevämpään. Yksi aivoton karvakakara tämän olemassaolevan karvaisen ja karvattoman lauman jatkoksi ei houkuta kyllä yhtään.

Pöllö puuhun kanervan kera ja taas on taaperolla ihmeteltävää pihassa :D 

Nyt keskityn nauttimaan talvesta, lumesta ja läheisistä, odotan pukkia, kinkkua, joulukuusta ja joulurauhaa.

Ihanaa joulun odotusta ja joulun aikaa jokaiselle lukijalle!

Jouluhypetys ja kulutushysterian yliannostus

Joulu. Paras asia vuodessa ehdottomasti. Siksi uhraan sille aikaa 1.11 alkaen. Laittelen rauhassa joulukoristeet, jouluvalot, verhot, tontut... Kaivan joulukirjan kaapista. Alan pohtia joulukortteja, lahjoja, ruokia, laskeutua joulun tunnelmaan.

Vuosi sitten en saanut tavoitettua sellaista joulutunnelmaa kuin toivoin. Toisaalta se ehkä johtui perhemuutoksesta, joulu on perinteisesti lasten juhla. Olen meidän suvun nuorin ja ollut aina se "lapsi". Nyt kun oli oma lapsi, joutui pohtimaan omaa asemaa ja asennetta.

Tänä jouluna olemme tehneet yhdessä Hillan kanssa. Ihmetelleet valoja ja tonttuja. Kuvia, kirjoja ja verhoja. Olen kertonut joulusta ja joulun kristillisestä sanomasta. Hankkinut joulukalenterin ja kuunnellut joulumusiikkia. Herkkujen syöminen on jaettu, äiti ja iskä hoitaa sokeriset herkut, Hilla saa taateleita ja muita taaperolle sopivia (sokerittomia) herkkuja.

Kävin ystävän kanssa viikolla minilomalla Helsingissä, ja joululahja ostoksilla. Olimme yhden yön hotellissa ja perjantaina kierreltiin kauppoja. Ihana ja rentouttava irtiotto arjesta, vaikka taapero oli mukana. Huomasin kuitenkin perjantaina, että alan karsastaa joulun kaupallisuutta. Haluan toki ostaa läheisimmille lahjat kuten ennenkin, mutta olen alkanut kyseenalaistaa monen tavaran ja lahjan tarpeellisuutta. Osaksi siitä syystä, että joulun sanoma hukkuu kaupallisuuden alle turhan paljon mielestäni. Osaksi ilmastoraportin takia. Olen ennen ostanut "hullunkiilto silmissä" pientä ihanaa joulukrääsää. Nyt pohdin miten paljon senkin joulukrääsän valmisprosessi sekä rahdit, pakkaamiset sun muut kuluttavat luonnovaroja.

Perhehuone tavallisen hinnalla, laatuaikaa ystävän kanssa kun taapero simahti

Ostin taaperolle yhden joulutabletin pöytään. Tämän joulun selvä turhakkeeksi laskettava ostos. Laitoin kaksipuolisella teipillä kiinni ja siinä se on, helppo ja silmää miellyttävä jouluinen (taaperon kestävä) piristys.

Tänään kävimme joulutorilla, ostin sieltä huomattavasti enemmän joululahjoja kuin Helsingistä. Lopulta Helsingistä tarttui mukaan 1 lahja, muutama piparkakkumuotti kotiin ja itselleni ostin luonnonkosmetiikkaa jota ei meidän kulmilta löydy. Joulutorilta ostin ihmisten itse tekemiä tuotteita joilloin tiedän tukevani kotimaista yrittäjyyttä ja lahja tuntuu arvokkaammalta kuin massaan hukkuva tusinatuote.

Emme meinaa tänäkään jouluna ostaa Hillalle lahjoja. Sukulaiset ja kummit niitä tuovat, ja se on riittävästi taapero ikäiselle. Ainoa lahja jonka ostimme jo tänään, oli aito lampaantalja pulkkaan/vaunuihin talvipakkasia ajatellen. Ja tästä myös tuotot menivät ilman välikäsiä suoraan tuottajalle. Pyysin myös mieheltä, etten halua turhia lahjoja saati paljoa. Häneltä tai sukulaisilta. Minulla on 3 toivetta ja niistä yksikin riittää. Maailma muuttuu yksi pieni askel kerrallaan, ja ostos - tai ostamatta jättäminen.

Lammasta kiitos 

Olemme myös käyneet kirkossa, koko perheen kera ja yksin kävin adventtimessussa viime sunnuntaina. Sieltä löydän joulutunnelman jota en enää kaupallisuuden alta tavoita. Rauha jonka vain sisimmästään löytää.

Olen kasvanut jouluihmisenä ulos kulutushysteriasta kohti tiedostavampaa ja minulle aidompaa joulua. Suurin syy tähän on perinne, jonka haluan siirtää omalle lapselle. Ei lahjojen määrä, pakettien koko tai tavaran hinta. Sen sijaan rauha, tärkeät ihmiset lähellä, tunnelma josta tavoittaa joulumielen, yhdessä oleminen ja yhdessä tekeminen. Toivon, että lapseni oppii arvostamaan asioita joita itse en lapsena osannut.

Miten minusta tuli KiVa?

Meillä on semi usein kotona isämiehen kanssa väittely. Musiikista. Isämies on sitä mieltä, että jos jokin bändi on hyvä - siis ultimaattisen hyvä - sillä ei voi olla huonoa kappaletta. Ei vaan voi, mahdotonta.
Itsehän olen täysin eri mieltä. Jopa lempi bändiltäni löytyy aivan täyttää pskaa tuotannosta. Tähän päivään asti en ole löytänyt bändiä jolla ei jotain maanantaikappale biisiä - tai aika montaa olisi.

No miten em. liittyy mitenkään päivän aiheeseen, eli kiintymyssuhdevanhemmuuteen? Se pohjustaa minun ajatuksia ideologioiden suhteen. Eli vaikka jokin ideologia tai näkemys toimii, se ei ole aukottoman täydellinen minun mielestäni.

Marraskuu, kuura, pakkasta ja talven tulo lähellä <3

Luin raskausaikana kiintymyssuhdevanhemmuudesta. Aihe oli oikeastaan täysin vieras, enkä yhtään ymmärtänyt mitä helkkaria sillä ajetaan takaa. Olo oli samanlainen kuin olisin alkanut lukea avaruusteknologiaa. Vauva syntyi ja siinä unohtui oikeastaan kaikki muu, paitsi pesiminen ja tissittely vauvan kanssa.
Vaan kun vauva kasvoi ja aloin kiinnostua siitä, miten kasvatan lapseni mahdollisimman eri tavalla miten minut on kasvatettu, ja toisaalta sellaiseksi mitä toivoisin lapseni olevan: itseään ja omia tunnetilojaan ymmärtävä, empaattinen, reilu, oikeudenmukainen ja rohkeasti oma itsensä oleva yksilö. Niin miten sitten näitä vaapero taaperoita pitäisi kasvattaa?
Sitten mukaan tuli KiVa. Siellähän se vastaus oli - vähän kaikkeen. Tunteiden sanoittaminen, asia jota minulle ei ainakaan ole lapsuudessa tehty sillä tavalla, että mitenkään asian tiedostaisin. Vauvan ja taaperon viestin ymmärtäminen ja tulkkaaminen. Sen ymmärtäminen, ettei lapsi toimi kuten minä haluan, vaan ihan omalla tavalla. Ja meidän tulee löytää yhteinen, samalla tavalla toimiva sävel, ilman, että kellään on huono olla. Se ei tarkoita "et tee kuten minä teen, vaan teet kuten minä sanon" kasvatusmallia. Päinvastoin. Aikuinen näyttää esimerkkiä, sanoittaa omia ja lapsen tunteita, joskus myös toisen vanhemman. Ennakoi tulevia tapahtumia, selittää, puhuu, kertoo, ja selittää vähän lisää. Kuuntelee lasta herkällä korvalla ja ymmärtää lasta ja tämän tarpeita.

Konkreettisia esimerkkejä meidän arjesta, oli ne KiVa mallin mukaisia tai ei.
1. Pottailu. Selitetään, että ruuan jälkeen on usein pissa tai kakkahätä ja tämän takia mennään potalle. On mukavampi tehdä tarpeet pottaan kuin vaippaan. Myös aikuiset käyvät potalla. Aina sinne ei mitään tule, mutta se ei haittaa. Pääasia, että käy kokeilemassa.

2. Ruokailu. Kerrotaan mitä tänään syödään ja monelta, tai missä järjestyksessä asiat tapahtuvat. Pestään yhdessä kädet ennen ruokailua, annetaan taaperon kantaa jotain pöytää, oma pillipullo, ruokalappu tms. Kerrotaan mitä on lautasella ja syödään taaperon kanssa samaan aikaan. Jos jokin ei maistu, se ei ole koskaan pahaa tai yäk. Se ei vain ole oman suun makuista ja sitä ei ole pakko syödä. Maistamaan silti kannustetaan. Lautasta ei ole pakko myöskään syödä tyhjäksi, vain siksi, että aikuinen vaatii.

3. Nukkuminen. Päikkärit sekä yöunet. Samat rutiinit joka päivä ennen unitapahtumaa. Asian sanoitus ja kertominen hyvissäajoin. Lelut esimerkkinä mukaan "laitetaan lelut koriin yöunihommiin. Lelut eivät halua nukkua yksin, vaan yhdessä. Nyt kun lelut on korissa, mennään suihkuun, jonka jälkeen pestään hampaat ja harjataan tukka. Sitten Hilla menee omaan sänkyyn yöunihommiin". Selitetään myös jos taapero on väsynyt, että mitä väsymys on ja se on sallittua olla väsynyt, silloin voi huilata, eikä tarvitse jaksaa tehdä hommia /olla reipas. Väsyneenä voi myös kiukuttaa ja harmittaa ja sekin on ok.

4.Seksuaalisuus. Aihe joka on itsellenikin haastava vanhempana. Koulun myötä olemme perehtyneet paljon Raisa Cacciatoren luentoihin ja olen ymmärtänyt miten tärkeää on lapsen turvallinen ja oikeanlainen seksuaalikasvatus jo pienestä pitäen. Itse olen ehkä sitä sukupolvea, että seksuaalisuus = seksi = aikuisten juttu ei edes puhuta lasten kuullen. No näinhän asia ei tosiaan ole. Meillä on nimetty kehon osia, omia ja vanhemman. En ole kieltänyt mitään tutkimasta tai koskemasta, olen yrittänyt sanoittaa mikä se on ja kaiken tutkiminen ja koskeminen omassa kehossa on erittäin sallittua, sen jälkeen vain täytyy muistaa pestä kädet. Seuraavaksi kunhan ymmärrystä tulee lisään, täytyy opetella sanoittamaan miten kavereita saa koskea ja miten voi ilmaista, jos ei tykkää sitä että toinen koskee. Tämä aihealue on ehkä itselleni se haastavin, siksi on äärettömän hyvä, että netissä on asiallisia luentoja ja oppaita aiheesta. En halua, että lapselleni tulee (nykyään) valitettavan normaali häpeäleima, että omassa kehossa tai sen tutkimisessa on jotain hävettävää tai ällöttävää.

Hali koiralle. Yksi asia jota myös sanoitetaan, koirallakin on oikeus yksityisyyteen

Arki mielestäni rullaa kaikista parhaiten eteenpäin samojen rutiinien varassa. Ajallisesti en kuitenkaan koe, että poikkeaminen olisi maailmanloppu, kunhan perusrunko on kunnossa. Taaperolle ei tule yllätyksiä joita se ei voisi käsitellä, ja turvalliset rutiinit ja rajat luovat turvallisen olon ja ilmapiirin. Lapsi tietää mitä tapahtuu missä järjestyksessä ja suunnilleen mihin aikaan päivästä. Tunteiden näyttäminen on kaikilta sallittua, myös aikuiset suuttuvat ja pyytävät anteeksi, kertovat miksi näin kävi. Oli nälkä, väsytti tai harmitti muuten.

It's yoga time!

Tänään kirjoitin myös mielipiteeni paikallislehteen "vauvatalkoista". Syntyvyyden lasku on asia joka itseäni myös kiinnostaa erittäin paljon. Miksi (20)25-35v. aikuiset eivät halua lisääntyä? Syitä varmasti on lukuisia, ei ole puolisoa, opinnot kesken, urakehitys, lapsettomuus, nuoruuden eläminen...
Lähinnä kiinnostaa ajatus siellä takana, miksi lapsiperhearki nähdään niin kamalana, tai sitovana? Miksi se on negatiivinen ajatus, että ei voi mennä kuten haluaa ja elää kuten haluaa? Kuitenkaan lapsen saaminen ei ole vain ottava suhde, vaan se antaa hurjan paljon sellaista, mitä ei osannut ajatella. Myös työelämän ja uran nostaminen perhettä tärkeämmäksi on mielestäni mielenkiintoinen ajatus. Kuitenkaan eläkkeellä se työ ei tule perhelounaalle sinun kanssasi, tai juhlapyhinä kylään. Eläkettä se nostaa toki, mutta rahalla ei kuitenkaan voi onnellisuutta ostaa. Toisaalta näen, että länsimaisen hyvinvoinnin tuotos on juuri itsekkyys jonka pohjalta monet ajatukset kumpuavat. Jos lukee vertailevaa kirjallisuutta jossa pohditaan länsimaiden ja köyhempien maiden eroja, suurin ero on juuri itsekkyyden puutos köyhissä maissa, joka korostuu selvästi länsimaissa taas. Perhekeskeisyys on köyhemmissä maissa ihan toisenlaisessa merkityksessä, kuin meillä.

Paljon myös uutisoidaan siitä mitä vanhemmat ihmiset ovat kertoneet katuvansa elämässään. Enkä kertaakaan ole törmännyt siihen, että joku katuisi, ettei tehnyt enempää töitä. Päinvastoin, he katuvat, että olivat niin paljon töissä ja liian vähän perheen kanssa. Eikö tätä vain halua tämän päivän aikuiset nähdä, että se työ ja ura ei lopulta sitä onnea tuo, sen on jo aiemmat sukupolvet kokeilleet?

Taapero iskän kanssa kotona - miten se meillä meni?

Elokuussa tosiaan isämies jäi kotiin ja minä lähdin suorittamaan työharjoittelua, sekä viimeisiä kursseja koulun osalta. Apunalla oli ikää juuri 11kk. Itse odotin kotoa "työelämään" pääsyä ja samalla tuntui, että en minä vielä ole valmis! Lähdin kuitenkin pelonsekaisella innolla, ja isämies jäi hyvin pitkälle samoilla fiiliksillä kotiin.

Nyt työharjoittelua on jäljellä 3 päivää ja sitten on läpsystä vaihto, minä jään kotiin ja isämies palaa leipätyöhönsä.

Miten tämä on mennyt? Mitkä fiilikset on isämiehellä, minulla? Entäpä apunalla? Miten meidän imetys?

No on mennyt. Hyvin ja hyvin huonosti. Aamut.  Apuna itkee noin 3 aamua 5:stä. Meidän rutiini menee niin, että minun kello soi noin 6:30. Joko apuna on tissillä, josta joudun hänet irroittamaan (huutoa) selittämään, että voit jatkaa iskän vieressä unia, äitin täytyy lähteä töihin (tikkana pystyssä ja lisää huutoa) poistun sängystä (huuto kuuluu alas asti) ja hetken päästä äkäinen isämies kantaa karjuvaa taaperoa alakertaan, koska se nyt (jännä juttu) ei nuku enää.

Jos apuna nukkuu, ja pääsen huomaamatta lähtemään sängystä, on 50/60 mahdollisuus, että hän jatkaa tyytyväisenä isämiehen vieressä unia, kunnes on valmis heräämään. Ja silloin on yleensä se yksi hyvä aamu viikosta.
....tai sitten nukkuu 5min ja kun olen päässyt vessaan aamutoimille, kuuluu itkuhuutoraivo yläkerrasta -> apuna huomasi, että äiti puuttuu.

Joten voitte uskoa, etten ole kauheasti kyllä nauttinut tästä. Minusta ei ole kiva huudattaa lasta aamuisin, ja kokea huonoa omatuntoa siitä, ettei hän halua jatkaa unia ilman äitiä. Kuitenkin ajallaan on töihin lähdettävä, ja apunan pitäisi nukkua pidempään kuin 6:30 jotta päivä ei mene ihan pipariksi. Sillä aamut ovat huonojen herätysten jälkeen aika haastavia, ei nauti apuna, ei isämies.

Muumipöksy aamuhommissa

Olemme pitäneet selkeät aamurutiinit jotka isämies hoitaa, ja ne toistuvat joka aamu samanlaisena. Potta, hampaat, vaatteet, hetki leikkiä, aamupuurolle. Joskus olen pottavahtina kun samalla laitan itseäni ihmisen näköiseksi töihin lähtöä varten, en kuitenkaan joka aamu (jos apuna on siis noussut samaan aikaan kuin minä). Edes rutiinit eivät ole meidän aamuja helpottaneet. Lisäksi olen noin 99% ajasta stressannut, että nouseeko isämies kun apuna herää, kuuleeko se varmasti... Isämiehen aamun unenlahjat on ihan uskomattomat nimittäin! Ja apunan aamun herätys hyvin aamuina on se, että hän konttaa sängyn päädyssä olevan senkin luo ja alkaa systemaattisesti tyhjentää sitä.

Imetän yhä iltaisin (töiden jälkeen) ja öisin. Toisinaan apuna syö vain 1-2 kertaa, hyvin usein tissirumba alkaa jo 22 maissa, kun olen vienyt apunan yöunille 19:30. Toisaalta se varmasti kompensoi minun poissaoloa, sitä lohtua ja turvaa on haettava, kun äiti on paikalla. Enkä ole mitenkään äidintahdistanut yöimetyksiä, ehditään me nukkua ensi vuonna, tai seuraavana. Tällä hetkellä mielestäni tärkeintä on lapsentahtisuus vaikka äidin yöunet ovat toisinaan erittäin katkonaiset.

Muuten päivät ovat sujuneet hyvin. Muutaman kerran apuna on osoittanut isämiehelle meidän hääkuvaa, sitten ulko-ovea ja käynyt itkemään äitiä. Isämies on muuten nauttinut kotona olemisesta, heillä on omia juttuja, hyvä suhde ja hän on nähnyt millaista lapsen kanssa kotona oleminen on. Hän ei kovin suurella innolla ole töihin palaamassa, vaikka monet aamut ja aamupäivät ovat olleet kovin toisenlaisia mitä hän ehkä olisi toivonut.

On niillä myös hauskaa <3

Olen pohtinut, miten olisin onnistunut aiheuttamaan mahdollisesti peruuttamatonta vahinkoa jos olisin apunan laittanut päiväkotiin. Jos tutun aikuisen kanssa omassa kodissa oleminen ilman äitiä on yhä näin haastavaa, mitä se olisi jossain muualla.

Tämän takia mielestäni lapsentahtisuutta tulisi yhteiskunnassa korostaa enemmän. Me olemme kovin itsekeskeisiä, äitinä ajatusmaailma lähtee siitä, että lapsella tulee olla asiat hyvin ja perustarpeet tyydytetty, mutta äidin ehdoilla. Aiheesta olen kirjoittanut aiemmin jo keväällä Tässä tekstissä. Vaikka meillä ei asu enää vauvaa, vaan taapero, ei ajatusmaailmani ole juuri tuosta muuttunut puolessa vuodessa. Toki nyt taaperolle voi selittää asioita eri tavalla ja hän ymmärtää yllättävän paljon, mutta punainen lanka meillä on yhä sama. Lapsen ehdoilla, lapsen tahtisesti, lapsi elämän keskipisteessä - ei keskipisteenä. Ruoka-ajat, nukkumaanmenoajat, perus arkirytmi, kaikki muut menot mukautetaan sen mukaan.

Kaikilla vanhemmilla ei ole mahdollisuutta valita milloin lapsi aloittaa päivähoidon ja osa lapsista sopeutuu jo pienenä sujuvasti päiväkodin arkeen. Se mikä saattaa siis muualla toimia, ei vain välttämättä toimi meillä. Eikä tässä ole ajatuksena aiheuttaa vastakkainasettelua, aina valinnanvaraa yksinkertaisesti ei vain ole.

Olen kokenut huonoa omaatuntoa, koska olen joutunut olemaan pois. Pitkiä päiviä, harrastusiltoja, koulupäiviä toisessa kunnassa, jne. Olen myös ollut salaa helpottunut, kun saan aamulla painaa oven kiinni ja tiedän saavani juoda kahvit töissä rauhassa ja syödä lounaan, koska apunalla oli huono aamu, ja tiedän, ettei se päivä kotona siitä kovin nopeasti parane.

Koen, että on helpottavaa jäädä kotiin. Ensi keväänä apuna tulee olemaan hoidossa, mutta palkkasimme yksityisen hoitajan, sillä minä en tässä tilanteessa näe päiväkotia minkäänlaisena vaihtoehtona. Vaikka taloudellisesti se tarkoittaa taas tarkkaa budjetin laskemista, painaa mielenrauha siitä, että oma lapsi voi hyvin, vaakakupissa rahaa enemmän.

Talo ja lainahommia

Pitkästä aikaa vähän tekstiä meidän kodista. Onhan tästä kirjoitettu, kuviakin laitettu. Lyhyenä yhteenvetona:

Meillä on 1947/1992 valmistunut rintamamiestalo jossa on laajennusosa. Asumme hyvien kulkuyhteyksien päässä ihan kunnan palveluiden äärellä. Tontti on reilun kokoinen, sillä on vanha hirsinavetta, hirsinen pihasauna ja aitta. Rajanaapureita ei ole yhtään, eikä tule, tontti rajoittuu 3 sivulta tiehen ja aitan takana alkaa suo-alue joka rajoittuu järveen.
Ostimme tämän hyvin pitkälle alkuperäisessä kunnossa. Ja edulliseen hintaan. Tiedossa siis oli, että lainaa tulee menemään remontteihin.

Ensin remontoitiin keittiö ja olohuone heti muuton jälkeen. Otimme 15t lainaa jolla tehtiin nämä remontit. Keittiössä uusittiin kaikki, sähköt, putket, pinnat, leivinuuni ja puuhella sekä itse keittiön kaapistoineen ja koneineen. Olohuoneeseen asennettiin ilmalämpöpumppu, uusittiin sähköt ja kaikki pinnat. Laajennettiin olohuoneen ja ruokatilan välistä oviaukkoa.

Seuraavaksi tehtiin säästöillä ja pitkälle yli jääneillä remonttitarvikkeilla yläkertaan meille makuuhuone. Uusittiin sähköt, kaikki pinnat ja uusittiin sinne kaapistot.

Viime vuonna oli vuorossa kylpyhuone, takkahuone, sauna ja wc. Tähän otettiin jälleen lainaa ja aivan kaikki meni uusiksi. Takkahuoneeseen puhkaistiin ovi ulos, mitä siellä ei aiemmin ollut. Vessaan lisättiin lattialämmitys, saunaa muokattiin, takkahuoneen lattialämmitystä jatkettiin suuremmalle alalle. Tähän otettiin lainaa (jos oikein muistan) 20t joka riitti ihan hyvin. Meillä oli yksi palkattu timpuri tekemässä työt, aiemmissa remonteissa emme ole käyttäneet lainkaan palkattua työvoimaa.

Ja nyt sitten oli katon vuoro. Se oli ruosteinen, mutta pinnasta. Pari vuotta pohdittiin, että hiotaan ja maalataan. Vanhan puolen piippua olisi pitänyt samalla korjata, ja piippujen hatut, sekä lumiesteet puuttuivat kokonaan. Päädyttiin sitten kuitenkin teettämään kattoremontti. Kilpailutimme 3 yritystä ja valitsimme Kymen Kattokeskuksen laadun, aikataulun ja hinnan puolesta. Remontti valmistui aika tarkalleen aikataulussa, eikä mitään ongelmia ilmennyt. Remonttilainaa otimme vähän yli 21t ja tästä osa meni yhden vanhan lainan poismaksuun.

Uusi katto, toivottavasti seuraavat 50 vuotta! 

Eilen havahduin siihen, että meillä on nyt kaikki suuret remontit tehty. Kaikki putket on uusittu. Katto on tuliterä. Kylpyhuone, sauna ja takkahuone. Leivinuuni, keittiö. Sähköt kahta makuuhuonetta lukuunottamatta on uusittu kaikkialle. Vielä on 2 makuuhuonetta ja ruokatila remontoitava, mutta ne pystyy tekemään ilman lainarahaa. Julkisivu on vielä joskus tulevaisuudessa tehtävä, mutta se on onneksi hyvässä kunnossa ja palvelee meitä luultavasti seuraavat 10 vuotta sujuvasti.

Tällä hetkellä meillä on lainaa alle 150t ja voimme asua suhteellisen huolettomasti. Pihassa toki on hommaa vielä vuosiksi, mutta kokonaisuutena kun katson, meillä on hyvä koti jossa on hyvä asua. Tilaa harrastaa, olla ja toteuttaa itseään. Elää perheenä. Sen lisäksi lainan määrä on vielä järkevissä rajoissa, ja pystyn taloudellisesti tekemään vajaata työviikkoa niin halutessani siihen saakka, kunnes neiti täyttää 3 vuotta. Se oli yksi tärkeä kriteeri meillä, kun sitä oikeaa taloa etsimme.

Lisäilen myöhemmin tänne kuvapläjäyksen talosta ja remonteista, nyt iltatoimet kutsuvat!

Vapaaehtoistoimintaa

Olen aina ollut todella huono vapaaehtoistyöntekijä. Joskus ollut talkoohommissa koiranäyttelyssä, tai taloyhtiön yhteisissä talkoissa. En ole kokenut kovin omaksi jutuksi.

Nyt luulen, että selvisi myös syy. Motivaatio ei ole ollut riittävä, tai tarjolla oleva vapaaehtoistoiminta. Nyt nimittäin on.

Ensin hain imetystuen peruskurssille, jonka tavoite on siis valmistaa kurssilaiset imetystukiäideiksi. Tiesin, että rahallisesti on tiukkaa ja ajallisesti myös, mutta luotin korkeampaan johdatukseen. Herran haltuun, jos näin on tarkoitettu tapahtuvan, tapahtuu. Ja tapahtui, minut hyväksyttiin kurssille.

Sitten pohdin seurakuntavaaleihin ehdolle lähtemistä, kävin kuuntelemassa ensimmäisen infon ja pistin nimen paperiin. Herran haltuun tämäkin asia.

Kumpikin on tavallaan kovin mielipiteitä jakava asia. Sekä kirkon toiminta ja toiminnot, kuten imetyskin. On voimakasta vastakkain asettelua ja ennakkoluuloja. Mielipiteitä, paljon oikeaa ja paljon väärää tietoa. Kumpikin herättää tunteita ja todella voimakkaita sellaisia.

Seurakuntavaalit olivat looginen valinta tässä kohden. Opiskelen kirkon alaa, "käytän" seurakunnan tarjomia palveluja eli käymme perhekerhossa. Olen kiinnostunut siitä mihin suuntaan kirkkolaiva kääntyy, muuttuvassa maailmassa. Kahdesta eri näkökulmasta, työntekijänä ja seurakuntalaisena. Harmillisesti moni itsensä tapakristityksi mieltävä ei ota kantaa, tai ole kiinnostunut seurakunnan toiminnasta. Tämä on ymmärrettävää siksi, että seurakunta tarjoaa kovin vähän mitään nuorille aikuisille joilla ei ole lapsia. Isosikä on jo ohi, vielä ei ole tarvetta ekavauva- tai perhekerhoille. Monessa seurakunnassa on esim miesten tai naisten saunailtoja rantasaunalla tms, mutta valitettavan usein sielläkin osallistujien keski-ikä lähentelee +60. Toivoisinkin, että seurakuntalaisilta saisi suoraan palautetta millaista toimintaa he toivoisivat kirkon tarjoavan. Ja toivon osaltani voivani olla tekemässä muutosta nuorena vaikuttajana jos läpi pääsen.

Sitten tukiäitiys. Asia joka tuli minulle oman imetyksen myötä, ja ystävien epäonnistuneiden imetysten myötä äärettömän tärkeäksi. Olen aivan fiiliksissä kahden kurssipäivän jälkeen ja pursuan ideoita. Onneksi tukiäitiys on monipuolinen kenttä, jota voi toteuttaa todella monella eri tavalla. Muutama ajatus minulle on jo virinnyt, mutta kurssi ensin loppuun ja sitten katsotaan mihin rahkeet riittävät. Eniten toivoisin voivani vaikuttaa ihmisten asenteisiin. Ettei imetystä nähtäisi suorituksena, vaan osana elämää. Jossa on onnistumisia, vaikeita hetkiä, iloa ja surua. Kuten elämässäkin. Että äidit luottaisivat itseensä ja olisivat itselleen armollisia. Ja se, ettei korvike ja imetys olisi taisteluparit, vaan kaksi turvallista tapaa ruokkia vauva. Imetys on ensisijainen, mutta se ei mittaa kenekään äitiyttä jos imetys ei syystä tai toisesta onnistu, ja vauva kasvaa korvikkeella. Harmittavan monen asenne imetykseen on jo lähdöstä negatiivinen ja täynnä haastavia mielikuvia, joka heikentää siinä onnistumisen mahdollisuuksia. Ja se, että meidän kulttuurissa tutit ja pullot nähdään erottamattomasti vauva-arkeen kuuluvaksi, kun niiden ei sitä tarvitse olla.

Mutta näillä ajatuksilla täällä mennään. Koulutehtäviä on hurjasti, kaksi viimeistä kurssia tehtävineen ja tentteineen ovat menossa. Viimeinen viikko harjoittelussa pyörähtää käyntiin ja senkin tiimoilta on järkyttävä määrä hommia. Vaalityötä pitäisi alkaa tekemään. Ja ehtiä hoitaa se tärkein kotona, eli äitiys.

<3

Olen herännyt ajattelemaan millaisena multitaskaajana ihmiset minut ovat tottuneet näkemään, ja usein näkevät. Olen kuitenkin prosessin myötä ymmärtänyt, että en haluaisi ihmisten näkevän ja arvottavan minua toimintani kautta, sillä sen kuvan myötä minusta jää niin paljon todellista minää näkemättä. Yhdenlainen henkinen kasvu ja prosessi on siis käynnissä ja avartanut omaa ajatusmaailmaa hyvin paljon.

Näin? Ei näin?

Ja tärkeintä unohtamatta, meillä ei asu enää vauvaa, vaan taapero. Pikku apuna täytti vuoden. Kamalan haikea olo, sillä prosessoin kovin vuoden takaista pikkuvauva-aikaa. Samalla seuraan ylpeänä pienen ihmisen kasvua ja kehitystä, ja paikkailen lapsettomuuden arpia yhä teipillä.

Synttärihai! 

Puuhataapero <3

Rinnalla kulkija

Olen saanut pysähtyä. Eri tavoin. Isämies jäi kotiin ja minä aloitin diakoniatyön harjoittelujakson. Olen saanut pohtia ja haastaa omaa hengellistä elämää - jälleen. Myös opintojen muodossa. Totutella päiviin poissa kotoa, poissa pienen luota. Isämies on saanut omaksua lähivanhemman roolin ja uudenlaisen arjen pyörityksen. Eräänlainen vuoronvaihto parisuhteessa.

Toisella tavalla olen saanut haastetta myös. Diakoniatyö on ensisijassa läheisen rinnalla kulkemista. Läsnäoloa. Olen miettinyt ammatillisesti mitä se on ja toisaalta kuinka vaikeaa se on. Henkilökohtaisesta elämästä olen saanut tähän kysymykseen vastauksia. 

Ystävillä on ollut kriisejä toisilla erittäin suuria ja toisilla vähän pienempiä. Perheisiin liittyen. Olen myötäelänyt vahvasti mukana. Kokenut epäoikeudenmukaisuutta, surua, raivoa ja toisen tuskan. Yrittänyt löytää kysymyksiin vastauksia. Ja saanut niitä eri tavoin. Saanut lohtua, muistutuksen, että Jumala on läsnä myös kivussa. 

En osaa aina hoitaa omaa hengellisyyttä enkä elää niiden arvojen mukaan, jotka koen tärkeiksi. Minä tulen kuitenkin muistutetuksi, eri tavoin. Minua herätellään. Jotta voisin olla läsnä ja tukena läheisteni rinnalla kun heidän askeleensa horjuvat. Jotta muistaisin mikä elämässä on tärkeintä. Olen kiittänyt, kiittänyt näistä mahdollisuuksista kasvaa ja myötäelää, mutta myös siksi, etteivät ne suoraan koske minun perhettäni.

Arki meillä rullaa. Olen unohtanut syödä ja treenata ohjeiden mukaan, mutta annan itselleni armoa. Sitten taas kun sen aika on. Pikku ipana kävelee kovasti ja konttaaminen on hänestä ihan menneen talven lumia. Elämä on tällaista juuri nyt, ja siitä olen kiitollinen tänäänkin.

Rakkautta juhlimaan lähdössä

On tässä tapahtunut onneksi myös iloisia asioita. Neiti kävi ensimmäisellä pyörälenkillä, yksi harrastus lisää jota voidaan perheenä harrastaa. Toisen ystävän häät olivat lauantaina, kaunis maisema, kaunis miljöö ja upea morsian, ihana hääpari. Ihanan rento ja lämmin tunnelma, nautin kaikesta kauniista, vaikka sydämessä tuntui surua. Ollaan "lomailtu" koko perhe Savossa kouluni merkeissä ja nautittu huimista maisemista. Nautittu perheestä ja lujitettu avioliittoa miehen kanssa. Keskustelua, läheisyyttä ja toisen kuuntelemista herkällä korvalla.

Eka pyörälenkki!

<3